Bundeswehr siis arvostelee ukrainalaisten taistelutapaa. Ukraina on saanut aseita eri maista, mutta niin myös koulutusta. Kuinka yhtenäistä tuo koulutus on ollut? Ja millaista se on ollut?
Naton harjoituksista kuvatuilla videoilla näkee moottoroitujen tai panssaroitujen joukkojen hyökkäysiä, joissa tyypillisesti tehtävän anto lienee iskeä juuri läpimurtautunutta vihollista vastaan. Sekin Naton tapaan erittäin voimakkaan epäsuoran tulen ja ilmavoimien tukemana.
Sodan todellisuus Ukrainassa on kuitenkin aivan jotain muuta. Siinä on elementtejä, jotka olisi ehkä syytä ottaa huomioon myös Naton harjoituksissa. Ukrainan rintamilla ilmaherruutta ei ole kummallakaan osapuolella, joskin ilmavoimia voidaan käyttää jossain määrin täsmäiskuihin riittävän etäältä. Samaan tarkkuuteen päästäneen halvemmin ja helpommin epäsuoralla pitkänkantaman tulella, jota johdetaan laskuvarjolla tiputetun tähystäjän johdolla (joka on Naton käyttämä keino kyllä) tai nykyaikaisemin dronella.
Toinen seikka on raskaan tulen puute. Ukrainalla ei ole loputtomasti kranaatteja eikä ohjuksia. Niiden käyttöä säännösteltävä ja osumatarkkuuden on siksi oltava hyvä ja maaleiksi kannattaa valita vain tarpeeksi "lihavia".
Jos läpimurtoon pyritään panssaroidulla prikaatilla, kuten ukrainalaisia ilmeisesti on opetettu, se voi onnistua vain mikäli tukena on massiivisesti raskasta tulta. Ei riitä, että vihollisen puolustuslaitteet pystytään tuhoamaan (sikäli kuin pystytään, jos ne on rakennettu riittävän kestäviksi), vihollisen raskas aseistus on saatava hiljennettyä, muuten tapahtuu juuri se, mitä Ukrainan vastahyökkäyksen alkuvaiheessa tapahtui: venäläisten tuli-iskut tuottavat suuria tappioita ja pysäyttävät hyökkäyksen. Sellaisen hyökkäyksen onnistuminen siis vaatisi paitsi sellaista organisaatiomallia, jossa raskasta ja pitkän kantaman aseistusta voidaan voimakkaasti keskittää ja tarvittaessa irrottaa kaukaakin hiljaisilta rintamanosilta ja massiiviset ammusvarastot.
Talven aikana länsivallat eivät kuitenkaan auttaneet ammusvarastojen kerryttämisessä. Ukraina tarvitsi ammuksia venäläisten hyökkäysten torjumiseen myös hyvin paljon, ja ne kyllä toimitettiin, mutta sen lisäksi olisi pitänyt toimittaa tai varastoida natomaiden puolelle rajaa vastahyökkäykseen tarpeisiin varattuja varastoja.
Bild-lehden kuvaama ukrainalaisten taistelutapa ei ole virhe, vaan ainoa tapa päästä läpi. Koska heillä ei ole riittävästi raskasta tulta, eikä ehkä droonejakaan, eivätkä he ehkä saa reaaliaikaista sateliittidataa, on panssarien ja niihin nojaavan raivauskaluston keskittäminen venäläisten tähystettävissä oleville hyökkäysreiteille lähinnä itsemurhaa. Sen sijaan pienet jalkaväkiosastot voivat päästä tunkeutumaan vihollisen asemiin ja niihin päästyään vyöryttää laajempiakin aukkoja. Tehokkaampi aseistus ja parempi lähitaisteluosaaminen mahdollistavat ukranailaisten näin tuottaa venäläisille suuriakin tappioita ilman kovin suuria omia tappioita.
