”Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia sinun tekojasi."
- Psalmi 73:28 -
”Jumala, sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa," kirjoitti kirkkoisä Augustinus (354-430) teoksessaan Tunnustukset.
Ihmisen elämä kuluu Augustinuksen mukaan onnellisuuden tavoittelussa. Etsimme onnellisuutta, kuin eksynyt kulkija etsii tuttuja maamerkkejä saadakseen edes jonkinlaisen viitteen siitä, että koti ei enää ole kaukana.
Myös kuuluisa matemaatikko Blaise Pascal on kirjoittanut osuvasti ihmisen universaalista onnellisuuden etsinnästä:
”Kaikki ihmiset etsivät onnellisuutta. Poikkeuksetta. Mitä tahansa eri keinoja he sitten käyttävätkään. Kaikki pyrkivät kohden tätä päämäärää. Se miksi toiset lähtevät sotaan ja toiset sitä välttelevät, johtuu samasta kaipauksesta kummassakin. He vain lähestyvät asiaa eri näkökulmasta. Ihmisen tahto ei milloinkaan pyri kohti muuta. Onnellisuus on ihmisen jokaisen teon motiivina, jopa niiden, jotka hirttäytyvät”.
Jopa syntiä tehdessään ihminen etsii onnellisuutta. Haihtuvat onnen hetket jättävät kuitenkin jälkeensä kivun ja pettymyksen. Onnen haihduttua on taas lähdettävä liikkeelle onnen perään. Niinpä onnen haihtuminen saa ihmisen taas liikkeelle etsimään onnea.
Onnellisuuden tavoittelussa ei itsessään ole mitään väärää. Se on pikemminkin se ”jumalankokoinen aukko”, jonka sanotaan olevan jokaisen ihmisen sisimmässä. Mutta se on vain aukko. Ongelma on siinä, että ihminen etsii onnellisuutta vääristä paikoista. Ongelma on sekin, että ihminen etsii pysyvää onnea asioista, jotka parhaimmillaankin voivat tarjota vain haihtuvia onnen hetkiä.
Myös C. S. Lewis piti täysin luonnollisena sitä, että ihminen etsii itselleen hyvää ja nautintoa. Lewisin mukaan ihmisen ongelma oli pikemminkin puolisydämisyys. Tyytyminen liian vähään. Tyytyminen ajalliseen ”korvikehyvään”, kun ei tajuta millainen on iankaikkinen hyvä. Hän kirjoittaa:
”… vaikuttaisi siltä, että meidän Herramme mielestä halumme ei ole tarpeeksi voimakas, vaan liian heikko. Olemme puolisydämisiä otuksia, jotka pelehdimme viinan, seksin ja kunnianhimon parissa, vaikka meille tarjotaan rajatonta iloa, niin kuin tietämätön lapsi, joka tahtoo jäädä slummiin tekemään mutakakkuja, koska hänellä ei ole käsitystä siitä mitä merkitsee tarjous merenrantalomasta. Meitä on aivan liian helppo miellyttää.”
Ihmiseltä on siis koti hukassa. Onnellisuuden kaipuu on kuin koti-ikävä. Eikä sellainen tyydyty missään mikä vain muistuttaa kotia, vaan vasta kotona. Mutta samoin kuin synti on Aadamin lankeemuksen seurauksena kulkenut ihmissuvussa sukupolvelta toiselle (perisynti), samoin on siirtynyt muisto paratiisin alkutilasta ja siellä koetusta onnesta, jolloin ihmisen ja Jumalan välillä vallitsi rauha.
Ihmiskunta vain on aikojen saatossa onnea etsiessään harhaillut niin kauas, että on kadottanut suunnan. Jäljelle on jäänyt sinne tänne säntäily onnellisuuden perässä. Itse onnesta on tullut tavoiteltava ”jumala”.
Sisimmässään ihmisellä on kuin hailakka muistikuva alkutilan onnesta, jonka perässä hän juoksentelee. Siksi sydän on, kuten Augustinus sanoi, levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa Jeesuksen Kristuksen kautta. Siinä on koti. Siinä on tosi onnellisuuden alkulähde. On vain tiedettävä miten pääsee kotiin, ja missä on tie: Jeesus on tie.
