Täällä on ansiokkaasti häärinyt Mr. Greeny, joka nimimerkistä päätellen tuntee yllä mainitun yhtyeen. Ei kai kenellekään bluesin ystävälle ole jäänyt epäselväksi mikä oli tuolloinen Fleetwood Mac ja kenestä muodostui bändin keulahahmo. Mr. Geenbaumin ikätoverina elin 60-luvun genret varsin voimakkaasti ja hurahdin ennen kaikkea bluespohjaiseen raskaaseen kitarointiin . Siitä kai vieläkin moni kitarabluesin ystävä taittaa peistä kumpi oli kovempi Green vai Clapton? Minusta vertailu tai soittokilpa ei oikein toimi, vaikka blues on sessiomusiikkia, kilpasoitto ei oikein kuulu kuvioon. Lyhyesti herrat, Green ja Clapton olivan aikansa parhaita brittikitaristeja, mutta tarkemmin kuunnellen kuitenkin hyvin erilaisia.
Tässä muisteloni Fleetwood Mac Helsingin keikalta Syyskuun 24 päivä 1969. Mieleeni jäi ennen kaikkea Greenin ja poikien soittotekniikka, kitarat ja vahvistimet, musiikkia unohtamatta.
Basisti McViellä oli järeä Orangen nuppi ja kaksi 2X15” boxia, Green, Kirwan ja Spencer käyttivät Fendereitä, comboja ja muutama nuppi kaapeilla, kaikki yhdessä keossa jätkien takana. Greenillä oli tuttu Les Paul samoin Kirwanilla, Spencer slidekitaristina käytti Gibsonin flying V:ä, McViellä oli "se" Fender Jazz bass.
Päällimmäiseksi jäi mieleeni helvetillinen sormivibra jolla Green ja Kirwan vatkasivat Gibsoneitaan, vahvistimet olivat ns. ”kybällä” ja pojat säätelivät feedback´ia kitaran potikoilla…. kitarat todella ulvoivat ilman mitään ”riemurasioita”.
McViellä on aina ollut pehmeä pyöreä bassosoundi ja sama taustan täyttävä humina kuului Helsingin keikallakin…..myös Koffin kaljaa näytti kuluvan Johnilta, koska bassokaapinpäällä oli pitkä hylsyrivistö.
Pojat vetivät kaikki bravuurit: Black Magic Womanista , Rattlesnake Shakeen. Soundit olivat silloin mitä olivat, mutta kitarat soivat lähes yhtä komeasti kun levyillä, ehkä purevammin ja räkäisemmin. Keikalla myös selvisi Greenin kyvyt blueslaulajana, ehkä hieman sekavassa setissä hauskinta oli Spencerin todella hyvät Elvis imitaatiot.
Näin jälkikäteen kuunnellen Fleetwood Mac vuosina, 1967 – 1970 oli tuotokseltaan epätasainen ja jotenkin jäsentymätön. Lähinnä Greenin loistavat sävellykset ja tulkinnat ovat edelleen helmiä, mutta sekaan mahtuu jopa täyttä potaskaa, toki sama vaivasi myös monia muita sen ajan bändejä.
Sen lisäksi, että Green oli loistava kitaristi hän oli myös sielukas tulkitsija joka hallitsi nyanssit, niin soitossa kun laulussa:
Need Your Love So Bad , Jumping at Shadows, Stop Messin' Around , How Blue Can You Get? , Black Magic Woman, Fool No More, jne.
Edelleen tuoretta purevaa kitarointia:
Rattlesnake Shake , Green Manalishi , Oh Well , Albatross, Man of the World, Rollin' Man , jne.
Ei voi kun ihailla Greenin kitarointia, mikä vivahtaa monissa biiseissä Django Reinhardtilta. Myös muiden ”veikkojen” instrumentin hallinta oli erinomaista, monissa kappaleissa välittyy soittamisen ilo ja helppous. Fleetwood Mac´in tuotanto oli 1967 – 1970 todella huimaa ja kun siihen lisätään vielä, ”myrkyt” ja keikkailu, ei ole mikään ihme jos miehet palaa loppuun….tämä on vain yksi musiikkimaailman menetyksistä.
Mick Fleetwood , John ja Christine McVie saivat bändin uuteen nousuun jolloin se vasta uusien jäsenien myötä nousi maailman maineeseen. Mutta monille se Fleetwood Mac 1967 – 1970 on ainoa oikea, kaikella kunnialla myöhempien aikojen Fleetwood Mac´ille.
Fleetwood Mac 1967-1970
27
2218
Vastaukset
- juuffo
Fleetwood on huippu! Mitenkä miehen soolo tuotanto tai nämä Splinter Groupit?