Kuten sanottua, alivoimainen voi päästä läpi linnoitetuista asemista vain taitavalla jalkaväkitaistelulla, josta esimerkkinä on siis jo tällä palstalla kerrottu meikäläisten joukkojen toiminta Talvisodassa Laatokan Karjalan motteja nujerrettaessa ja myös Montgomeryn brittien hyökkäys El Alameinissa myöhäissyksyllä 1942. Britit tosin eivät olleet alivoimaisia millään tavalla, mutta saksalaisten linnoituslaitteet ja erityisesti panssarintorjunnassa käytetyt 88 mm:n ilmatorjunttykit olisivat tuottaneet hirvittäviä tappioita brittien vastustajaansa kömpelömmille panssarivoimille, jos ne olisi lähetetty hyökkäämään saksalaisten ansakenttiä ja hyvin naamioituja tulipesäkkeitä vastaan. Sen sijaan brittien jalkaväki iski savujen ja harhautusten suojaamana saksalaisten asemiin ja pystyi murtamaan ne ylivoimansa turvin, joskin taistelu kesti pitkään. Sen jälkeen miinakenttiin saatettiin turvallsiesti raivata kunnolliset etenemisurat panssarivaunuille ja kaikelle niiden tarvitsemalle huollolle. Rommelin johtaminen saksalaisten aiemmat erittäin menestykselliset panssarioperaatiot olivat perustuneet brittien linjoissa olleisiin aukkoihin tai heikkoihin kohtiin. Kun saksalaiset olivat mestareita löytämään ja käyttämään heikkoja kohtia hyväkseen, oli turha odottaa, että he itse olisivat jättäneet sellaisia omaan rintamaansa ja sen brittien tiedustelu totesikin jo varhain.
Toisen maailmansodan aikana työnjako oli aina sellainen, että jalkaväki mursi linnoitetut asemat ja vasta sen jälkeen panssaroidut ja moottoroidut joukot tunkeutuivat avatusta aukosta vihollisen selustaan. Siksi Ukraina luultavasti on nytkin pitänyt moottoroituja prikaateja edelleen reservissä. Ja toimii siinä aivan oikein. Niiden tuominen etulinjaan merkitsisi vain hurjia menetyksiä venäläisten tykistö- ja rakettitulessa. Vasta kun linnoiteet on murrettu ja miinoittamattomat selustan tiet avautuvat niin, että niitä pitkin voidaan edetä täyttä vauhtia, on kalliisti aseistettuilla ja koulutetuilla joukoilla mahdollista saavuttaa tappioita vastaavaa menestystä.
Naton harjoituksista kuvatuilla videoilla näkee moottoroitujen tai panssaroitujen joukkojen hyökkäysiä, joissa tyypillisesti tehtävän anto lienee iskeä juuri läpimurtautunutta vihollista vastaan. Sekin Naton tapaan erittäin voimakkaan epäsuoran tulen ja ilmavoimien tukemana.
Sodan todellisuus Ukrainassa on kuitenkin aivan jotain muuta. Siinä on elementtejä, jotka olisi ehkä syytä ottaa huomioon myös Naton harjoituksissa. Ukrainan rintamilla ilmaherruutta ei ole kummallakaan osapuolella, joskin ilmavoimia voidaan käyttää jossain määrin täsmäiskuihin riittävän etäältä. Samaan tarkkuuteen päästäneen halvemmin ja helpommin epäsuoralla pitkänkantaman tulella, jota johdetaan laskuvarjolla tiputetun tähystäjän johdolla (joka on Naton käyttämä keino kyllä) tai nykyaikaisemin dronella.
Toinen seikka on raskaan tulen puute. Ukrainalla ei ole loputtomasti kranaatteja eikä ohjuksia. Niiden käyttöä säännösteltävä ja osumatarkkuuden on siksi oltava hyvä ja maaleiksi kannattaa valita vain tarpeeksi "lihavia".
Jos läpimurtoon pyritään panssaroidulla prikaatilla, kuten ukrainalaisia ilmeisesti on opetettu, se voi onnistua vain mikäli tukena on massiivisesti raskasta tulta. Ei riitä, että vihollisen puolustuslaitteet pystytään tuhoamaan (sikäli kuin pystytään, jos ne on rakennettu riittävän kestäviksi), vihollisen raskas aseistus on saatava hiljennettyä, muuten tapahtuu juuri se, mitä Ukrainan vastahyökkäyksen alkuvaiheessa tapahtui: venäläisten tuli-iskut tuottavat suuria tappioita ja pysäyttävät hyökkäyksen. Sellaisen hyökkäyksen onnistuminen siis vaatisi paitsi sellaista organisaatiomallia, jossa raskasta ja pitkän kantaman aseistusta voidaan voimakkaasti keskittää ja tarvittaessa irrottaa kaukaakin hiljaisilta rintamanosilta ja massiiviset ammusvarastot.
