Pohjois- ja eteläkarjalaiset: miksi he ovat hyvin erilaisia

cyrillitsa.ru, google translate
Livvikkien (Pohjois-Karjalan) ja Ludikien (Etelä-Karjalan) kulttuuria ei ole vielä tutkittu riittävästi, nykyajan tiedemiehet yrittävät säilyttää ainakin sen, mitä on jäljellä. Myös näiden alaetnisten ryhmien maantieteellinen ero jätti jälkensä heidän elämäänsä - monet sen vivahteet ovat tyypillisiä vain tietylle karjalaisyhteisölle.

Kansojen kielelliset, musiikilliset ja kansanperinteen piirteet
Livvikin murteella on 8 murretta ja osamurtetta (paikalliset murteet ja murteet), kun taas ludikeilla vain kolme. Ludikov-murteessa on paljon lainauksia vepsälaisten kielestä (pieni suomalais-ugrilainen kansa, joka asui Karjalan alueella).
Livvikkien keskuudessa etnografit tallensivat kuuluisan karjalais-suomalaisen eepos Kalevalan, jossa on yli 22 tuhatta säettä. Ludiki tutkijoiden havaintojen mukaan oli 1900-luvulla taipuvaisempia venäläiseen kansanperinteeseen. Pohjoiskarjalaiselle musiikkiperinteelle oli ominaista kotieläinten melodiset kutsut, joita esittivät vain naiset tai paimentytöt. Pohjois-Karjalassa käytetään eniten "satuja" - erikoislaatuista maagista karjalaista kansanperinnettä. Etelä-Karjalassa arki- tai satiiriset tarinat olivat enimmäkseen käytössä.
Livvikit, kuten kaikki karjalaiset, pitivät rituaaleja ja uskomuksia erittäin tärkeänä. He eivät esimerkiksi leikkaaneet lehmusta - he uskoivat, että sen leikkurin oli tarkoitus eksyä metsään. Kuivia, "kuolleita" puita ei myöskään käytetty kotan rakentamiseen - he uskoivat, että yksi uuden talon asukkaista varmasti kuolisi. Muuten, livviki pukeutui vainajan parhaisiin vaatteisiin ja haudattiin hirsistä tehtyyn hirsikuoppaan. Lyudikien joukossa vainaja laitettiin arkkuun jokapäiväisissä vaatteissa, ja tämä seremonia oli enemmän kuin venäläinen hautajaisrituaali.

Mitä he pukivat ja pukivat?
Historioitsija K. K. Loginovin tutkimuksen mukaan eteläkarjalaisten joukossa kaveri sai ensimmäiset housut vasta kynnettyään peltoa, ennen sitä pojilla oli alushousut. Etelä-Karjalassa kalastettiin yleensä koivutuoksissa tai lehmuspuukengissä ja paljain jaloin pihalla ja kotona. Useimmiten eteläkarjalaiset etsivät pehmeitä saappaita, joissa oli kaareva kärki ("kangi"). Pohjoiskarjalaiset suosivat turkissaappaat ("koiba"), jotka ommeltiin peuran nahasta, ja lapaset tehtiin koiran turkista.
Pohjois-Karjalassa naiset käyttivät hihattomat aluspaidat, myöhemmin lyhythihaiset, ja heidän hartioilleen heitettiin suuri huivi. Eteläkarjalaiset naiset saattoivat pukeutua aurinkomekon sijaan hameeseen ja useista paneeleista ommeltuun takkiin. Pohjois-Karjalan naisten paidassa oli selässä halkio.

Miksi he eivät syöneet sianlihaa?
Kuten etnografit E. I. Klementjev ja R. F. Nikolskaja kirjoittavat, pohjoiskarjalaiset suolasivat kalaa erityisellä tavalla, "hajuisesti", mutta se ei kuitenkaan menettänyt muotoaan. Eteläkarjalaiset eivät varastoineet saaliitaan tällä tavalla, vaikka kalat myös suolattiin. Pohjoiskarjalaiset saivat syödä raakaa suolakalaa, kun taas eteläkarjalaiset keittivät sitä edelleen.
Kalakeiton valmistukseen eteläkarjalaiset saattoivat lisätä perunoita tai ohraa, kun taas pohjoiset maustivat ruokaa kalajauholla ja kananmunalla. Pohjoiskarjalaiset leipoivat erityistä hapanleipää, joka pakastettiin pitkäaikaissäilytystä varten, ja puuropiirakkaat (“kosoviki”) olivat tyypillisiä eteläkarjalaisten ruoanlaittoon. Eteläkarjalaiset suosivat teetä juomista, pohjoiskarjalaiset suosivat kahvia. Pohjoiskarjalaiset eivät ennen vanhaan syöneet sianlihaa, laardia ja kananlihaa, koska he pitivät näitä tuotteita ”epäpuhtaina”. Eteläisillä subethnosilla ei ollut tällaisia ​​rajoituksia ruoanlaitossa.