- Greeny
Kauneushan on kuulijan korvassa mutta totuuden nimissä on sanottava, että Greenin soolotuotanko on sangen kirjavaa. Eka soololevyhän oli The End of the Game, joka tehtiin melko pian Fleetwood Macin hajoamisen jälkeen kesällä -70. Se on levyllinen melko sekopäisiä happopäissään soitettuja jameja, mutta perkeleen kova. Kuulemma mm. Rekku Rekhard kehui tätä aikanaan maailman kovimmaksi levyksi. Mukan kova basisti Alex Dmochowski, joka soitti Aynsley Dunbar Retaliation -bändissä ja kahjo kosketinsoittaja Zoot Money.
Sittenhän Green kaiveli hautoja, ajeli moottoripyörällä ja sekoili levy-yhtiön toimisyossa ja lopetti soittamisen, kunnes -79 ja -80 ilmestyivät seuraavat miehen nimissä julkaistut soololevyt In the Skies ja Little Dreamer. Molemmat ovat nimenomaan kauniita ja herkkiä biisejä sisältäviä ja mitä suositeltavimpia. Tiedä sitten, kuinka paljon PG itse näillä soittaa - väitetään, että Snowy White soittaa useimmat soolot ja PG vain myötäilee taustalla ja tulkitsee laulut. Little Dreamerilla on vähän bluesimpia biisejä mm. Creaminkin levyttämä "Born Under a Bad Sign" ja kivan kevyesti rullaava "Walkin´the Road". Pidän suuresti näistä molemmista.
Seuraavia kahta Watcha Gonna Do ja Blue Guitar (molemmat -81) en ole kuullut, mutta seuraavat -82 ilmestynyt White Sky ja -83 vuoden Kolors ovat pölyttyneet hyllyssä vaikka molemmissa on hienot kannet. En tohdi näitäkään suositella kenellekään.
Sitten tuli -88 Legend, jossa on biisejä Little Dreamerilta ja In the Skiesiltä ja muutama muu. Ihan nättejä biisejä ovat myös "Touch My Spirit" ja "The Clown" Toimiva levy ja mukana on miehen vanhoja soittokavereita mm. Peter Bardens, Snowy White, Kuma Harada ja Dave Mattacks. Mutta ei välttämättä kolahda, jos pitää bluespohjaisesta Fleetwood Macista.
Lisäksi Greenin nimellä on julkaistu kaikenlaista paskaa, joista varoittavimpana Peter & Mick Greenin (joo, se Pirates -kitaristi) nimissä julkaistu Green's Blues - ihan soopaa. Tai vaikka Katmandu, jolla soittavat mm. Vincent Crane (kova kosketinvelho, soittanut esim. Atomic Roosterissa) ja Ray Dorset (aivan oikein "In the Summertime" -äijä Mungo Jerrystä). Katmandulla on toki outo luenta "Dust My Broomista" ja reipas pianoboogie "Crane´s Train Boogie", jossa Green soittaa myös rumpuja!?
Mielenkiintoisia levyjä Green -harrastajalle, mutta musiikillisesti niiden sisältö ja arvo on ehkä hiukka kyseenalainen.
Splinter Group on taas sitten ihan eri juttu. Bändihän on oikeasti hyvä, ja levytkin kelvollisia. Toki on myönnettävä, että enemmänhän se on Nigel Watsonin bändi, jossa PG soittaa mukana kuin PG:n bändi. Kuitenkin Green kähisee biisit tunteellisella äänellään, johon on mentaalivuosien aikana tullut lisää syvyyttä. Näihin kannattaa tutustua, jos todella pitää bluesista ja Greenistä, paljon akustista kitaraa ja soittaahan Peter vielä vanhaa bbravuuriaan Freddy Kingin "The Stumblea". Itse pidän eniten tupla CD:stä Soho Sessions, jossa mm. hyvät luennat vanhasta sotaratsusta "Homework" ja Albert Järvisenkin versioimasta "Hey Mama Keep Your Big Mout Shut" ja eihän kukaan voi epäonnistua Sonny Boy Williamsonin "Help Mellä". Onhan niillä hyvä DVD:kin Splinter Group in Concert vuodelta 2003.
Sittenhän on kaikenlaisia muita mukavia levyjä, joilla PG on soitellut mukana: Fleetwood Mac on säestänyt esim. Eddie Boydia (7936 South Rhodes) ja Otis Spannia (The Biggest Thing Since Colossus), jotka molemmat ovat suositeltavia levyjä. Itse pidän varsinkin jälkimmäisestä, jossa Green on hiukka enemmän äänessä kitarallaan ja Danny Kirwankin kuuluu. Sitten on toinen Eddie Boyd levy EB and His Blues Band vuodelta -67, jossa Green paiskaa muutamat napakat soolot - mukana myös Mayall, Aynsley Dunbar, John McVie brittibluesin unohtunut suuruus Tony McPhee. Greeniä kuulee myös Memphis Slimin levyllä Blue Memphis - mukana hieno kunnianosoitus vanhoille blues muusikoille "Chicago Seven". Levyn kantta Esa Kuloniemi kehui hienoksi ja se onkin ehkä em. biisin ohella levyn parasta antia, eikä sitä mistään saakaan - itse jouduin maksaan omasta vinyylistäni aikanaan 300mk. Soittaahan PG myös B.B. Kingin levyllä In London, mutta en ainakaan minä voi erottaa hänen soittoaan siitä porukasta.