Talven aikana länsivallat eivät kuitenkaan auttaneet ammusvarastojen kerryttämisessä. Ukraina tarvitsi ammuksia venäläisten hyökkäysten torjumiseen myös hyvin paljon, ja ne kyllä toimitettiin, mutta sen lisäksi olisi pitänyt toimittaa tai varastoida natomaiden puolelle rajaa vastahyökkäykseen tarpeisiin varattuja varastoja.
Bild-lehden kuvaama ukrainalaisten taistelutapa ei ole virhe, vaan ainoa tapa päästä läpi. Koska heillä ei ole riittävästi raskasta tulta, eikä ehkä droonejakaan, eivätkä he ehkä saa reaaliaikaista sateliittidataa, on panssarien ja niihin nojaavan raivauskaluston keskittäminen venäläisten tähystettävissä oleville hyökkäysreiteille lähinnä itsemurhaa. Sen sijaan pienet jalkaväkiosastot voivat päästä tunkeutumaan vihollisen asemiin ja niihin päästyään vyöryttää laajempiakin aukkoja. Tehokkaampi aseistus ja parempi lähitaisteluosaaminen mahdollistavat ukranailaisten näin tuottaa venäläisille suuriakin tappioita ilman kovin suuria omia tappioita.
Kuten sanottua, alivoimainen voi päästä läpi linnoitetuista asemista vain taitavalla jalkaväkitaistelulla, josta esimerkkinä on siis jo tällä palstalla kerrottu meikäläisten joukkojen toiminta Talvisodassa Laatokan Karjalan motteja nujerrettaessa ja myös Montgomeryn brittien hyökkäys El Alameinissa myöhäissyksyllä 1942. Britit tosin eivät olleet alivoimaisia millään tavalla, mutta saksalaisten linnoituslaitteet ja erityisesti panssarintorjunnassa käytetyt 88 mm:n ilmatorjunttykit olisivat tuottaneet hirvittäviä tappioita brittien vastustajaansa kömpelömmille panssarivoimille, jos ne olisi lähetetty hyökkäämään saksalaisten ansakenttiä ja hyvin naamioituja tulipesäkkeitä vastaan. Sen sijaan brittien jalkaväki iski savujen ja harhautusten suojaamana saksalaisten asemiin ja pystyi murtamaan ne ylivoimansa turvin, joskin taistelu kesti pitkään. Sen jälkeen miinakenttiin saatettiin turvallsiesti raivata kunnolliset etenemisurat panssarivaunuille ja kaikelle niiden tarvitsemalle huollolle. Rommelin johtaminen saksalaisten aiemmat erittäin menestykselliset panssarioperaatiot olivat perustuneet brittien linjoissa olleisiin aukkoihin tai heikkoihin kohtiin. Kun saksalaiset olivat mestareita löytämään ja käyttämään heikkoja kohtia hyväkseen, oli turha odottaa, että he itse olisivat jättäneet sellaisia omaan rintamaansa ja sen brittien tiedustelu totesikin jo varhain.
Toisen maailmansodan aikana työnjako oli aina sellainen, että jalkaväki mursi linnoitetut asemat ja vasta sen jälkeen panssaroidut ja moottoroidut joukot tunkeutuivat avatusta aukosta vihollisen selustaan. Siksi Ukraina luultavasti on nytkin pitänyt moottoroituja prikaateja edelleen reservissä. Ja toimii siinä aivan oikein. Niiden tuominen etulinjaan merkitsisi vain hurjia menetyksiä venäläisten tykistö- ja rakettitulessa. Vasta kun linnoiteet on murrettu ja miinoittamattomat selustan tiet avautuvat niin, että niitä pitkin voidaan edetä täyttä vauhtia, on kalliisti aseistettuilla ja koulutetuilla joukoilla mahdollista saavuttaa tappioita vastaavaa menestystä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ukrainan pitäisi iskeä linnoitetun miehitetyn alueensa sijasta itse Venäjälle jonne pienet venäläiset antifasistiosastotkin ovat onnistuneesti menneet ja sitten vaihdettaisiin alueita päittäin rauhansopimuksessa.
