Mitään suomettumista ei ole ollut muualla kuin

SUOMETTUMINEN ILMENI

Tuona aikana itänaapuri otti melkoisia 'vapauksia' Suomen suhteen:
 
- se painosti ja uhkaili
- puuttui presidentin valintaan ja hallituksen kokoonpanoihin
- jotkut puolueet olivat aina hallituksessa ja toiset eivät vaalituloksesta riippumatta
- Suomessa vallitsi sensuuri ja itsesensuuri
- muutimme jopa historiaamme naapurille sopivaksi
- naapuri puuttui kirjallisuuteen, uutisiin, elokuviin ja TV-ohjelmiin

SUOMESSA on viime päivinä puhuttu taas paljon suomettumisesta. Sytykkeen on antanut Ylen Kylmän sodan Suomi -dokumenttisarja, joka kirjailija Jari Tervon juontamana keskittyy suomettumisen kriittiseen perkaamiseen.
Saksankielisessä Euroopassa 1960-luvulla keksitty termi Finnlandisierung tarkoitti alun perin pienen maan vapaaehtoista mukautumista suuren naapurimaan intresseihin säilyttääkseen itsenäisyytensä. Sitähän Suomen suhde Neuvostoliittoon sotien jälkeen oli. Suomessa kuitenkin loukkaannuttiin, kun termi sai maailmalla nopeasti myös pilkallisen sävyn. Tämä vanha ärtymys on näkynyt nyt myös Ylen sarjaan kriittisesti suhtautuvien happamissa kommenteissa, joissa on haluttu puolustaa silloista politiikkaa.
Suomettumista on kuitenkin käytävä läpi, vaikka se sen ajan kellokkaista tuntuisi ikävältä. Siihen sisältyi paljon vastenmielisiä ja suorastaan ällöttäviä piirteitä, joista aikuisena itseään pitävän kansakunnan on pystyttävä keskustelemaan ja ottamaan opiksi. Ylen sarja on tervetullut osa tätä prosessia. Sarja on näkemyksellinen ja keskittyy suomettumisen rumimpaan puoleen, koska erityisesti siinä oli puristettavaa mätää. Innostuneen vastaanoton perusteella sarja on saanut monet kiinnostumaan aihepiiristä laajemminkin uudella tavalla.

Se on hyvä, sillä kausi oli Suomen historiassa merkittävä. Samalla on hyvä muistaa, että suomettumisessa oli kaksi haaraa, jotka olivat toki sidoksissa toisiinsa. Niistä toinen oli ulkopoliittinen, toinen sisäpoliittinen.

LÄHTÖTILANNE oli epätoivoinen. Suomi oli ollut maailmansodassa hävinneiden joukossa. Suomi oli yksin Neuvostoliiton armoilla, mistä ei aikalaisilla ollut epäselvyyttä. Kun Suomen Tukholman-lähettiläs G. A. Gripenberg lokakuussa 1944 sanoi Ruotsin ulkoministerille Christian Güntherille toivovansa voivansa vastakin käydä kertomassa tilanteesta Suomessa, ”sillä mikään ei ole epämukavampaa kuin tulla hirtetyksi hiljaisuudessa”, ministeri vastasi sanomalla, ettei Ruotsi voi tehdä mitään Suomen hyväksi. Britit puolestaan vaativat Suomelle vielä tiukempia sotilaallisia rajoituksia kuin neuvostoliittolaiset. Yhdysvallat näki Suomen itsenäisyyden hyödyllisenä, muttei lopulta ehdottomana tavoitteena.
Neuvostoliitolle piti vuokrata tukikohdaksi Porkkala tykinkantaman päästä Helsingistä samalla, kun ei ollut varmuutta, voiko Suomi säilyttää esimerkiksi ilmavoimat ja sotilastiedustelun. Alkoi hidas hivutus liikkumatilan kasvattamiseksi, mitä Neuvostoliitto yritti kaikin tavoin estää. Se vaati oveluutta ja älyä, mutta tuotti takaiskujen lisäksi myös onnistumisia, kuten EEC-vapaakauppasopimuksen. Vapauttava pelastus tuli vasta Neuvostoliiton romahduksen myötä.

