Se, että yhteiskunnissa jotkut asiat ovat julkisia jotkut yksityisiä, on heijastusta siitä tosiasiasta, että yksityisen ihmisen minä jakautuu kahtia: siihen mitä ulospäin esitetään ja siihen mitä sisimmässä ajatellaan.
Jos nämä kaksi komponenttia yksilön persoonallisuudessa ajautuvat kovin erilleen toisistaan, silloin kyseessä on sairaus. Niin myös silloin, jos yhteiskunnassa vallitsee suunnaton kuilu julkisesti esillä olevan todellisuuden ja yksityisyyden välillä.
Kasvuiässä jokainen kokee kipeänä sen mitä itsestään muille paljastaa - murrosikäisillä on melkoinen minäharha kun he kuvittelevat että kaikki se mitä he mielessään kokevat on jotain jota kukaan muu ei ole kokenut eikä voi ymmärtää. "Hei hei mitä kuuluu? Sä et tiedä miltä musta tuntuu..." Tällaiset säkeet koskettavat miljoonia yksinäisiä sieluja.
Tirkisteleminen ja kiihkeä mielenkiinto toisten yksityisyyttä kohtaan ovat puberteetti-ikäisten luonnollisia ominaisuuksia. Jos yhteiskunta on puberteetti-ikäinen, se ei voi kertoa muusta kuin siitä että suuri osa ihmisistä on jämähtänyt kiinni johonkin kasvuvaiheeseensa.
Toisaalta on niin, että jos yhteiskunta ei ole kypsä, kansalaiset eivät siinä voi myöskään kasvaa yksilöinä kypsiksi. Ei ole olemassa täysi-ikäisten suhtautumistapoja ja käyttäytymismalleja. On vain tuhruista sensaatiolehdistöä, epämääräistä pubertaalista ambivalenssia, sensaationnälkää. Tällaisen yhteiskunnan kansalaiset ovat helposti kaupallisen tiedonvälityksen ohjailtavissa. Toissijaisilla ärsykkeillä saadaan suuren enemmistön huomio vangituksi ja, jos tarve joskus niin vaatii, myös käännetyksi pois jostakin joka on liian tulenarkaa julkisuudessa käsiteltäväksi.
Oma iltapäivälehdistömme ja kaupalliset televisiokanavamme tekevät kiitettävää työtä hyödyntääkseen ihmisten tirkistelyntarvetta ja ylläpitääkseen vahvaa kaksinaismoralismia. Vain vahvan, konservatiivisen arvopohjan ja yhtenäiskulttuurin vallitessa ihmisten kusellakäymisestäkin voidaan nostaa sensaatio. Eikä ole tietenkään mikään ihme, että juuri konservatiivisia arvoja tunnustavat tahot ovat niitä jotka ammatikseen tonkivat ihmisten yksityiselämää. Eikä tietenkään ole sattumaa sekään, että nimenomaan yhteiskunnan tukipylväiden keskuudesta kaikenlaisia skandaaleja aika ajoin paljastuukin.
Keskustelu tapaus Karpelan ympärillä noudattaa vakiintunutta kaavaa. Moralistit messuavat missin moraalisesta arveluttavuudesta - onnellisen sokeina sille, että juuri heidän ylläpitämänsä konservatiivinen yhteiskunta on perussyy sille miksi yksityisyyteen kuuluvat asiat saavat korostuneen luonnottoman merkityksensä. Tirkistelyssä on aina kysymys nimenomaan tirkistelijöiden keskenkasvuisuudesta.
