Paperityönantajien työsulku ja kahnaus paperiliiton kanssa puhuttaa. Ja miksei puhuttaisi, kun sanotaan koko Suomen ainakin eläneen metsistä. Kiinnitän tässä huomiota maailmanmenon muutoksiin ja sen heijastamiin asennemuutoksiin erityisesti tuotannollisessa työelämässä.
Nyt työnantajat puhuvat työvoimakustannuksista, kun ennen puhuttiin tehtaan työntekijöistä ja heidän palkoistaan. Juuso Walldenin kaudella ainakin yritettiin puhaltaa yhteiseen hiileen, josta eräänlaisena osoituksena on jalkapalloseura Valkeakosken Haka, joka pelaa Tehtaan kentällä. Tämä oli tietoista me-hengen luomista, jolla työntekijä sitoutettiin yhtiöön ja lisättiin hänen nurkkapatrioottista asennettaan tappelemaan oman tehtaan, oman joukkueen puolesta.
Työvoimakustannusten maailmassa siitä näkökulmasta on ihan sama kuka työtä tekee, kunhan hän osaa hommansa ja myy työnsä niin halvalla kuin mahdollista. Toistaiseksi tässä on vielä maailma riittänyt, mutta muita rajoja ei sitten olekaan. Puhutaan ulkoistamisesta, globalisaatiosta jne, kun tarkoitetaan sitä, että nämä työvoimakustannukset pitää saada mahdollisimman (=mahdottoman) alas.
Paperiala on hyvä esimerkki maailman muutoksesta ja me-hengen puudattamisesta. Paperitehtaissa kaikki ovat olleet samaa porukkaa. Siivoojille on maksettu kunnon palkkaa, jotta tehdas saadaan pidettynä siistinä eikä vain kosmeettisen siistinä. Tällaista sitoutumista yhteisen hiilen puhaltamiseen pidettiin aikanaan Japanin talousihmeen yhtenä tärkeimmistä syistä. Nyt ei satsata enää työvoimaan ja sen kokemuksen kautta saavuttamaan ammattitaitoon, vaan puhutaan lyhyen tähtäimen tavoitteista, joihin kuuluu juuri työvoimakustannusten vähentäminen olennaisena osana.
Hyvin oireellista tälle ajalle on myös se, että teknologialan työntekijät 90-luvulla oikein rehvastelivat sillä, etteivät kuulu ammattiliittoihin ja liksa on silti parempi kuin muilla. Nyt nämä samat pojat ovat alkaneet innolla liittyä liittoihin, kun Kiina-ilmiö puree. Tässä tapauksessa ei siis opettanut Siperia, vaan Kiina. Eletään lyhyesti ajatellen, kun ennen osattiin miettiä koko elinikäinen työura hissipojasta johtajaksi.
Kun katselee useimpien naisvaltaisten alojen palkkoja, niin monelleko tulee mieleen se, että ammattiliitot ovat kiristäneet ja syöneet sillä investoinnit ym. Rättiteollisuus loppui Suomesta idänkaupan romahduttua ja palkat olivat tietysti ylenpalttisen korkeat (about 5 euron tasoa nykyrahassa tunti) verrattuna esim. Aasian lapsityövoimalle maksettuihin palkkoihin. Siivoojat ovat varmasti yhtä kadehdittava ala ja vetovoimainen ala, kun tarkastelee palkkoja ja ansiokehitystä. Kolmantena "kevyenä" alana voi mainita sairaanhoidon. Mutta niinhän se on, että nämä naiset vaatiessaan kohtuuttomia palkkoja vievät Suomea perikatoon kuten täällä eräät yleisesti huutavat.
Tuotannollinen yritystoiminta on muuttunut yhä pääomavaltaisemmaksi. Pääomia tarvitaan siihen, että ihmiset voidaan korvata koneilla. Ja tämä sijoitettu pääoma vaatii oman tuottonsa, joka tässä kasvavan kierteen syöksyssä markkinatalouden lakien mukaisesti koko ajan kasvaa. Raamatullisesti ja arkipsykologialla tätä voi nimittää kasvaksi ahneudeksi.
Tässä yhtälössä ovat siis mukana työvoimakustannukset, elinkustannukset ja sijoitetun pääoman tuottovaatimus. Työntekijälle elinkustannukset ovat tärkeä, koska hänen pitää yrittää mitoittaa palkkansa niiden mukaan. Työnantajat puolestaan pyrkivät maksimoimaan sijoitetun pääoman tuoton, jotta saisivat parhaat koneet ja infrastruktuurin toiminnalleen saavuttaakseen mahdollisimman suuria tuotannon volyymikasvuja. Tässä yhtälössä työvoimakustannuksia pitää pyrkiä vähentämään, koska ne nähdään voittopuolisesti kustannuksiksi, ei investoinneiksi. Tässä suhteessa kuten sanottu on tapahtunut raju kulttuurinen muutos.