Tähän vääntöön kuului myös teennäinen ja valheellinen puhe ystävyydestä ja luottamuksesta. ”Sanat ystävyydestä olivat kuin liturgia kirkossa. Ne olivat isoja sanoja, jotka eivät vastanneet suhteittemme oikeaa tolaa. Mitä se sellainen ystävyys oli, kun epäluottamus kuitenkin säilyi ja jatkuvasti syntyi uusia jännitteitä?”, tilannetta kuvasi HS:n haastattelussa myöhemmin (HS 28.10. 2012) entinen neuvostodiplomaatti Juri Derjabin, joka toki neuvostovuosina oli ”kirkkokuoron” keskeisimpiä solisteja.
TIUKASTI salassa pidetyn oveluuden ja taidon verhoaminen valheeseen oli kuitenkin kohtalokasta, kuten valehtelu usein on. Valheen ja totuuden raja hämärtyi ennen kuin liukeni monilta kokonaan. Suomen eliitti suometti itsensä, asettui jopa enemmän rähmälleen kuin Neuvostoliitto odotti ja alkoi kilpailla Neuvostoliiton suosiosta.
Presidentti Urho Kekkonen itsevaltaistui, määritteli itsensä korvaamattomaksi ja jatkoi virassaan, kunnes hänet piti taluttaa siitä pois. ”Neuvostovastaisuudesta” tuli lyöntiase, jolla ihmisen ura voitiin katkaista ja hänet eristää. Nuoriso vasemmistolaistui Suomessa, niin kuin monessa muussakin länsimaassa, mutta Suomessa etujoukko marssi stalinismiin asti ja ryhtyi taistolaisiksi.

Käytännössä koko puoluekenttä suomettui, niin myös media. Pahiten se näkyi Yleisradiossa, mutta suomettumiseen ja itsesensuuriin alistui myös Helsingin Sanomat.
SUOMI selvisi kylmästä sodasta taidon, talvisodassa näytetyn voiman ja lopulta myös tuurin avulla. Suomesta tuli suomettumisen aikana pohjoismainen hyvinvointivaltio edullisen idänkaupan myötä.
Menestyksessä oli nolo puoli eli sisäinen suomettuminen. Eliitin, myös yritysmaailman patruunoiden, heittäytyessä rähmälleen kansa kyllä tiesi Neuvostoliiton olemuksen, Ladan ja Fordin eron, Mallorcan ja Sotšin eron, neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen viihteen eron, mutta oli lopulta pääosin hiljaa ja tuudittautui alamaisuuteen.
Sisäpolitiikan suomettuminen vei luottamusta poliitikkoihin ja järsi kansakunnan moraalista selkärankaa. Se muistutti, että vaikka Suomella on ollut monta kertaa hyvä herraonni, sillä on myös koohotuksille altis eliitti.

Siksi suomettumisesta pitää puhua ja kiistellä, sitä pitää tutkia uudelleen ja uudelleen.

Suomettuminen (saks. Finnlandisierung) eli finlandisointi on Suomen toisen maailmansodan jälkeistä ulkopolitiikkaa kuvaava termi. Suomettuminen viittaa negatiivissävytteisesti Neuvostoliiton vaikutusvaltaan Suomen poliittisessa päätöksenteossa.

Käsite esiteltiin Itävallassa jo 1950-luvulla, mutta sitä alettiin käyttää ahkerasti Saksan liittotasavallassa 1960-luvun lopulla. Termiä käyttivät Vapaan yliopiston professori Richard Löventhal 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa Länsi-Berliinissä ja liittokansleri Willy Brandtin vastustajat kritisoidessaan hänen uutta Ostpolitik-nimellä tunnettua ulkopoliittista linjaansa liian neuvostomyönteisenä. Brandt tuomitsikin termin käytön suomalaisia loukkaavana. Se merkitsi sananmukaisesti Suomen kaltaiseksi tulemista.

