Lapsi täyttää kohta kuusi vuotta. Ongelmia on ollut kokoajan, muistan ensi kerran ihmetelleeni kaksivuotiaana pojan käytöstä.
Nyt ollaan niin pitkällä, että jotain tutkimustuloksia on saatu, ja lapsi on ollut vuoden ns. kahden paikalla päivähoidossa.
Neurologian polilta tuli ne epikriisit, joissa diagnoosin kohdalla lukee: Tarkkavaisuushäiriö, omantoiminnanohjauksen ja sosiaalisen kanssakäymisen pulmat.
Itselläni on ollut uupumusta jo pitkään, pojan kanssa pitäisi harjoitella monia asioita, mutta esimerkiksi kauppareissut on yhtä painajaista, vastaa rankkuudeltaan työpäivää. Kaikki toiminta vaatii jatkuvaa ohjausta, hampaidenpesu ilman vahtimista ja muistuttelua kestää helposti puoli tuntia, ja kylppäri lainehtii sen jälkeen. Vaatteet menee päälle miten sattuu, ja väärässä järjestyksessä.
Kaikki itsesuojeluvaisto ja säännöt unohtuu, kun eteen tulee jotain mielenkiintoista (esimerkiksi koira tien toisella puolella).
En jaksa aina ymmärtää, ja joskus on tosi vaikeaa keksiä pojan toiminnalle motiivia: esimerkiksi koiran kakkaa on tunkenut pukunsa taskuihin.
Kun poika uppoutuu johonkin mielenkiintoiseen, hän ikäänkuin sulkee muun maailman ulkopuolelle, ei kuuntele.
Älyssä ei ole mitään vikaa, itseasiassa hän on erittäin älykäs ikäisekseen.
Mutta ei älykkyydestä ole apua, jos ei osaa toimia toisten kanssa, lapsi kärsii itsekin siitä, että ei osaa leikkiä kavereiden kanssa, ymmärtää tilanteet väärin, ja on sitä mieltä, että häntä kaikki kiusaa, vaikka aikuisen silmin tilanteet näyttävätkin tavanomaisilta.
Turhautuminen purkaantuu agressiivisuudeksi, tai surkeaksi itkuksi. Poika tarkkailee kaikkia muita, ja kantelee herkästi, jos joku ei toimi sääntöjen mukaan, Kuitenkaan ei itse pysty sääntöjä noudattamaan.
Tiedämme, että pitäisi jaksaa olla kärsivällinen, mutta joskus menee hermo, ja tulee liikaa nalkutettua. Tuntuu niin turhauttavalta, kun kaksivuotias veli selviää päivittäistoiminnoista "paremmin", ja vähemmällä ohjauksella. Yritämme välttää vertailua lasten kesken, mutta poika itsekin huomaa asian.Hän on kysynyt, miksi Veli aina syö nopeammin tms... Itse hän ei kykene syömään rauhassa, vaan heiluu paikallaan jatkuvasti, nousee pöydästä jatkuvasti, mukit kaatuiklee jne...
Elämä tuntuu olevan täyttä kohellusta, ja jälki sen mukaista. Vauhti tuo mukanaan myös mustelmat ja muut tapaturmat.
Miten olette puuttuneet siihen, ettei pienemmät sisarukset kopioi noita käyttäytymismalleja. Meillä ainakin tuntuu olevan nyt sellainen vaihe nuoremmalla menossa, että isoveljeä matkitaan kaikessa.
Tässä on joitakin kysymyksiä kiireellä kirjattuan, mutta kaikki muutkin vinkit otetaan onnellisena vastaan!!
Nyt lähden viemään poikaa toimintaterapeutille, eli rankka iltapäivä on tulossa...
Nyt ollaan niin pitkällä, että jotain tutkimustuloksia on saatu, ja lapsi on ollut vuoden ns. kahden paikalla päivähoidossa.
Neurologian polilta tuli ne epikriisit, joissa diagnoosin kohdalla lukee: Tarkkavaisuushäiriö, omantoiminnanohjauksen ja sosiaalisen kanssakäymisen pulmat.
Itselläni on ollut uupumusta jo pitkään, pojan kanssa pitäisi harjoitella monia asioita, mutta esimerkiksi kauppareissut on yhtä painajaista, vastaa rankkuudeltaan työpäivää. Kaikki toiminta vaatii jatkuvaa ohjausta, hampaidenpesu ilman vahtimista ja muistuttelua kestää helposti puoli tuntia, ja kylppäri lainehtii sen jälkeen. Vaatteet menee päälle miten sattuu, ja väärässä järjestyksessä.
Kaikki itsesuojeluvaisto ja säännöt unohtuu, kun eteen tulee jotain mielenkiintoista (esimerkiksi koira tien toisella puolella).
En jaksa aina ymmärtää, ja joskus on tosi vaikeaa keksiä pojan toiminnalle motiivia: esimerkiksi koiran kakkaa on tunkenut pukunsa taskuihin.
Kun poika uppoutuu johonkin mielenkiintoiseen, hän ikäänkuin sulkee muun maailman ulkopuolelle, ei kuuntele.