Nyt työnantajat puhuvat työvoimakustannuksista, kun ennen puhuttiin tehtaan työntekijöistä ja heidän palkoistaan. Juuso Walldenin kaudella ainakin yritettiin puhaltaa yhteiseen hiileen, josta eräänlaisena osoituksena on jalkapalloseura Valkeakosken Haka, joka pelaa Tehtaan kentällä. Tämä oli tietoista me-hengen luomista, jolla työntekijä sitoutettiin yhtiöön ja lisättiin hänen nurkkapatrioottista asennettaan tappelemaan oman tehtaan, oman joukkueen puolesta.
Työvoimakustannusten maailmassa siitä näkökulmasta on ihan sama kuka työtä tekee, kunhan hän osaa hommansa ja myy työnsä niin halvalla kuin mahdollista. Toistaiseksi tässä on vielä maailma riittänyt, mutta muita rajoja ei sitten olekaan. Puhutaan ulkoistamisesta, globalisaatiosta jne, kun tarkoitetaan sitä, että nämä työvoimakustannukset pitää saada mahdollisimman (=mahdottoman) alas.
Paperiala on hyvä esimerkki maailman muutoksesta ja me-hengen puudattamisesta. Paperitehtaissa kaikki ovat olleet samaa porukkaa. Siivoojille on maksettu kunnon palkkaa, jotta tehdas saadaan pidettynä siistinä eikä vain kosmeettisen siistinä. Tällaista sitoutumista yhteisen hiilen puhaltamiseen pidettiin aikanaan Japanin talousihmeen yhtenä tärkeimmistä syistä. Nyt ei satsata enää työvoimaan ja sen kokemuksen kautta saavuttamaan ammattitaitoon, vaan puhutaan lyhyen tähtäimen tavoitteista, joihin kuuluu juuri työvoimakustannusten vähentäminen olennaisena osana.
Hyvin oireellista tälle ajalle on myös se, että teknologialan työntekijät 90-luvulla oikein rehvastelivat sillä, etteivät kuulu ammattiliittoihin ja liksa on silti parempi kuin muilla. Nyt nämä samat pojat ovat alkaneet innolla liittyä liittoihin, kun Kiina-ilmiö puree. Tässä tapauksessa ei siis opettanut Siperia, vaan Kiina. Eletään lyhyesti ajatellen, kun ennen osattiin miettiä koko elinikäinen työura hissipojasta johtajaksi.
Kun katselee useimpien naisvaltaisten alojen palkkoja, niin monelleko tulee mieleen se, että ammattiliitot ovat kiristäneet ja syöneet sillä investoinnit ym. Rättiteollisuus loppui Suomesta idänkaupan romahduttua ja palkat olivat tietysti ylenpalttisen korkeat (about 5 euron tasoa nykyrahassa tunti) verrattuna esim. Aasian lapsityövoimalle maksettuihin palkkoihin. Siivoojat ovat varmasti yhtä kadehdittava ala ja vetovoimainen ala, kun tarkastelee palkkoja ja ansiokehitystä. Kolmantena "kevyenä" alana voi mainita sairaanhoidon. Mutta niinhän se on, että nämä naiset vaatiessaan kohtuuttomia palkkoja vievät Suomea perikatoon kuten täällä eräät yleisesti huutavat.
Tuotannollinen yritystoiminta on muuttunut yhä pääomavaltaisemmaksi. Pääomia tarvitaan siihen, että ihmiset voidaan korvata koneilla. Ja tämä sijoitettu pääoma vaatii oman tuottonsa, joka tässä kasvavan kierteen syöksyssä markkinatalouden lakien mukaisesti koko ajan kasvaa. Raamatullisesti ja arkipsykologialla tätä voi nimittää kasvaksi ahneudeksi.
Tässä yhtälössä ovat siis mukana työvoimakustannukset, elinkustannukset ja sijoitetun pääoman tuottovaatimus. Työntekijälle elinkustannukset ovat tärkeä, koska hänen pitää yrittää mitoittaa palkkansa niiden mukaan. Työnantajat puolestaan pyrkivät maksimoimaan sijoitetun pääoman tuoton, jotta saisivat parhaat koneet ja infrastruktuurin toiminnalleen saavuttaakseen mahdollisimman suuria tuotannon volyymikasvuja. Tässä yhtälössä työvoimakustannuksia pitää pyrkiä vähentämään, koska ne nähdään voittopuolisesti kustannuksiksi, ei investoinneiksi. Tässä suhteessa kuten sanottu on tapahtunut raju kulttuurinen muutos.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tähän on paljonkin huomautettavaaa, mutta tässä vain yksi. Japanin paljon puhutut elinikäiset työsuhteett ja me-henki koskivat erittäin pientä osaa henkilöstöä. Alihankkijat tekivät pääosan tuloksesta ja niiden työtekijöille ilmoitettiin joka aamu, onko tänään töitä. En väitä, että tämä olisi hyvä ratkaisu, mutta näin siellä tehtiin.