Jukka Tarkka: Suomettuneisuuden määritelmä 

”Suomettumisen olemus oli tunnepitoista kuvitelmaa siitä, että suurvaltaa miellyttämällä ja omaa nöyryyttä korostamalla se saataisiin tekemään jotain sellaista, jota se ei rationaalisin perustein tekisi.

Suomettuminen oli ’sinisilmäistä’, mutta samalla laskelmoitua roolipeliä. Sitä pelattiin uutterasti, vaikka läheskään aina ei ollut varmaa, näyttivätkö roolit uskottavilta niiden silmissä, joille niitä näyteltiin. Suomettuminen oli Neuvostoliiton oletettujen intressien mielistelevää ennakointia, joka menee ohi normaalin omaan etuun perustuvan reaalipolitiikan yli ja ohi. Suomettuminen ei siis ollut enää politiikan sisältöä vaan sen tarkoituksellista paisuttelua. Sen takana oli illuusio siitä, että alastoman keisarin vaatteiden kehuja kyllä palkitaan, kunhan pitää huolen siitä, että keisari näkee, kuulee ja tunnistaa ylistäjänsä.

Suomettuminen on ulkopolitiikalla tehtyä sisäpolitiikkaa. Se ei vaikuttanut todennäköisesti siihen asiaan, johon sillä sanottiin vaikutettavan, nimittäin Neuvostoliiton suhtautumiseen Suomeen. Ellei se sitten aiheuttanut lievästi säälivää hymyilyä Kremlin perimmäisissä kammareissa.”

Tuo vaihe oli taloudellisesti menestyksekäs, mutta henkisesti katastrofi. Alkaen 50-luvulta ja huipentuen 70-lukuun naapurin painostus ja puuttuminen Suomen sisäisiin asioihin leimasi kaikkea toimintaa Suomessa! Naapuri päätti sisäpolitiikassamme presidentin henkilöstä, hallitusratkaisuista ja yksittäisistä politiikoista. Jotkut puolueet eivät olleet koskaan mukana ja toiset aina... vaalimenestyksestä riippumatta. Jouduimme alistumaan sensuuriin ja itsesensuuriin! Naapuri puuttui jopa historiaamme, kirjallisuuteemme ja TV-ohjelmien sisältöön!

Demokratian ja parlamentarismin kannalta tuo aika oli maan alennustilaa ja sen jatkumiselta meidät pelasti naapurimaan romahdus.

Kekkonen tyydytti kädellä, anteeksi siis tyynnytti, Hrustsevia Tamminiemen saunassa lukien itselleen tahtia Y-Y-A,Y-Y-A.

Aika ällöä kun juuri Länsi-Saksassa tuo termi keksittiin. Maa joka itse on kolmen suurvallan miehittämä ja tottelee näiden pienintäkin viittausta on viimeinen jolla on mitään oikeutta alkaa arvostelemaan muita suurvallan intressien huomioonottamisesta.

"Tavoitteena oli vaikuttaa lännen tiedotusvälineisiin sekä hämmentää ja johtaa harhaan länttä niiden luodessa yhtenäistä linjaa itäblokkia vastaan" totesi Stasin ulkomaantiedustelun päällikkö Markus Wolf.



"Yksi suomettumisen ydinongelmista oli se, että asiat kerrottiin venäläisille ennen kuin omille valtioelimille tai edes työtovereille" historioitsija Martti Häikiö.



"Kylmän sodan ja Neuvostoliiton valtapyrkimysten aikaisessa poliittisessa räkäkelissä saivat demokratian ihanteet antaa periksi, jotta kansakunta ylipäätään pystyi selviytymään" totesi hiihtotermein Harri Holkeri.

Tyynnyttelyä ja rauhottelua "älkääs nyt hätäilkö, kyllä se tästä". Sitä se oli eli suomalaista oveluutta.