Suositeltavia "featuring Peter Green" -levyjä ovat kaikki Mayall kauden levyt (Hard Road, Thru the Years ja Looking Back), Brunning Sunflower Bandin levyt (Trackside Blues ja I Wish You Would), Duster Bennetin Out In the Blue ja vanha Decca kokoelma Raw Blues, jossa Green on mukana mielestäni vain yhdellä raidalla - muuten hieno katsaus 60 -luvun brittibluesiin.
Peter Green tribuuttilevyjä tiedän kolme:
Rattlesnake Guitar the Music of Peter Green - tupla CD, jossa muutamat aikalaiset (mm. Rory Callagher, Jethro-Ian Anderson, Snowy White, Mick Abrahams ja jopa Uriah Heepmies Ken Hensley) tunnelmoivat pääasiassa Fleetwood Mac -kauden biisien parissa ja muutama hevimpi jenkkikitaristi tekee selvää jälkeä Greenin kauniista nyansseista. Parempi on Gary Mooren Blues for Greeny, jossa hän soittaa nykyään omistamallaan Greenyn klassikkokitara Les Paulilla (jossa väitettiin mikit olevan väärin kytketyt ja pitkä syvä kaiku johtuisi siitä - mutta ei kai sitten ollutkaan niin. Kitarasta vähän juttua Guitar Playerin Marraskuun 2000 numerossa) tuttuja kappaleita mm. "I Loved Another Woman". Vielä Parempi on Bernie Marsdenin Green and Blues, jossa ukko liu'uttelee kauniisti Greenin Mayallin Clapton- ja Taylor -kauden biisejä, upea "Love That Burns" ja "Supernatural" . Mukana myös "Disco Kid" eli Mick Moody (tätä levyä suosittelisin myös Alfred J Kwarkille).
Ai niin, onhan Greenyä levytetty suomeksikin - kaikkihan muistaa Sleepy Sleepersien Livet I Bordell -levyltä löytyvän tyrmäävän klassikon "Sinisilmäis kaipuu", jota muistan kuulleeni heidän keikallaan nimellä "Musta tussu nainen". On siis "Black Magic Woman. Auts - sattuu. - historiikistä
Greeny kirjoitti:
Kauneushan on kuulijan korvassa mutta totuuden nimissä on sanottava, että Greenin soolotuotanko on sangen kirjavaa. Eka soololevyhän oli The End of the Game, joka tehtiin melko pian Fleetwood Macin hajoamisen jälkeen kesällä -70. Se on levyllinen melko sekopäisiä happopäissään soitettuja jameja, mutta perkeleen kova. Kuulemma mm. Rekku Rekhard kehui tätä aikanaan maailman kovimmaksi levyksi. Mukan kova basisti Alex Dmochowski, joka soitti Aynsley Dunbar Retaliation -bändissä ja kahjo kosketinsoittaja Zoot Money.
Sittenhän Green kaiveli hautoja, ajeli moottoripyörällä ja sekoili levy-yhtiön toimisyossa ja lopetti soittamisen, kunnes -79 ja -80 ilmestyivät seuraavat miehen nimissä julkaistut soololevyt In the Skies ja Little Dreamer. Molemmat ovat nimenomaan kauniita ja herkkiä biisejä sisältäviä ja mitä suositeltavimpia. Tiedä sitten, kuinka paljon PG itse näillä soittaa - väitetään, että Snowy White soittaa useimmat soolot ja PG vain myötäilee taustalla ja tulkitsee laulut. Little Dreamerilla on vähän bluesimpia biisejä mm. Creaminkin levyttämä "Born Under a Bad Sign" ja kivan kevyesti rullaava "Walkin´the Road". Pidän suuresti näistä molemmista.
Seuraavia kahta Watcha Gonna Do ja Blue Guitar (molemmat -81) en ole kuullut, mutta seuraavat -82 ilmestynyt White Sky ja -83 vuoden Kolors ovat pölyttyneet hyllyssä vaikka molemmissa on hienot kannet. En tohdi näitäkään suositella kenellekään.
Sitten tuli -88 Legend, jossa on biisejä Little Dreamerilta ja In the Skiesiltä ja muutama muu. Ihan nättejä biisejä ovat myös "Touch My Spirit" ja "The Clown" Toimiva levy ja mukana on miehen vanhoja soittokavereita mm. Peter Bardens, Snowy White, Kuma Harada ja Dave Mattacks. Mutta ei välttämättä kolahda, jos pitää bluespohjaisesta Fleetwood Macista.
