Itsekuri tarkoittaa oman käytöksensä hallitsemista ja päämäärätietoista työskentelyä tavoitteiden saavuttamiseksi. Itsekuria harjoittava ihminen pystyy kieltäytymään hetkellisistä haluista ja mielihyvän hankkimisesta korkeamman päämäärän vuoksi, mitä kutsutaan lykätyksi tarpeiden tyydytykseksi. Itsekurista on löydettävissä monia yhtymäkohtia itsehillintään, jota usein vaaditaan yksilöltä sosiaalisessa kanssakäymisessä tämän haluaman lopputuleman saavuttamiseksi, ja joka on näin eräs itsekurin tyyppi. Persoonallisuuspsykologiaan kuuluvassa piirreteoriassa tunnollisuutta ja itsekuria pidetään oleellisena ihmisluonnetta määrittävänä tekijänä.
Äärimmäiseen itsekuriin pyrkivää elämäntapaa kutsutaan asketismiksi. Monet maailman uskonnoista painottavat itsekurin merkitystä paheiden välttämisessä, ja itsekurin ihannoimisella ja asketismilla on ollut sijansa lähes kaikissa kulttuuripiireissä aina antiikin Kreikasta kristinuskoon ja sen luostaritoimintaan.
Antiikin maailmassa Spartan kaupunkivaltiossa kansalaisista koulittiin ns. spartalaisen kasvatuksen avulla sotureita. Itsekuri oli yhteiskuntaa määrittävä piirre, mistä kertoo tunnettu legenda ketun varastaneesta spartalaisnuorukaisesta, joka piilottaa eläimen vaippaansa muita sotureita tavatessaan ja antaa sen raadella sisäelimensä välttääkseen kasvojenmenetyksen ja säilyttääkseen kunniansa. Myöhemmin historiassa itsekuri on ollut arvossaan esimerkiksi brittiläisessä kulttuurissa viktoriaanisena aikakautena.
Äärimmäiseen itsekuriin pyrkivää elämäntapaa kutsutaan asketismiksi. Monet maailman uskonnoista painottavat itsekurin merkitystä paheiden välttämisessä, ja itsekurin ihannoimisella ja asketismilla on ollut sijansa lähes kaikissa kulttuuripiireissä aina antiikin Kreikasta kristinuskoon ja sen luostaritoimintaan.
Antiikin maailmassa Spartan kaupunkivaltiossa kansalaisista koulittiin ns. spartalaisen kasvatuksen avulla sotureita. Itsekuri oli yhteiskuntaa määrittävä piirre, mistä kertoo tunnettu legenda ketun varastaneesta spartalaisnuorukaisesta, joka piilottaa eläimen vaippaansa muita sotureita tavatessaan ja antaa sen raadella sisäelimensä välttääkseen kasvojenmenetyksen ja säilyttääkseen kunniansa. Myöhemmin historiassa itsekuri on ollut arvossaan esimerkiksi brittiläisessä kulttuurissa viktoriaanisena aikakautena.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Minusta itsekuri on yksi ihmisen tärkeimmistä ominaisuuksista. Onko muut samaa mieltä?
Aika lailla.
Kunnianhimo on toinen millä voi saavuttaa jotain. Mut kunhan on jompaakumpaa niin tulos voi olla hyvä.
Valitettavasti ei ole enää muodissa. Taitaa olla lähes tuntematon käsite, varsinkin nuoremmissa ikäluokissa.
Näen itsekurin kapasiteettina, jos sitä ei harjoita tai siihen keskity itsekurin kapasiteetti on hyvin matala. Jos itsekurin kapasiteettia on vain vähän ei pysty hallitsemaan useita elämänalueita samaan aikaan, vaan jossain vaiheessa ns napsahtaa.
Itsekurihan on loppujenlopuksi yritys olla primitiiviseen halujen (mukavuus, ruoka, seksi, dopamiinipiikit ym) herra. Weberin protestanttinen etiikka on aika hyvä teos avaamaan itsekurin tärkeyttä ja itsekurin arvostuksen syitä nyky-yhteiskunnassamme.
Itsekuria ei voi määritellä, jokaisella omat rajansa. Nykymaailmassa ihmiset on niin tyhmiä et niitä pitäis rajottaa. Kosmos on ääretön, samoin elämäntavat.
Ihmisestä tulee henkisesti viisaampi kun hän elää itsekuri edellä, mun mielestä.... Siinä oppii paljon itsestään.
Ja miten kävikään antiikissa? Irstailut sun muut pilasivat yhteiskunnan, vaikka miten oltiin spartalaisia ;)
Itsekurin harjoittaminen tuottaa ääretöntä mielihyvää ja onnistumisen tunnetta.
Motivaatio on lyhytaikaista, itsekuri on ikuista.
Itsekuri on sitä, ettei puutu toisten asioihin luvatta, noudattaa maanpäällisiä lakeja yms. Näillä pääsee pitkälle...
Jos elät joka päivä ikään kuin se olisi viimeinen, jonain päivänä olet varmasti oikeassa.
Ihmeitä tapahtuu, kun niitä tehdään.
Pakko on paras motivaattori.
Kun synnyit, sinä itkit ja maailma riemuitsi. Elä elämäsi niin, että kuollessasi maailma itkee ja sinä riemuitset.
Kaikki elämässään menestyneet ovat yksilöitä, mutta kaikki yksilöt eivät ole elämässään menestyneitä.
Hedonismin paradoksi on hedonismiin liittyvä paradoksi, jonka mukaan ne, jotka pyrkivät nautintoon, saavat sitä vähemmän. Nautintoa ei siis voi saavuttaa pyrkimällä siihen suoraan. Nautinto ja onnellisuus ovat ilmiöitä, jotka eivät noudata mitään tiettyä kaavaa. Toisen hedonistisen paradoksin mukaan itseään täytyy rajoittaa saadakseen vahvemman nautinnon.