Kun pubertaalinen arvonmuodostus otetaan annettuna lähtökohtana, ei huomata miten naurettavaa kaikki se asia-argumentaatio on, joka omien asenteellisuuksien tueksi kammetaan. "Meillä on oikeus tietää päättäjiemme yksityiselämästä, koska se saattaa vaikuttaa siihen millaisia päätöksiä he tekevät." Niinpä. Vääriä päätöksiä pitäisi kuitenkin pystyä kritisoimaan päätösten vääryyden perustalta eikä siksi että niitä ovat olleet tekemässä päättäjät joilla on yksityiselämä. Kaikilla meillä on yksityiselämä, tunteet, toiveet, salatut intohimomme ja muut julkitulemattomat, ehkä jopa itsellemmekin piilossa pysyvät vaikuttimemme, mutta siitä huolimatta asiakeskustelua pitäisi pystyä käymään asia-argumentaation varassa.
Tuulikki Ukkola kirjoittaa: "Jos ministeri tai kansanedustaja ostaa rakkautta, käy ulkomailla bordelleissa, on kiinnostunut pornosta, niin taatusti nämä asiat eivät ole yksityisasioita. Jos ministeri menee naimisiin, saa lapsen, eroaa, sairastuu vakavasti, pitää salarakasta, saa lehtolapsen, vaikka hänellä on kotona vaimo ja viisi lasta, niin kyllä median pitää tämmöiset tiedot kertoa.
Moraalilla on merkitystä. Päättäjä ei ole kuka tahansa meistä. Häneltä edellytetään enemmän kuin tavalliselta kansalaiselta. Kansalaisilla on oikeus tietää."
http://www.ukkola.net/
Tämä teksti kuvaa vallallaolevia asenteita hyvin. Vahvan konservatiivisen yhtenäiskulttuurin keskellä kasvaneita ihmisiä sanomattomasti kiinnostavat bordellit ja seksuaaliperversiot, ja monet kunniallista ulkokuvaansa varjelevat sortuvat salarakkaisiin. Toisaalta samassa yhteiskuntailmapiirissä pönkitetään vallitsevaa kaksinaismoralismia riepottelemalla julkisuudessa päättäjiä, joiden yksityiselämästä haistetaan jotain kiihottavaa.
Valitettavasti yhteiskunnalla ei ole mitään poppaskonsteja tervehtymiseksi. Kestää kauan kasvaa puberteetti-iästä täyskasvuiseksi. Sensaatiolehdistöllekään ei oikeastaan ole vaihtoehtoja. Itse se ei pysty ottamaan itseään niskasta kiinni ja torumaan itseään. Niinpä se ottaa yleisestä keskenkasvuisuudesta kaupallisen hyödyn irti, ja paha kyllä näin heittelee kehityksen rattaisiin kapuloita, jotka estävät ihmisiä täysi-ikäistymästä.
Jos nämä kaksi komponenttia yksilön persoonallisuudessa ajautuvat kovin erilleen toisistaan, silloin kyseessä on sairaus. Niin myös silloin, jos yhteiskunnassa vallitsee suunnaton kuilu julkisesti esillä olevan todellisuuden ja yksityisyyden välillä.
Kasvuiässä jokainen kokee kipeänä sen mitä itsestään muille paljastaa - murrosikäisillä on melkoinen minäharha kun he kuvittelevat että kaikki se mitä he mielessään kokevat on jotain jota kukaan muu ei ole kokenut eikä voi ymmärtää. "Hei hei mitä kuuluu? Sä et tiedä miltä musta tuntuu..." Tällaiset säkeet koskettavat miljoonia yksinäisiä sieluja.
Tirkisteleminen ja kiihkeä mielenkiinto toisten yksityisyyttä kohtaan ovat puberteetti-ikäisten luonnollisia ominaisuuksia. Jos yhteiskunta on puberteetti-ikäinen, se ei voi kertoa muusta kuin siitä että suuri osa ihmisistä on jämähtänyt kiinni johonkin kasvuvaiheeseensa.
Toisaalta on niin, että jos yhteiskunta ei ole kypsä, kansalaiset eivät siinä voi myöskään kasvaa yksilöinä kypsiksi. Ei ole olemassa täysi-ikäisten suhtautumistapoja ja käyttäytymismalleja. On vain tuhruista sensaatiolehdistöä, epämääräistä pubertaalista ambivalenssia, sensaationnälkää. Tällaisen yhteiskunnan kansalaiset ovat helposti kaupallisen tiedonvälityksen ohjailtavissa. Toissijaisilla ärsykkeillä saadaan suuren enemmistön huomio vangituksi ja, jos tarve joskus niin vaatii, myös käännetyksi pois jostakin joka on liian tulenarkaa julkisuudessa käsiteltäväksi.