Älyssä ei ole mitään vikaa, itseasiassa hän on erittäin älykäs ikäisekseen.
Mutta ei älykkyydestä ole apua, jos ei osaa toimia toisten kanssa, lapsi kärsii itsekin siitä, että ei osaa leikkiä kavereiden kanssa, ymmärtää tilanteet väärin, ja on sitä mieltä, että häntä kaikki kiusaa, vaikka aikuisen silmin tilanteet näyttävätkin tavanomaisilta.
Turhautuminen purkaantuu agressiivisuudeksi, tai surkeaksi itkuksi. Poika tarkkailee kaikkia muita, ja kantelee herkästi, jos joku ei toimi sääntöjen mukaan, Kuitenkaan ei itse pysty sääntöjä noudattamaan.
Tiedämme, että pitäisi jaksaa olla kärsivällinen, mutta joskus menee hermo, ja tulee liikaa nalkutettua. Tuntuu niin turhauttavalta, kun kaksivuotias veli selviää päivittäistoiminnoista "paremmin", ja vähemmällä ohjauksella. Yritämme välttää vertailua lasten kesken, mutta poika itsekin huomaa asian.Hän on kysynyt, miksi Veli aina syö nopeammin tms... Itse hän ei kykene syömään rauhassa, vaan heiluu paikallaan jatkuvasti, nousee pöydästä jatkuvasti, mukit kaatuiklee jne...
Elämä tuntuu olevan täyttä kohellusta, ja jälki sen mukaista. Vauhti tuo mukanaan myös mustelmat ja muut tapaturmat.
Miten olette puuttuneet siihen, ettei pienemmät sisarukset kopioi noita käyttäytymismalleja. Meillä ainakin tuntuu olevan nyt sellainen vaihe nuoremmalla menossa, että isoveljeä matkitaan kaikessa.
Tässä on joitakin kysymyksiä kiireellä kirjattuan, mutta kaikki muutkin vinkit otetaan onnellisena vastaan!!
Nyt lähden viemään poikaa toimintaterapeutille, eli rankka iltapäivä on tulossa...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Rankan kuuloista, ja ymmärrän tunteesi.
Vaikeaa on sanoa mitään, vaikka jotain haluaisinkin.
Yksi tärkeä asia mikä tuli heti mieleen on, että muista pitää itsestäsi huolta jotta jaksat, eli ei se koti ja lapset mihinkää häviä, vaikka välillä otatkin etäisyyttä ja annat toisten katsoa lasten perään.
Voimia sinulle.
Tulipa sieltä tutkimuksista minkälaisia "diagnoosia", niin ne vain helpottaa jatkossa, koska silloin osataan "räätälöidä" juuri hänelle ja teille sopivia asioita, elämän helpottamiseksi.
Tuttu tunne. Mutta tarkkaavaisuushäiriö ei parane rankaisemalla tai uhkaamalla. Lapsi kun ei voi asialle mitään. Meillä pojalla oli ADHD. Diagnoosin/lääkehoidon/ohjeiden avulla tilanne nyt aivan toinen.
kun venäläiset käy palstoilla.
Kauhea suomen kieli!
olla. Älä takerru epäolennaiseen asiaan, sitä patsi minä en mitään moitittavaa tuosta tekstin ulkoasusta keksi. Tosin kiinnitinkin sisältöön kaiken huomioni, en tekniseen toteutukseen.
Alkuperäiselle kirjoittajalle sanoisin, että kirjoitit aivan kuin meidän omasta elämästämme. Juuri tuollaistahan se usein on tarkkaavaisuushäiriöisen lapsen kanssa. Tuntuu välillä, että minulla pitäisi olla, neljä silmää, neljä kättä, ylipitkä pinna, hyvä itsetunto kestää kaikenmaailman ulkopuolisten katseet/kommentit ja pikajuoksijan geenit. Meillä myös on monet kerrat juostu pojan perään joka säntää silittämään koiraa.Olen sata kertaa sanonut, että ryntäämään ei lähdetä vaikka näkisikin koiran jossain lähettyvillä. Jos katseeni kohdistuu juuri väärällä hetkellä muualle, niin poika on jo menossa. Onneksi sentään nykyään kysyy "saako silittää"? No, tuo oli vain yksi esimerkki, mutta kuulosti tosiaankin vain niin tutulta tuo sinun juttusi. Tämän hetken suurin huoleni on tuo edessä oleva oppivelvollisuuden suorittaminen. Saattaa olla kivinen tie edessä.
Meitä perheitä on paljon, joissa painitaan samojen ongelmien parissa. Onneksi kesä tulee, päästetään tenavat metsään juoksemaan, pääsevät pahimmat höyryt ulos ja itsekkin saamme samalla raitista ilmaa ja tuulettaa päätämme.
Olisiko edes vähäistä mahdollisuutta lähteä tarkastelemaan tilanteita niin, että ne todelliset sopeutumisvaikeudet ovat ympäristöllä ja muilla ihmisillä, ei lähtökohtaisesti lapsellasi? Juuri näistä kun nyt usein tulee (ellei lääkitä tunnottomiksi zombeiksi) edelläkävijöitä monella saralla.