Lisäksi Greenin nimellä on julkaistu kaikenlaista paskaa, joista varoittavimpana Peter & Mick Greenin (joo, se Pirates -kitaristi) nimissä julkaistu Green's Blues - ihan soopaa. Tai vaikka Katmandu, jolla soittavat mm. Vincent Crane (kova kosketinvelho, soittanut esim. Atomic Roosterissa) ja Ray Dorset (aivan oikein "In the Summertime" -äijä Mungo Jerrystä). Katmandulla on toki outo luenta "Dust My Broomista" ja reipas pianoboogie "Crane´s Train Boogie", jossa Green soittaa myös rumpuja!?
Mielenkiintoisia levyjä Green -harrastajalle, mutta musiikillisesti niiden sisältö ja arvo on ehkä hiukka kyseenalainen.
Splinter Group on taas sitten ihan eri juttu. Bändihän on oikeasti hyvä, ja levytkin kelvollisia. Toki on myönnettävä, että enemmänhän se on Nigel Watsonin bändi, jossa PG soittaa mukana kuin PG:n bändi. Kuitenkin Green kähisee biisit tunteellisella äänellään, johon on mentaalivuosien aikana tullut lisää syvyyttä. Näihin kannattaa tutustua, jos todella pitää bluesista ja Greenistä, paljon akustista kitaraa ja soittaahan Peter vielä vanhaa bbravuuriaan Freddy Kingin "The Stumblea". Itse pidän eniten tupla CD:stä Soho Sessions, jossa mm. hyvät luennat vanhasta sotaratsusta "Homework" ja Albert Järvisenkin versioimasta "Hey Mama Keep Your Big Mout Shut" ja eihän kukaan voi epäonnistua Sonny Boy Williamsonin "Help Mellä". Onhan niillä hyvä DVD:kin Splinter Group in Concert vuodelta 2003.
Sittenhän on kaikenlaisia muita mukavia levyjä, joilla PG on soitellut mukana: Fleetwood Mac on säestänyt esim. Eddie Boydia (7936 South Rhodes) ja Otis Spannia (The Biggest Thing Since Colossus), jotka molemmat ovat suositeltavia levyjä. Itse pidän varsinkin jälkimmäisestä, jossa Green on hiukka enemmän äänessä kitarallaan ja Danny Kirwankin kuuluu. Sitten on toinen Eddie Boyd levy EB and His Blues Band vuodelta -67, jossa Green paiskaa muutamat napakat soolot - mukana myös Mayall, Aynsley Dunbar, John McVie brittibluesin unohtunut suuruus Tony McPhee. Greeniä kuulee myös Memphis Slimin levyllä Blue Memphis - mukana hieno kunnianosoitus vanhoille blues muusikoille "Chicago Seven". Levyn kantta Esa Kuloniemi kehui hienoksi ja se onkin ehkä em. biisin ohella levyn parasta antia, eikä sitä mistään saakaan - itse jouduin maksaan omasta vinyylistäni aikanaan 300mk. Soittaahan PG myös B.B. Kingin levyllä In London, mutta en ainakaan minä voi erottaa hänen soittoaan siitä porukasta.
Suositeltavia "featuring Peter Green" -levyjä ovat kaikki Mayall kauden levyt (Hard Road, Thru the Years ja Looking Back), Brunning Sunflower Bandin levyt (Trackside Blues ja I Wish You Would), Duster Bennetin Out In the Blue ja vanha Decca kokoelma Raw Blues, jossa Green on mukana mielestäni vain yhdellä raidalla - muuten hieno katsaus 60 -luvun brittibluesiin.
Peter Green tribuuttilevyjä tiedän kolme:
Rattlesnake Guitar the Music of Peter Green - tupla CD, jossa muutamat aikalaiset (mm. Rory Callagher, Jethro-Ian Anderson, Snowy White, Mick Abrahams ja jopa Uriah Heepmies Ken Hensley) tunnelmoivat pääasiassa Fleetwood Mac -kauden biisien parissa ja muutama hevimpi jenkkikitaristi tekee selvää jälkeä Greenin kauniista nyansseista. Parempi on Gary Mooren Blues for Greeny, jossa hän soittaa nykyään omistamallaan Greenyn klassikkokitara Les Paulilla (jossa väitettiin mikit olevan väärin kytketyt ja pitkä syvä kaiku johtuisi siitä - mutta ei kai sitten ollutkaan niin. Kitarasta vähän juttua Guitar Playerin Marraskuun 2000 numerossa) tuttuja kappaleita mm. "I Loved Another Woman". Vielä Parempi on Bernie Marsdenin Green and Blues, jossa ukko liu'uttelee kauniisti Greenin Mayallin Clapton- ja Taylor -kauden biisejä, upea "Love That Burns" ja "Supernatural" . Mukana myös "Disco Kid" eli Mick Moody (tätä levyä suosittelisin myös Alfred J Kwarkille).