Ihmisen sisimmässä on olemassa sellainen todistus Jumalan olemassaolosta, jota kukaan ei pääse pakoon. Se on todistus, jota ei tarvitse erikseen löytää tai esitellä. Se pitää ihmisen liikkeessä ja kulkee mukana.
Eksynyt matkamies ei silti viime kädessä kaipaa ohikulkijalta luentoja siitä miksi kartta hänen kädessään on oikein piirretty ja tarkka kuvaus maastosta, jossa hän liikkuu. Eksynyt haluaa tietää onko hän jo lähellä kotia. Mihin suuntaan pitäisi jatkaa? Hän haluaa tietää, vieläkö hänellä on koti jonne palata. Odottaako häntä enää kukaan?
Siitä evankeliumissa on kysymys. Enkä tiedä kuka olisi sen paremmin ja kauniimmin pukenut sanoiksi, kuin Augustinus Tunnustukset – kirjassaan, kun hän rukoilee:
”Oi Herra, meidän Jumalamme, Sinun siipiesi suojaan me tahdomme panna toivomme. Suojele Sinä meitä ja kanna meitä! Sinä kannat pieniäkin, hamaan harmaantumiseen saakka Sinä kannat. Ainoastaan silloin, kun Sinä olet väkevyytemme, olemme me väkevät. Mutta kun väkevyytemme on omaamme, se on pelkkää heikkoutta. Meidän onnemme on aina Sinun luonasi. Ja kun olemme Sinusta pois kääntyneet, olemme harhaan kääntyneet. Herra, tahdomme jo jälleen kääntyä luoksesi, ettei meitä käännytettäisi pois Sinun luotasi. Sillä sinun luonasi on täydellinen onnemme, Sinä itse, ilman mitään vajavuutta. Emme me pelkää, ettei olisi paikkaa, minne palaisimme, vaikka kerran olemme sieltä langeten sortuneetkin. Eihän meidän poissa ollessamme meidän kotimme, Sinun ikuinen kotisi, ole sortunut.”
Siunausta alkavaan viikkoosi.
- Psalmi 73:28 -
”Jumala, sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa," kirjoitti kirkkoisä Augustinus (354-430) teoksessaan Tunnustukset.
Ihmisen elämä kuluu Augustinuksen mukaan onnellisuuden tavoittelussa. Etsimme onnellisuutta, kuin eksynyt kulkija etsii tuttuja maamerkkejä saadakseen edes jonkinlaisen viitteen siitä, että koti ei enää ole kaukana.
Myös kuuluisa matemaatikko Blaise Pascal on kirjoittanut osuvasti ihmisen universaalista onnellisuuden etsinnästä:
”Kaikki ihmiset etsivät onnellisuutta. Poikkeuksetta. Mitä tahansa eri keinoja he sitten käyttävätkään. Kaikki pyrkivät kohden tätä päämäärää. Se miksi toiset lähtevät sotaan ja toiset sitä välttelevät, johtuu samasta kaipauksesta kummassakin. He vain lähestyvät asiaa eri näkökulmasta. Ihmisen tahto ei milloinkaan pyri kohti muuta. Onnellisuus on ihmisen jokaisen teon motiivina, jopa niiden, jotka hirttäytyvät”.
Jopa syntiä tehdessään ihminen etsii onnellisuutta. Haihtuvat onnen hetket jättävät kuitenkin jälkeensä kivun ja pettymyksen. Onnen haihduttua on taas lähdettävä liikkeelle onnen perään. Niinpä onnen haihtuminen saa ihmisen taas liikkeelle etsimään onnea.
Onnellisuuden tavoittelussa ei itsessään ole mitään väärää. Se on pikemminkin se ”jumalankokoinen aukko”, jonka sanotaan olevan jokaisen ihmisen sisimmässä. Mutta se on vain aukko. Ongelma on siinä, että ihminen etsii onnellisuutta vääristä paikoista. Ongelma on sekin, että ihminen etsii pysyvää onnea asioista, jotka parhaimmillaankin voivat tarjota vain haihtuvia onnen hetkiä.
