Miksi töitä on tehty 1980-luvulta asti koko ajan enemmän, vaikka vauraus on suurempaa kuin koskaan? Vaikka suurin osa suomalaisista elää kansainvälisellä mittapuulla yltäkylläisyydessä, kasvun hybris ohjaa edelleen elämiämme.
Ihmisistä on tullut suorittajakansalaisia. Samalla ”kokemus perille pääsemisestä pakenee”. Merkitystä etsitään annettujen tavoitelukujen saavuttamisesta. Silti mikään ei koskaan tunnu valmistuvan, koska ”riittävästi on vähän enemmän kuin se mitä nyt on”. Suomen Akatemian tukemassa tutkimuksessa paljastui jo kymmenisen vuotta sitten, että 12-vuotiaat nuoret kokivat epävarman tulevaisuuden vuoksi merkityksettömyyttä. Monet suhtautuivat koulunkäyntiin kyynisesti. Tutkimuksen tekijät olivat huolissaan, että merkityksettömyys voi laajentua koskemaan koko yhteiskuntaa. Lähes puolella nuorista masennus ja koulu-uupumus lisääntyivät lukiossa osittain suorituskeskeisyyden vuoksi. Ehkä pakenemme liialla työnteolla olemassaolon ahdistusta. Elämän tärkeimmäksi merkitykseksi tulee tuottaa mahdollisimman paljon rahaa itselle tai firmalle. Kuulen usein ympärilläni, kuinka työ ajaa ihmiset loppuun, kun tulosvastuullisuus ja työtaakka lisääntyvät yhtäaikaisesti. Jo lähes kymmenen vuotta olemme puhuneet ”idiooteista ympärilläni” Thomas Eriksonin samannimisen hittikirjan innoittamina. Se jos mikä saa pitämään omaa seuraansa parhaimpana.
Yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan 1950-luvulla 12 prosenttia nuorista piti itseään ”aivan erityisenä”. 2020-luvulla samaa mieltä oli 80 prosenttia.
Haluaisin nähdä minä-aikakauden loppuvan.
Täälläkin eräs pitää itseään aivan erityisenä, priimus sanoo olevansa asiaan kuin asiaan. Minä-minä tyyppi, näitä aina putkahtaa esille, kun tiedon määrä on rajattua, luullaan kaikki osaavan. Jopa toinenkin tuntui maatalous asiatkin hallitsevan parveke ämpäri kasvatuksella, ettei muuta maataloutta tarvita. Näitä filosofeja aina ollut.
Ihmisistä on tullut suorittajakansalaisia. Samalla ”kokemus perille pääsemisestä pakenee”. Merkitystä etsitään annettujen tavoitelukujen saavuttamisesta. Silti mikään ei koskaan tunnu valmistuvan, koska ”riittävästi on vähän enemmän kuin se mitä nyt on”. Suomen Akatemian tukemassa tutkimuksessa paljastui jo kymmenisen vuotta sitten, että 12-vuotiaat nuoret kokivat epävarman tulevaisuuden vuoksi merkityksettömyyttä. Monet suhtautuivat koulunkäyntiin kyynisesti. Tutkimuksen tekijät olivat huolissaan, että merkityksettömyys voi laajentua koskemaan koko yhteiskuntaa. Lähes puolella nuorista masennus ja koulu-uupumus lisääntyivät lukiossa osittain suorituskeskeisyyden vuoksi. Ehkä pakenemme liialla työnteolla olemassaolon ahdistusta. Elämän tärkeimmäksi merkitykseksi tulee tuottaa mahdollisimman paljon rahaa itselle tai firmalle. Kuulen usein ympärilläni, kuinka työ ajaa ihmiset loppuun, kun tulosvastuullisuus ja työtaakka lisääntyvät yhtäaikaisesti. Jo lähes kymmenen vuotta olemme puhuneet ”idiooteista ympärilläni” Thomas Eriksonin samannimisen hittikirjan innoittamina. Se jos mikä saa pitämään omaa seuraansa parhaimpana.
Yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan 1950-luvulla 12 prosenttia nuorista piti itseään ”aivan erityisenä”. 2020-luvulla samaa mieltä oli 80 prosenttia.
Haluaisin nähdä minä-aikakauden loppuvan.
Täälläkin eräs pitää itseään aivan erityisenä, priimus sanoo olevansa asiaan kuin asiaan. Minä-minä tyyppi, näitä aina putkahtaa esille, kun tiedon määrä on rajattua, luullaan kaikki osaavan. Jopa toinenkin tuntui maatalous asiatkin hallitsevan parveke ämpäri kasvatuksella, ettei muuta maataloutta tarvita. Näitä filosofeja aina ollut.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hyvää tulee ja priimusta pukkaa.
Mites tää paskanheitto liittyy Suomen Keskustaan?
Tulisit tälle vuosituhannelle.
Kaikilla paska tulee, ei ole vielä keksitty toveriakaan ilman.