Hiljainen hullu on hulluista viisain

Kirjoituksessasi on, varmasti, eittämättä totuuksia. Paitsi, että en jaa näkemystäsi siitä, että alalla oleva asiantuntija asennoituisi kohtaamaansa välttämättä empaattisesti. Enkä suosittele avautumaan kenellekään ainakaan mt-alalla oleville. Siksi, koska psykiatria pohjautuu edelleenkin lähinnä vain diagnosointiin ja lääkityksiin. Jos esim. joku, jolla on omassa elämässä ongelmia, ja kertoo omista oireistaan, siinä on liian suuri vaara menettää esim. oma itsemääräämisoikeus ja mahdollisuus vaikuttaa omaan hoitoonsa liittyviin asioihin.

Ennemmin on suositeltavampaa keskustella hyvän ja luotettavan ystävän/ hyvien ja luotettavien ystävien kanssa.

Muutapa enempää en tässä kohtaa sano.

Kaikissa asioissa ei ( kuten mielenterveyteen liittyvissä) aina kannata olla rehellinen. Ei ainakaan alalla oleville. Eikä myöskään kannata kertoa esim. omista harhoista, psykoottisista ajatuksista etc. tuntemattomille ja omillekaan läheisille. Sinisilmäisyys, liian avoin rehellisyys ja liiallinen luottavaisuus voi kostautua sellaisen itse tekijälle.

Esim. psykoottisuus ei kestä loputtomiin, ne ajan päästä vähenevät, jopa ilman lääkitystä.

Terv. Kokemuksella

Oliko tämä aloitus mahdollisesti provo, eli trollausta? Vai onko aloittaja oikeasti tosissaan?

"Elämä on inhimillistä". Niin on. Niin on varmasti itsekunkin kokemat kärsimyksetkin. Ja niinhän sitä pitäisi jokaista kohdella hyvin, inhimillisesti ja empaattisesti. Mutta tapahtuuko oikeasti niin? Ja tässä tullaan siihen, miten ja millaisena potilas nähdään hoitosysteemissä ja miten häntä kohdellaan. Vain diagnosoidun sairauden kautta, lääkekokeilujen kohteena, ja medikalisaation välineenä? Vai nähdäänkö hänen oireiden taustalla olevat syyt ja syvennytään niihin? Nähdäänkö potilaan persoonallisuusja luonteenpiirteet? Nähdäänkö häntä ylipäätään inhimillisenä, tasaveroisesti kohdattavana ihmisenä?

Jos aloittaja oli oikeasti tosissaan, niin miksi sitten useilla on ollut, jopa monen vuosikymmenen ajan ne kokemukset ja tunteet siitä, että etenkin tietyt diagnoosin omaavat nähdään ja kohdellaan vain mielisairaana potilaana, johon voidaan kohdistaa vaikka minkälaisia hoitotoimenpiteitä, alkaen itsemääräämisoikeuteen kajoaviin ja liikkumisvapautta rajoittaviin pakkohoitopäätöksiin. Pumpata terveyttä, hyvinvointia ja elämää vahingoittavia ja tuhoavia lääkkeitä.

Omalla kohdallani olin aivan liian rehellinen ja luottavainen systeemissä toimiviin virkahenkilöihin. Eli siinä mielessä en tainnut savolainen. No, enpä minä täysin sitä kokonaan olekaan.

Ainakin ajojahtia, takaa-ajamista, nöyryyttämistä, alentuvaista ja huonoa kohtelua, tappolääkitysten määräämistä ( Leponex), kiusaamista, nimittelemistä ja ihmisarvon mitätömistä sain. Siihen päälle vielä maksettavat laskut. "Avusta" ja "hoidosta", josta ei ollut itselle mitään hyötyä. Ja päälle vielä leimaamiset, lisäksi tiedot jäävät ikuisesti tietokantaan ja kohtelu on sen mukaista koko loppuelämän ajan. Kaikki, mitä sanot, vaikka kyse olisi somaattisista, tai autonimmuunisairauksiin liittyvistä asioista, sinua ei koskaan kuunnella ja uskota. Eikä ongelmien taustalla olevia syitä koskaan selvitetty ja ratkaistu. Sen lisäksi olen vielä syrjäytynyt pysyvästi tässä yhteiskunnassa. Kiitos vaan kovasti, terveydenhuolto ja koko yhteiskunta! Siihen meni lopullisesti myös usko ja luottamus koko tähän ihmislajiin, kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Niin, että kannattaako ainakaan avautua kenellekään terveydenhuollossa olevalle omista oireista, tai ongelmista? Ei todellakaan. Nykyisellä systeemillä, miten se on toiminut, ja toimii ilmeisesti edelleenkin, niin ei kannata.