En voi olla mainitsematta, että Stephen Spielbergilläkin on "aspergerin syndrooma" ja tarkkaavaisuushäiriöitä. Siis ihan oikeasti tuollainen diagnoosi on olemassa.
Todellinen ongelma onkin, että me aikuiset emme aina ole valmita ottamaan vastaan sitä todellista haastetta pinttyneille käsityksillemme "normaaliudesta" (olipa mikä asiantuntija tahansa ja erityisesti juuri silloin!). Meidän ymmärryskykymme on sillä tavoin rajoitettu eli itseasiassa me olemme niitä rajoitteisia.
Kasvun vapautta tosin on toistaiseksi ollut hirveän vaikeaa taata. Mutta sitä ei tule, jolleivat käsityksemme ja suhtautumistapamme näitä lapsia kohtaan muutu. Koti tietenkin tarjoaa tukea, mutta pitää uskaltaa myös suodattaa se asiantuntijapuhekin ja etsiä oma tulkinta. Rakastathan lastasi kuitenkin sellaisena kuin hän on, eikö totta?
Menestystä sinulle, liikkeellä on samaan aikaan myös muutoksen tuulia. Vähitellen me aikuisetkin pääsemme mukaan myös tähän näiden erityisten (ei siis poikkeavien sinänsä) lasten tahtiin - vaikkemme ehkä aina heitä täysin tavoittaisikaan silti. Kaikkia tarvitaan. He todella usein ovat ikäistään älykkäämpiä ja siten myös herkempiä havainnoinneissaan. Me aikuiset emme todellakaan aina huomaa sitä, mitä he havainnoivat...
Kiitos teille kaikille, jotka minulle vastasivat. Olen itsekin miettinyt paljon niitä asioita, joita mater kirjoitteli. On totta, että nykyään lapsilta odotetaan ihan älyttömän paljon erilaisia taitoja. Kun vertaan siihen aikaan, kun olin itse tuossa iässä, niin kyllä ainakin tuntuu siltä.
Joskus vaan meinaa masennus iskeä, kun ei asiat suju vaikka miten yrittäisi. Tiedän myös sen kokemuksesta, että kun minä hermostun, menee myös lapsi aivan "lukkoon". Tuntuu, että mielikuvitus ei riitä. Paljon on menty eteenpäin ja edistyttykin, välillä selailen omia muistiinpanoja ja vanhoja tutkimuspapereita ihan vaan siksi, että asia konkretisoituu.
Tottakai rakastan lastani, ja hänellä on paljon myös sellaisia piirteitä, joita ei muissa lapsissa näy, kuten esimerkiksi herkkyys.
Minun onkin helppo häntä rakastaa, mutta joskus tuntuu, että esimerkiksi päivähoidon henkilöstö pitää häntä lähinnä rasitteena. Pelkään nyt jo tulevaisuutta, kuinka lapseni tulee pärjäämään koulussa jne... Kauhealta tuntuu lukea noita kirjoituksia ns. häiriköistä, joita ei saisi "normaalien lasten" sekaan päästääkään pilaamaan muidenkin koulunkäyntiä. Itse kuitenkin koulussa ja päivähoidossa työskennelleenä olen nähnyt myös sen, että nuo "normaalit" lapset voivat olla usein niitä kaikkein pahimpia; kiusataan, valehdellaan, syyt vieritetään sen niskaan, joka ei osaa tai jaksa puolustautua. Jos opettaja uskaltaa ottaa asian puheeksi vanhempien kanssa, niin vanhemmat tulevat silmille, Ei meidän pikku enkeli tuollaista voi tehdä.
Olen miettinyt myös näitä muita kouluvaihtoehtoja, kuten Steiner- tai montessorikoulut. Löytyisiköhän sieltä oikea vaihtoehto lapselleni? Onko kenelläkään kokemuksia?
Ja tuo kirjoittaja, joka epäili vuodatustani provoksi, tervetuloa meillä käymään! Voisi silmäsi avautua hiukan. Niin kauan kuin me kiellämme tällaisten ongelmien ja häiriöiden olemassaolon, ei ole mitään toivoa paremmasta. Näitä lapsia on ollut aina, heitä on vain nimitetty eri nimillä, kuten häiriköt, idiootit yms...
Joskus olen ajatellut, että olisi helpompaa, jos lapsellani olisi jokin näkyvä vamma, hänen käyttäytymistään ymmärrettäisiin silloin ehkä paremmin.
Tsemppiä teille kaikille kesään!
Hei! Jos ajattelet, että kasvatuksen tulee sujua tietyllä tavalla....olet hukassa
älä ajattele sitäjajos otteesilasta kohtaan ovat tikat, hellennä niitä
Herkkä lapsi saa lisää uhmaa ankaruudesta ja tiukkuudesta....syliä ja "ymmärrystä" lasta kohtaan:)
Voimia...
perheklubin sivuille tee se ihmeessä tässä osoite tarkkaavaisuushäiriöpalstalle
http://perheklubi.net/index.php?showforum=13
Sieltä löytyy vertaistukea.