Ai niin, onhan Greenyä levytetty suomeksikin - kaikkihan muistaa Sleepy Sleepersien Livet I Bordell -levyltä löytyvän tyrmäävän klassikon "Sinisilmäis kaipuu", jota muistan kuulleeni heidän keikallaan nimellä "Musta tussu nainen". On siis "Black Magic Woman. Auts - sattuu.Allekirjoitan!
- juuffo
Itselläni on hulppea 7 min versio G.M piisistä. . Versiossani zipale häivytetään kesken kitaran lennon? Onko siitä olemässä pidempi?
- Spirit Manalishi
Livelevyjä on paljon ja niistä löytyy eriversioita katoppa täältä:
http://www.amazon.com/exec/obidos/search-handle-form/103-0202162-6322204
Green Manalishi on äärettömän moniulotteinen kappale, sovitettuna siitä tulisi sinfonia. Toki moniulotteisuudella on myös huonot puolensa huonosti soitettuna se on todella pitkästyttävä.
Peter Green/Splinter Group on hyvä ja huono...minun mielestäni. Köykäisesti soitetut ja honosti tuotetut FM klassikot ovat aivan turhia, koska ne alkuperäiset ovat ylittämättömiä. Vaikuttaa vähän siltä, että "Greenyllä" on rahastettu, toki ne uudet akustiset bluesbiisit ovat hyviä. - Greeny
Spirit Manalishi kirjoitti:
Livelevyjä on paljon ja niistä löytyy eriversioita katoppa täältä:
http://www.amazon.com/exec/obidos/search-handle-form/103-0202162-6322204
Green Manalishi on äärettömän moniulotteinen kappale, sovitettuna siitä tulisi sinfonia. Toki moniulotteisuudella on myös huonot puolensa huonosti soitettuna se on todella pitkästyttävä.
Peter Green/Splinter Group on hyvä ja huono...minun mielestäni. Köykäisesti soitetut ja honosti tuotetut FM klassikot ovat aivan turhia, koska ne alkuperäiset ovat ylittämättömiä. Vaikuttaa vähän siltä, että "Greenyllä" on rahastettu, toki ne uudet akustiset bluesbiisit ovat hyviä.Olen samaa mieltä, se on hyvä ja huono. Mutta en sanoisi, että Greenyllä on tässä niinkään rahastettu. Sehän oli alunperin vanhan soittokamun Nigel Watsonin ja Greenyn terapiabändi, jolla PG saatiin takaisin lavoille ja "ihmisten kirjoihin".
Tekeehän ne etupäässä muuta kamaa kuin uudelleen heikosti lämmitettyjä FM kappaleita. Eihän se mikään aivan huippubändi ole, mutta Green -fanille kuitenkin ohittamaton paikka. Paljon heikompaakin musaa kuulee tällä "branssilla". - Greeny
Boston Tea Party 1:llä on 12.52 kestävä tappoversio.
Sitten on Show-Biz Blues tupla CD:llä (2001 Recceiver -levymerkillä julkaistu kokoelma ennen julkaisematonta FM kamaa) 15.15 kestävä murhaversio.
Lisäksi toisella Receiver -kokoelmalla The Vaudeville Years oleva ennenjulkaisematon versio joka on lähellä singleversiota.
Green Manalishi löytyy myös Splinter Groupin levyltä Soho Sessions ehkä hiukka kesympänä.
Miten oli, innostuiko yleisö hajottamaan tuoleja? Olen kuullut juttua, että siellä oli ennennäkemätön meininki myös yleisön puolella.
- Spirit Manalishi
Aluksi yksi parhaista fani-sivuista:http://petergreen.oyla.de/cgi-bin/hpm_homepage.cgi
Konsertissa oli väliaika, mutta ei tarjottu "pullaa ja kahvia"....hih! Tämän väliajan tiimoilla oli jotain hulinaa, olin muiden kellaripänbimiesten kanssa lavan edessä emme siellä huomanneet mitään erityistä pokoilua. Mainittuna väliaikana Jeremy Spencer heitteli niitä Elvis covereitaan.
- Greeny
Hienoa, että vielä löytyy näitä "talvisodan" käyneitä veteraaneja. Itse pureskelin kynteni verille ja itkin katkeria kyyneleitä 16 -vuotiaana haaveillessani pääsystä tuohon konserttiin, mutta "meidän poikaa pilvijuhliin päästetäkkään ei" -menttaliteetillä esti faija pojan toivioretken.
Peter Green on ollut aina yli kaiken ihannoimani kitaraidoli, ohitse Claptonin, Bloomfieldin, Beckin, Mick Taylorin, Alvin Leen ja muiden sen ajan kitarajumalien. Hänen herkkä kaiutettu kitarasaundinsa ja säästeliäs soittonsa on ollut seuranani kaikki nämä vuodet. Samoin hänen sieluun käyvän tunteikas laulunsa. Toki hänen soitossaan on myös toinen puolensa, joka puhkeaa kauneinpaan raivoonsa juuri Green Manalishilla ja muilla Boston Tea Partyn pitkillä "happojameilla".