Oma iltapäivälehdistömme ja kaupalliset televisiokanavamme tekevät kiitettävää työtä hyödyntääkseen ihmisten tirkistelyntarvetta ja ylläpitääkseen vahvaa kaksinaismoralismia. Vain vahvan, konservatiivisen arvopohjan ja yhtenäiskulttuurin vallitessa ihmisten kusellakäymisestäkin voidaan nostaa sensaatio. Eikä ole tietenkään mikään ihme, että juuri konservatiivisia arvoja tunnustavat tahot ovat niitä jotka ammatikseen tonkivat ihmisten yksityiselämää. Eikä tietenkään ole sattumaa sekään, että nimenomaan yhteiskunnan tukipylväiden keskuudesta kaikenlaisia skandaaleja aika ajoin paljastuukin.
Keskustelu tapaus Karpelan ympärillä noudattaa vakiintunutta kaavaa. Moralistit messuavat missin moraalisesta arveluttavuudesta - onnellisen sokeina sille, että juuri heidän ylläpitämänsä konservatiivinen yhteiskunta on perussyy sille miksi yksityisyyteen kuuluvat asiat saavat korostuneen luonnottoman merkityksensä. Tirkistelyssä on aina kysymys nimenomaan tirkistelijöiden keskenkasvuisuudesta.
Kun pubertaalinen arvonmuodostus otetaan annettuna lähtökohtana, ei huomata miten naurettavaa kaikki se asia-argumentaatio on, joka omien asenteellisuuksien tueksi kammetaan. "Meillä on oikeus tietää päättäjiemme yksityiselämästä, koska se saattaa vaikuttaa siihen millaisia päätöksiä he tekevät." Niinpä. Vääriä päätöksiä pitäisi kuitenkin pystyä kritisoimaan päätösten vääryyden perustalta eikä siksi että niitä ovat olleet tekemässä päättäjät joilla on yksityiselämä. Kaikilla meillä on yksityiselämä, tunteet, toiveet, salatut intohimomme ja muut julkitulemattomat, ehkä jopa itsellemmekin piilossa pysyvät vaikuttimemme, mutta siitä huolimatta asiakeskustelua pitäisi pystyä käymään asia-argumentaation varassa.
Tuulikki Ukkola kirjoittaa: "Jos ministeri tai kansanedustaja ostaa rakkautta, käy ulkomailla bordelleissa, on kiinnostunut pornosta, niin taatusti nämä asiat eivät ole yksityisasioita. Jos ministeri menee naimisiin, saa lapsen, eroaa, sairastuu vakavasti, pitää salarakasta, saa lehtolapsen, vaikka hänellä on kotona vaimo ja viisi lasta, niin kyllä median pitää tämmöiset tiedot kertoa.
Moraalilla on merkitystä. Päättäjä ei ole kuka tahansa meistä. Häneltä edellytetään enemmän kuin tavalliselta kansalaiselta. Kansalaisilla on oikeus tietää."
http://www.ukkola.net/
Tämä teksti kuvaa vallallaolevia asenteita hyvin. Vahvan konservatiivisen yhtenäiskulttuurin keskellä kasvaneita ihmisiä sanomattomasti kiinnostavat bordellit ja seksuaaliperversiot, ja monet kunniallista ulkokuvaansa varjelevat sortuvat salarakkaisiin. Toisaalta samassa yhteiskuntailmapiirissä pönkitetään vallitsevaa kaksinaismoralismia riepottelemalla julkisuudessa päättäjiä, joiden yksityiselämästä haistetaan jotain kiihottavaa.