Myös C. S. Lewis piti täysin luonnollisena sitä, että ihminen etsii itselleen hyvää ja nautintoa. Lewisin mukaan ihmisen ongelma oli pikemminkin puolisydämisyys. Tyytyminen liian vähään. Tyytyminen ajalliseen ”korvikehyvään”, kun ei tajuta millainen on iankaikkinen hyvä. Hän kirjoittaa:
”… vaikuttaisi siltä, että meidän Herramme mielestä halumme ei ole tarpeeksi voimakas, vaan liian heikko. Olemme puolisydämisiä otuksia, jotka pelehdimme viinan, seksin ja kunnianhimon parissa, vaikka meille tarjotaan rajatonta iloa, niin kuin tietämätön lapsi, joka tahtoo jäädä slummiin tekemään mutakakkuja, koska hänellä ei ole käsitystä siitä mitä merkitsee tarjous merenrantalomasta. Meitä on aivan liian helppo miellyttää.”
Ihmiseltä on siis koti hukassa. Onnellisuuden kaipuu on kuin koti-ikävä. Eikä sellainen tyydyty missään mikä vain muistuttaa kotia, vaan vasta kotona. Mutta samoin kuin synti on Aadamin lankeemuksen seurauksena kulkenut ihmissuvussa sukupolvelta toiselle (perisynti), samoin on siirtynyt muisto paratiisin alkutilasta ja siellä koetusta onnesta, jolloin ihmisen ja Jumalan välillä vallitsi rauha.
Ihmiskunta vain on aikojen saatossa onnea etsiessään harhaillut niin kauas, että on kadottanut suunnan. Jäljelle on jäänyt sinne tänne säntäily onnellisuuden perässä. Itse onnesta on tullut tavoiteltava ”jumala”.
Sisimmässään ihmisellä on kuin hailakka muistikuva alkutilan onnesta, jonka perässä hän juoksentelee. Siksi sydän on, kuten Augustinus sanoi, levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa Jeesuksen Kristuksen kautta. Siinä on koti. Siinä on tosi onnellisuuden alkulähde. On vain tiedettävä miten pääsee kotiin, ja missä on tie: Jeesus on tie.
Ihmisen sisimmässä on olemassa sellainen todistus Jumalan olemassaolosta, jota kukaan ei pääse pakoon. Se on todistus, jota ei tarvitse erikseen löytää tai esitellä. Se pitää ihmisen liikkeessä ja kulkee mukana.
Eksynyt matkamies ei silti viime kädessä kaipaa ohikulkijalta luentoja siitä miksi kartta hänen kädessään on oikein piirretty ja tarkka kuvaus maastosta, jossa hän liikkuu. Eksynyt haluaa tietää onko hän jo lähellä kotia. Mihin suuntaan pitäisi jatkaa? Hän haluaa tietää, vieläkö hänellä on koti jonne palata. Odottaako häntä enää kukaan?
Siitä evankeliumissa on kysymys. Enkä tiedä kuka olisi sen paremmin ja kauniimmin pukenut sanoiksi, kuin Augustinus Tunnustukset – kirjassaan, kun hän rukoilee:
”Oi Herra, meidän Jumalamme, Sinun siipiesi suojaan me tahdomme panna toivomme. Suojele Sinä meitä ja kanna meitä! Sinä kannat pieniäkin, hamaan harmaantumiseen saakka Sinä kannat. Ainoastaan silloin, kun Sinä olet väkevyytemme, olemme me väkevät. Mutta kun väkevyytemme on omaamme, se on pelkkää heikkoutta. Meidän onnemme on aina Sinun luonasi. Ja kun olemme Sinusta pois kääntyneet, olemme harhaan kääntyneet. Herra, tahdomme jo jälleen kääntyä luoksesi, ettei meitä käännytettäisi pois Sinun luotasi. Sillä sinun luonasi on täydellinen onnemme, Sinä itse, ilman mitään vajavuutta. Emme me pelkää, ettei olisi paikkaa, minne palaisimme, vaikka kerran olemme sieltä langeten sortuneetkin. Eihän meidän poissa ollessamme meidän kotimme, Sinun ikuinen kotisi, ole sortunut.”
Siunausta alkavaan viikkoosi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus, kiitos.