Kieltämättä mielenkiintoinen skenaario olisi, jos Ukrainan tukemat joukot pystyisivät sissisodan keinoin ottamaan haltuunsa laajempia alueita Venäjän puolelta ja katkaisemaan Ukrainassa olevien venäläisten huollon. Se edellyttäisi riittävää paikallisen väestön tukea ja ehkä jonkinlaisen ilmahuollon järjestämistä, ellei Harkovan alueen kautta saataisi jopa maata pitkin meneviä huoltoreittejä avattua. Rostovin ympäristö on aika ratkaisevaa seutua.
Kun ottaa huomioon, että venäläiset ilmeisesti pystyvät nyt jo paremmin torjumaan droneja rintamalla ja sen välittömässä selustassa, kaukana selustassa, Venäjän rajan takana, droneja voisi ehkä käyttää hyvin tehokkaasti huoltokuljetuksia ja esim rautatietyhteyksiä vastaan tuhoamalla kiskoja. Drone ei tarvitse pitkiä kiitoratoja, joten pelkkä sissitukikohta voisi lähettää niitä ilmaan ja siten tehostaa sissitoiminnan vaikutuksen moninkertaiseksi.
Huoltoahan tuollainen tietysti vaatisi. Toisaalta jos droneilla voisi iskeä takaa päin Venäjän ilmapuolustuksen kimppuun, olletikin, että Venäjän omalla alueella ilmapuolustus ei ehkä ole niin voimakas, vaan sitä on siirretty rintamalle Ukrainaan, olisi jatkossa mahdollista huoltaa sissitoimintaa samoin kuin meikäläiset tekivät Jatkosodan aikana kaukopartioiden kanssa: ilmasta tiputetuin tarvikkein. Tuolloin toki myös laskeuduttiin ponttoonikonein erämaajärville ja -lammille, ja britit maantien pätkille miehitetyssä Ranskassa. Sellainen toiminta vaatii oman kalustonsa. Nopeasti liikkumaan pystyvä helikopteri on tietenkin erinomainen väline tuollaiseen toimintaan, varsinkin jos siihen saadaan häivettä.
Tulevaisuutta ajatellen sähköllä lentävä, erittäin hyvin liito-ominaisuuksin varustettu ja kohtuullisessa määrin tutkassa näkymätön pieni rahtikone olisi oikein mukava väline sissien tukemiseen. Se voisi olla kauko-ohjattukin ja vielä kauempana tulevaisuudessa tekoälyn ohjaama.
Puolustusvoimilla pitäisi olla kokemusta riittävästi ymmärtää tuo asia. Talvisodassa siihen törmättiin useammallakin rintamalohkolla, Laatokan Karjalan lisäksi mm Suomussalmen kirkonkylän taisteluissa ja Kuhmon rintaman taisteluissa. Samoin Tuuloksen joen läpimurrossa, joka tosin oli puhtaasti valloitussotaan liittynyt hyökkäysliike, ei pelkkä vastahyökkäys.