Valitettavasti yhteiskunnalla ei ole mitään poppaskonsteja tervehtymiseksi. Kestää kauan kasvaa puberteetti-iästä täyskasvuiseksi. Sensaatiolehdistöllekään ei oikeastaan ole vaihtoehtoja. Itse se ei pysty ottamaan itseään niskasta kiinni ja torumaan itseään. Niinpä se ottaa yleisestä keskenkasvuisuudesta kaupallisen hyödyn irti, ja paha kyllä näin heittelee kehityksen rattaisiin kapuloita, jotka estävät ihmisiä täysi-ikäistymästä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Analyysiisi asioiden tilasta ei ole poikkepuolista sanottavaa, vaikken nyt tiedäkään, onko asia selitettävissä kansakunnan puberteettivaiheena. Kirjoittaja lienee ollut vanha arvostelijani "Soikko" tai sitten palstalla on alkanut kirjoittaa joku muukin psykokulttuurin saloihin perehtynyt älykkö.
Huomioni kirjoitukseen koskee siinä mainittua konservatiivista yhtenäiskulttuuria. Minusta tuntuu, että tuo kulttuuri on modernina aikana rakoillut ja mahdollistanut tällaiset "skandaalit". Ne ovat skandaaleja lähinnä konservatiiviseen yhtenäiskulttuuriin tiukasti sitoutuneille, mutta vapaamielisemmille ja suvaitsevaisemmille ihmisille skandaali on melkeinpä enemmän sama tapa (kaksinaismoralismi), joilla yhtenäiskulttuuria yritetään puolustaa.
Konservatiivinen yhtenäiskulttuuri perhe- ja ihmissuhdeasioissa oli yhteneväisempi ennen sotavuosia. Vähitelleen tuo kulttuuri alkoi meillä Suomessakin rakoilla, kun siihen pistettiin tahallisesti eli rikottiin tabuja (esim. Salaman Juhannustanssit, Donnerin elokuvat, 60-lukulainen vapaa seksi).
Kun 60-luvun ikäluokat ovat vanhuntuneet ja vanhoillustuneet, sotia edeltävät perhearvot ovat tulleet enemmän taas kunniaan. Silti meillä tapahtui selkeä murros suhtautumisessa seksiin silloin, kun e-pilleri keksittiin. Muutos tapahtui nimenomaan naisten "vapaustusliikkeen" toimesta. Siinä samassa rytäkässä kyseenalaisettiin ja uudelleen arvioitiin monia muitakin pyhinä pidettyjä arvoja.
Arvojen pyhyys tuntuukin olevan konservatiivisen yhtenäiskulttuurin paras takuu. Tämähän näkyy selkeästi islamislaisessa kulttuurissa, jossa arvot ovat yhteisiä ja selkeärajaisia. Tiedetään mitä saa tehdä ja mitä ei, mikä on oikein ja mikä väärin. Meillä näin ei ihan ole. Sen vuoksi esim. juoruämmälehdistön pitää otsikoida juorut vihjailevasti kysymysmerkin kera (Onko Vanhasella ja Karpelalla suhde?). Lehdistössä ei suoraan sanota, että tällainen suhde olisi kielletty, koska selkeärajaista yhtenäiskulttuuria asian suhteen ei ole. Islamilainen lehdistö paheksuisi tällaista suhdetta lehdistössään välittömästi ja vaatisi rangaistusta islamin käskyjen häpäisemisestä ainakin naiselle eli tässä tapauksessa Karpelalle. Luultavasti myös Vanhasen puoliso saisi kuulla kunniansa, kun ei ole kontrolloinut miehensä menemisiä tarkemmin ja ollut tälle aviopuolisona suopea ja kuuliainen alamainen. Tämän tapaista ajattelua meillä on kyllä vallalla Keskustan lestadiolaiskannattajien piirissä, missä yhtenäiskulttuuri on suhteessa seksuaalisuuteen ja perhesuhteisiin kaikkein vahvin ja yhtenäisin Suomessa.