Fleetwood Mac oli todella merkittävä bändi lyhyen elinkaarensa aikana. Monelle bluesin harrastajalle se on toiminut Mayallin lailla porttina syvemmälle "alkuperäisemmän", mustan bluesin maailmaan. En muista vissiin yhtäkään bändiä, joka ei 60 -luvun loppupuolella olisi veivannut "Shake Your Moneymakeria" keikkasetissään. Samaten lämpimät muistot liittyvät heidän "Need Your Love So Badiin" jonka soidessa pääsin ensimmäisen kerran tutustumaan ensirakkauteni salattuun naiselliseen olemukseen syvemmin. Olenkin sittemmin sanonut tästä kappaleesta, että ei ole ainakaan biisin vika jos ei pikkuhousut putoo.
No niin - vahinko, että Green räjäytti päänsä huonolla hapolla ja bändi hajosi. Vaikka ehtihän se tuottaa mittavan määrän valkoisen bluesin klassikoita lyhyen elämänsä aikana.
Parhaiten käy tutustuminen hankkimalla Complete Blue Horizon Sessions (6CD) ja Boston Tea Party (3CD) boxit sekä Receiver -levymerkin tuplat Vaudeville Years ja Show-Biz blues. Postuumisti vuonna -99 julkaistu Shrine 69 on myös hieno, eikä vähimmin Danny Kirwanin kauniiden biisien ansiosta. Syvemmälle vajonneille suosittelen bootleggeja The Last Goodbye ja etenkin The Original F M Blues Band (Live in Fillmore West January 4th 1970), jolla Green vääntää ehkä kauneimmat soolonsa biisillä "Got My Mind to Give Up Living" (Joo, se sama kuin Butterfield Blues Bandin East-Westillä). Näitä bootleggeja myy ainakin Midnight Records (http://www.midnightrecords.com) Ainakin minulle luotettavasti toiminut liike, aikaa tosin kuluu, mutta siellä on kaikkee jännää, mitä muualta ei saa. Eri asia on sitten, mitä mieltä on bootleggeistä, mutta näillä 60 -luvun jutuilla on mielestäni jo niin paljon historiallista arvoa, että tässä kohdalla saa moraalikysymykset unohtua.
Yritin myös paikata väliinjääneen Fleetwood Macin Suomen keikan edelleen vaivaamaa katkeruutta matkustamalla muutama vuosi sitten kuuntelemaan Splinter Groupin ja Bluesbreakersien yhteiskeikka Royal Albert Halliin. Uskon kuitenkin, että se oli vain kalpea aavistus siitä mitä se olisi ollut -69 kulttiksella.
Jo hiipuneella Peter Green -keskustelupalstalla joku tilitti Splinter Groupista, että mihin on häipynyt se fire and passion, mikä oli miehen soitossa Fleetwood Macin aikana. Tähän palstanpitäjä oivalliseti vastasi, että onko sinulla itselläsi vielä tallella se fire and passion, mikä sinulla oli -69.
Minulla ei valitettavasti ole, mutta onneksi musiikki elää vielä levyillä. Lopuksi sopii repliikki Kaurismäen elokuvasta Avottomat: Meidän ei tule suhtautua todellisuuteen sellaisena kuin se on vaan sellaisena kuin se elää meidän unelmissamme.- AlfredJKwak
joka soundillaan räjäytti pankin.Mr.Slowhand tietysti.Muut tuli perässä.Clapton with John Mayalls Bluesbreakers oli tiennäyttäjä.Peruskivi.Ja sitten voisitte kuunnella Cream live vol2 Steppin Outin joka virheellisesti Kansissa on laitettu Hideawayksi.Puhumattakaan Creamin Crossroadista.Jeff Beckiä kannattaa kuunnella myös.En Fleedwood Macia jalustalle aseta.
- Greeny
kysyä, että eikös siellä FM konsertissa ollut lämppärinä Lindholmin Dave. Muistan lukeneeni jostain, että äijä oli aivan pähkinöinä päästessään soittamaan suosikkiensa kanssa samalle lavalle "Coming Your Wayta" ?
- Spirit Manalishi
Tätä vähän ajattelinkin, että täältä löytyy oikea blues/Greeny friikki.
Siitä Daven osuudesta ei ole aivan tarkkaa muistikuvaa, jos näin historiankirjat kertovat se oli niin…..Me ”kellaribändiläiset” kuolattiin niin FM:n perään ja Dave oli vain Isokynä Lindholm joten hän jäi vaille huomiota. Juttelin Daven kanssa takavuosina( -80 luvulla) yleensä tuon ajan kitaristeistä mm. Daven idolista Jeff Beck´istä ja brittien soundeista sekä soittajista ym. mutta FM:n lämppärikeikasta ei ollut/tullut juttua.