Panssarijoukkojen käyttötavassa on vaara sortua ajatteluun, että niitä käytettäisiin vain Kuuterselän tapaan lähes välittömästi tapahtuvaan vastaiskuun. Aina niin ei ole, jos vihollinen on hyökkäyksensä alkuvaiheessa niin ylivoimainen, että pystyy valtaamaan haltuunsa laajoja alueita, kuten Ukrainassa tapahtui. Silloin vihollinen ehtii linnoittaa valtaamiaan alueita, ennen kuin saadaan riittävästi vastavoimaa kaiken menetetyn alueen takaisinvaltaamiseksi. Itse asiassa mainitussa Kuuterselän taistelussa jo muutamien tuntien viivytys panssarikaluston tukeman vastahyökkäyksen aloittamisessa johti sen epäonnistumiseen, sillä Puna-armeija oli nykyistä Venäjän armeijaa huomattavasti paremmin koulutettu ja tehokkaampi: se alkoi linnoittautua välittömästi vallattuaan alueen, ja siten hetkenkin myöhässä tullut vastahyökkäys ei enää välttämättä onnistunut, kuten esim Tuntemattomassa Sotilaassa kuvatussa taistelussa, jossa venäläisten saarrostava osasto hyökkää majuri Sarastien komentopaikalle ja jonka takaisinvaltausta yrittettäessä Kariluoto kaatuu. Kun takaisin valtaaminen ja tien avaaminen ei onnistu, johtaa Koskela joukot pois satimesta metsää pitkin vihollisen linnoitetun aseman kiertäen. Epäilemättä Linnan kuvaus perustuu johonkin aivan todelliseen käytyyn taisteluun, tai useampaankin, kirjailijoilla kun on tapana yhdistää ja sekoittaa todellisia tapahtumia kirjoissaan.
Nykyinen Venäjän armeija ja vielä sitä huonompikin reservijoukko, joka se pian saattaa olla, pystyy kyllä reilussa puolessa vuodessa rakentamaan lujat linnoitteet. Minkä ajan se käytti Ukrainan rintaman lujittamiseen. Ei sellaisen läpi huitaista kuin mitään ei olisi vastassa, kuten taas panssarihyökkäyksiä yleensä harjoitellaan.
Tässä piilee se sama vaara kuin Kaarle XII:n jälkeisen ajan kehitysessä (jonka seurauksena turhaunut Y.M.Sprengtporten loikkasi Venäjälle ja suunnitteli siellä Suomen valtaamisen vuoden 1808-09 sodassa). Eli "suuresta maailmasta", tässä tapauksessa Natosta, omaksutaan niiden lukuisten hyvien asioiden lisäksi myös typeryyksiä, jotka eivät sovi olosuhteisiimme, tai ovat peräti muutenkin täysin vääriä. Mikäli Naton on unohtanut, miten laajamittaista sotaa peruskyvykästä vihollista vastaan käydään, on Puolustusvoimien ainakin syytä pitää se mielessään. NATO-mailla on ollut riittävästi aikaa unohtaa toisen maailmansodan opetukset. Korean sodassa ne vielä olivat hyvin muistissa, joka näkyy myös Yhdysvaltalaisjoukkojen operaatiosita, mutta Vietnamin sota, aivan kuten Ranskan käymä Algerian sota olivat luonteeltaan aivan jotain muuta. Niin myös myöhemmät kahinta Balkanilla, Somaliassa ja Afganistanissa. Vain Irakin ensimmäinen sota, operaatio Aavikkomyrsky oli lähinnä todellista koitosta vastaava. Siinä ongelmat ratkaistiin perinteiseen tapaan tulivoimalla: hyökkäystä edeltänyt liittouman tulivalmistelu kesti lähes kuukauden! Siinä tuhottiin paitsi irakilaisten tykistö ja rakettiaseet, myös heidän koko ilmatorjuntansa niin, että varsinainen hyökkäys olikin sitten lähinnä vain paraatimarssia.
On selvää, että laajamittaisessa yhteenotossa Venäjän kaltaisen maan kanssa vastaavan ylivoiman keskittämiseen ei välttämättä ole mahdollisuutta. Ukrainalla Venäjää vastaan, edes kaikella saamallaan tuellakaan, ei ole siihen mahdollisuutta.
Tästä tulee oppia muutamia asioita:
- pitää pyrkiä välttämään tilanteita, että vihollinen saisi laajempia alueita haltuunsa. Sitä ei pidä päästää yllättämään, vaan voimia on sijoitettava riittävän etupainotteisesti ajoissa ottamaan vihollisen hyökkäys vastaan. Tästä erinomainen esimerkki on Talvisota, jolloin armeijamme oli ryhmitetty valmiiksi asemiinsa jo hyvissä ajoin ennen hyökkäyksen alkamista. Tämä on strateginen oppi.