Kun selkeärajaista yhtenäiskulttuuria ei ole, ei oikein osata erottaakaan sitä, mikä on poliitikon yksityiselämää ja mikä julkista. Konservatiivisen yhtenäiskulttuurin näkökulmasta melkein kaikki on julkista, koska poliitikon tulee olla esikuva ja entisaikojen opettajien tapaan kansankynttilä. Vain sellaiset poliitikot, jotka ovat toiminnallaan jo varhaisessa vaiheessa irtisanoutuneet yhtenäiskulttuurista, saavat tehdä melkein mitä vaan suhteellisen rauhassa ilman, että sitä kauhistellaan. Jörn Donner tulee tässä suhteessa ensimmäisenä mieleen. Villapaita Ville Komsin tarkoituksellinen "moniavioisuus" siivuutettiin myös vähäisin kauhisteluin, koska häntä pidettiin konservatiivisissa piireissä vain hulluna, joka moniavioisuudellaan todisti väitteen oikeaksi.
Kulttuurisena tapahtuna nyt nähty on moderni kaupunkilaisversio siitä, millaista juoruilu maaseudun ahdistavassa yhtenäiskulttuurissa on aina ollut. Petetty aviomies tai -nainen on saanut viimeisenä tietää olevansa petetty, kun viestiketju juoruämmältä toiselle on vihdoin saavuttanut heidät. Kateus ja vahingonilo tietysti ovat aina sitä polttoainetta, joka tällaista ruokkii.
Ilmiön eli yhtenäiskulttuurin syväjuurista kertoo jotain se, että myös ne joita on totuttu pitämään muuten fiksuina ja vapaamielisinäkin, tarttuvat tilaisuuteen, jos sillä saadaan poliittinen vastapeluri tai muuten vastenmielinen henkilö ahdistettua nurkkaan. Karpelan kohdalla voi jo hyvällä syyllä puhua poliittisesta ajojahdista. Huomiota vaille ovat jääneet ne kritiikin aiheet, joilla Karpelaa on yritetty kammeta asiaperustein. Tehokkaammat aseet eli poliitikon yksityiselämä on vedetty mukaan asearsenaaliin. Häveliäisyyssyistä Ukkolan tapaiset sitten sanovat, että kaikki on yhtä, yksityistä ei voi erottaa yhteisestä. Tällaiset Ukkolat tietoisesti häivyttävät sen tosiasian, että tirkistelevällä kritiikillä pyritään mediarahastukseen. Kaikkein karkeimmillaan kyse on siitä, että kaivetaan mitä tahansa sontatunkiota, jotta saadaan skandaali kaivettua. Nämä ovat kuin tryffelisikoja, ne jatkuvasti kiinni paskassa.
Hyvä kuvaus. Kuitenkin myös kehityksen perspektiivi niin yksilöä kuin yhteiskuntaa koskien on olemassa. Se tarkoittaa sitä että jotkut muutokset ovat palautumattomia. Suomen historiassa teollistuminen, kaupungistuminen, maallistuminen ja rahataloudellinen eskspansio ovat esimerkkejä ilmiöistä, jotka ovat pysyvästi muuttaneet ihmisten ajattelua. Muutosvauhti meillä on ollut tavattoman nopeaa, metsäläisyydestä on kehitytty teknologian huipulle parin sukupolven aikana. Yhtenäiskulttuuriin ei ole paluuta.
Tällainen nopea muutos tekee myös vaikeaksi arvioida esim. pitkän uran tehneitä poliittisia vaikuttajia. Jos heitä ihmisinä arvioidaan tekojensa summana, mennään metsään. On suuri houkutus pitää ihmistä läpi elämänsä samana, vaikka tosiasiassa teot tulevat selitetyiksi vain muuttuvaa historiallista kontekstia vasten. Kun historiaa kirjoitetaan, marssijärjestyksen tulisi olla se, että ensin määriteltäisiin taustamuutos, sitten vasta jäsennettäisiin toimijoiden teot.