Joo, tiedän tämän Splinter Groupin roolin tässä PG:n tervehdyttämisessä, koska kelasin jo ammoin kaikki PG:ä koskevat jutut netistä. Näimme Saksassa 1995 musiikkimessujen yhteydessä jossakin ilmoituksen PG:n ja ryhmän esiintymisestä, emmekä heti uskoneet asiaa todeksi tai ukkoa samaksi. Kun sitten vähän myöhemmin avautui tämä ”tiedonvaltaväylä” asiat selkeytyivät ja selvisi kuka kukin oli ja missä mies vietti ne 20-vuotta.
Ihmettelin PG:n uutta tuotteliaisuutta –95 jälkeen, toki siinäkin on pliisuja covereita vanhoista, mutta vaille huomiota jääneitä helmiä. Moore tosiaan onnistuu teknisesti paremmin blueslevyllään, mutta siitäkin hengentuotteesta puuttuu se sielu. Mitä tämän kuuluisan Gibsonin ominaisuuksiin tulee, se keskiäänipainotteinen honottava soundi ole yksin kitaran aikaan saannosta, kyllä se lähtee kitaristin päästä ja käsistä. Vaikka on sama kitara ja sama vahvistin eri kitaristit kuulostavat hyvin erilaisilta.
Koska minultakin meni vuodet perheen ja työn parissa, silloin jäi musaharrasteet, vasta lasten aikuistuttua löysin musiikin uudestaan. Kun kelasin FM:n ja PG:n tarinat netistä ekakertaa palasin taas nuoruuteni musiikkimaisemiin. Siis, aikoihin kun kuuntelimme ”John Mayall & The Bluesbreakers Hard Road” LP:n kirjaimellisesti puhki. Varsinaisen ”bluesherätyksen” koin jo –66..67 armeijassa, kun kuuntelimme erään hesalaisen kaverin nauhuria ja LP:n ”Blues Breakers With Eric Clapton” . Olin jo sitä ennen Rollarifani heitin Beatlesin väliin, jonka löysin sitten vasta myöhemmin. Armeijan jälkeen ei tietenkään voinut välttyä Jimi Hendrix invaasiolta, koska ukko oli aivan käsittämätön, mutta Paul Butterfield´in ja Howlin Wolf´in myötä löytyi myös amerikkalainen ”sininen” musiikki.- R.T
Ei Dave tainnut kuitenkaan vielä -69 keikan aikoihin olla "isokynä" siinä mielessä,kuin myöhemmin.Oli vielä ensimmäinen Ferris-levykin muutama vuotta edessä päin tulollaan.Davehan on ollut 17 vuotias 69 vuonna.
Siihen en puutu,etteikö hänellä jotain tekemistä olisi ollut tuossa tapahtumassa. - Spirit Manalishi
R.T kirjoitti:
Ei Dave tainnut kuitenkaan vielä -69 keikan aikoihin olla "isokynä" siinä mielessä,kuin myöhemmin.Oli vielä ensimmäinen Ferris-levykin muutama vuotta edessä päin tulollaan.Davehan on ollut 17 vuotias 69 vuonna.
Siihen en puutu,etteikö hänellä jotain tekemistä olisi ollut tuossa tapahtumassa.Minulla ei todella ole mitään muistikuvaa lämppäristä ja jos Dave olisi ollut silloin siellä en tiedä olisiko jäänyt mieleen.
Sitä koska Davea sanottiin "Isokynä Lindholmiksi" en todella tiedä, vaikka jonkin verran pitkänlinjan miehenä tunnen "Suomirokin" historiaa.
Ainoa lämppäri jonka muistan noilta ajoilta oli Kalevala, joka soitti Buddy Milesin lämppärinä. Muistan sen siitä kun Milesin iso bändi käytti Kalevalan Ackusettejä PA:a koska omat vehkeet olivat 117-volttisia, eikä kukaan ehtinyt hommata välimuuntajia. - R.T
Spirit Manalishi kirjoitti:
Minulla ei todella ole mitään muistikuvaa lämppäristä ja jos Dave olisi ollut silloin siellä en tiedä olisiko jäänyt mieleen.
Sitä koska Davea sanottiin "Isokynä Lindholmiksi" en todella tiedä, vaikka jonkin verran pitkänlinjan miehenä tunnen "Suomirokin" historiaa.