- tulivoimaa tulee olla riittävästi tai mieluummin liikaa, mikä tarkoittaa, että ammusvarastot pitää olla riittävä ja tuotantokapasiteetti helposti laajennettavissa ja viholliselta suojassa. Tämäkin on strategiaa.
- tulee olla läpimurtotaisteluun koulutettuja erikoisjoukkoja, jotka myös on varustettu siihen tarvittavin välinen, mm riittävällä määrällä tehokasta raivauskalustoa ja koulutettu käymään perinteistä iskuryhmin suoritettavaa asemien valtaustaistelua. Toisen maailmansodan aikana Puna-armeija alkoi sodan aikana järjestää erityisiä läpimurtoarmeijakuntia ja -armeijoita, Pohjoismaiden puitteissa sellaisia pitäisi meillä on 1.2 prikaatia. Tarkoitus toki, että niitä ei koskaan tarvittaisi, vaan voitaisiin estää vihollisen linnoittautminen, mutta silloinkin noita prikaateja voitaisiin käyttää muihin vaativiin jalkaväen operaatioihin.
Siis 1-2 prikaatia.
Linkki avauksen innoittaneeseen uutiseen:
https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000009740441.html
Ukrainasta ollaan nyt tekemässä syyllistä vastahyökkäyksen epäonnistumiseen.
Todellinen syyllinen on omaan propagandaansa uskonut lännen poliittinen johto USA:ssa jotka kyllä tiesivät kuinka epätodennäköistä oli että hyökkäys menestyisi. Kuitenkin sitä vaadittiin tapahtuvaksi vastineeksi niille miljardeille, ehkä sadoille miljardeille, joita Ukrainan sodan nimissä oli uhrattu.
Strategian kulkuhan piti olla että Ukraina hyökkää jolloin venäläisjoukot pakenevat ja pääsy Asovan Merelle on vapaa. Hyökkäystä jatketaan ja Krimin niemimaa vallataan.
Täten Venäjän joukkojen pako yltyy yhä kasvavan paniikin vallassa. Täällaista mielikuvituksellista ihmettä odotettiin.
Mutta kun näin ei käynyt, onko se Ukrainan syytä?
Tietenkin! Ja se selitys saa yhä enemmän näkyvyyttä.
Epäonnistunuminen johtui siitä että ohjeita, joita koulutuksessa oli annettu, ei noudatettu.
Alivoimalla, ilman riittävää tykistövalmistelua, täysin vailla ilmatukea, vain oveluudella ja sitkeydellä, Raatteen tien vastakohtana, Ukraina ryntäisi raivopäin kohti linnoittautunutta ylivoimaista vihollista...
Seurasi lähes kolmekymmentä tuhatta uhria vaatinut hirvittävä teurastus.
Ja nyt tarvitaan syyllinen.
Ukraina.
Sehän on selvä, kun ukrainan vastahyökkäys ei etene, niin lännessä syy tästä pannaan ukrainalaisten kontolle, lännen aseissa tai koulutuksessa ei ole mitään vikaa, vaan syy on ukrainan koska eivät tee kuten lännestä neuvotaan
Miten kouluttaa varmaan kuolemaan,lihamyllyyn?
Jälkiviisaus on hyvissä ajoin otettu käyttöön, selittämään mahdollista ukrainan rintaman romahdusta Harkovan alueella
No alunperinkään vahvasti linnoitettuunn ja miinoitettuun asemaan hyökkäys ei ollut hyvä ajatus.
Mutta kyllähän siellä Ukraina edelleen tekee työtä edetäkseen.
Ukraina on vaihtanut taktiikkaa, nyt on isketty jo moskovaan ja iskut tulevat lisääntymään, Krimin siltoihin tulee lisää iskuja. Sodasta on tullut painajainen venäjälle, länsi antaa ukrainalle jatkuvasti parempia aseita, kutsunnat laajenee venäjällä, kuinka kauan kestää, kun kansa kyllästyy putlerin turhaan sotaan, motivaatio alkaa olla jo lopussa. Raatoja tulee venäjällä n. 600 päivässä, raajarikkoja moninkertainen määrä, ensivuonna saattaa alkaa jo putlerin loppu olla lähellä.