Ainoa lämppäri jonka muistan noilta ajoilta oli Kalevala, joka soitti Buddy Milesin lämppärinä. Muistan sen siitä kun Milesin iso bändi käytti Kalevalan Ackusettejä PA:a koska omat vehkeet olivat 117-volttisia, eikä kukaan ehtinyt hommata välimuuntajia.Daven eka albumi Ferris yhtyeen kanssahan tuli 1971 ja oma sooloalbumi Iso "kynä" Lindholm 1972 joten vahvasti olen sitä mieltä että ei hän ko.tapahtumassa missään nimessä ainakaan "isokynänä" 17 vuotiaana esiintynyt vuonna -69.Toki hänellä oli julkisia esiintymisiä jo muunmuassa vuoden -68 itse järjestämästään Haagan kirkon "pop-jumalanpalveluksesta".Tosin kaikki lähteet kertovat että kirkko "täyttyi" lähinnä kaveripiiristä.En kylläkään tiedä yhtään tuon ajan lämppäri politiikasta,mutta luulisi että FM:llä lämppärinä olisi jo joku muutaman askeleen ottanut.Tiedä häntä.Ei muuta kuin hiasta kiinni itse Maestroa kun sen näkee jossain seuraavan kerran reuhuamassa.
- Greeny
R.T kirjoitti:
Daven eka albumi Ferris yhtyeen kanssahan tuli 1971 ja oma sooloalbumi Iso "kynä" Lindholm 1972 joten vahvasti olen sitä mieltä että ei hän ko.tapahtumassa missään nimessä ainakaan "isokynänä" 17 vuotiaana esiintynyt vuonna -69.Toki hänellä oli julkisia esiintymisiä jo muunmuassa vuoden -68 itse järjestämästään Haagan kirkon "pop-jumalanpalveluksesta".Tosin kaikki lähteet kertovat että kirkko "täyttyi" lähinnä kaveripiiristä.En kylläkään tiedä yhtään tuon ajan lämppäri politiikasta,mutta luulisi että FM:llä lämppärinä olisi jo joku muutaman askeleen ottanut.Tiedä häntä.Ei muuta kuin hiasta kiinni itse Maestroa kun sen näkee jossain seuraavan kerran reuhuamassa.
Näin sen täytyy olla. En löytänyt nyt mistään juttua aiheesta, mutta kun vuosilukuja aattelee, niin tuskin Dave silloin vielä...
Sattuisiko jollain olemaan parempaa tietoa asiasta ??
- juuffo
Meinaan että nämä hemmoton perehtyneet aiheesen!
Itelläki alakaa oikeen korvia kutittaan että pitää päästä moisia aarteita kuuleen! Ride again, man!- blackmagictiger
paras kappale on albatross
- AlfredJKwak
blackmagictiger kirjoitti:
paras kappale on albatross
ja ahdasmielistä.Jigsaw Puzzle Blues on Aika vänkä myös.
- AlfredJKwak
kitaransoittajille oli Peter Green.MM.Crisu Ristsepän soitossa kuuluu se vaikute kuin myös Tolosen.Clapton vs.Green.Green soitti puhtaammalla soundilla ja vibrato oli erilainen.Greenillä tiheä väpätys kun taas Claptonilla hidas rauhallinen.Samaan läjään voisi asetella myös Mick Taylorin.Maailmaan mahtuu helvetisti hyviä kitaristeja.Turhaa on vertailu ja paremmuuslistojen laatiminen.
- Greeny
Tässä mielenkiintoinen bootleggi FM:n Helsingin keikalta:
http://cgi.ebay.com/ws/eBayISAPI.dll?ViewItem&category=307&item=4734894904&rd=1
Sulkeutuu 07.06.05 klo 10:11:09 PDT- juuffo
Huuto.netista ostelen 5 € hintaan Gary Mooren cd'tä jossa häiskä coveroi F.M piisejä.
Liekköhän liika steriilejä? - juuffo
juuffo kirjoitti:
Huuto.netista ostelen 5 € hintaan Gary Mooren cd'tä jossa häiskä coveroi F.M piisejä.
Liekköhän liika steriilejä?Joku halusi sitä enemmän !
- Greeny
juuffo kirjoitti:
Huuto.netista ostelen 5 € hintaan Gary Mooren cd'tä jossa häiskä coveroi F.M piisejä.
Liekköhän liika steriilejä?kuunteleen. Jos kyseessä on levy Blues for Greeny.
Maksaa muuten CD:nä esim. Kane Recordsilla 12 eur, Amazon.uk :lla 7,99 eur ja Black & Whitellä vinyylinä 10,90 eur.
Niin että älä huuda liikaa, ei ole mikään harvinaisuus. - juuffo
Greeny kirjoitti:
kuunteleen. Jos kyseessä on levy Blues for Greeny.
Maksaa muuten CD:nä esim. Kane Recordsilla 12 eur, Amazon.uk :lla 7,99 eur ja Black & Whitellä vinyylinä 10,90 eur.
Niin että älä huuda liikaa, ei ole mikään harvinaisuus.,,,,jotkut liian moderneiksi soundi politiikaltaan ja muutenkin. Kyllä vitonen on varmaan ihan passeli hinta kunhan kohalle sattuu.
- kids puzzle
how about http://www.kids-jigsaw-puzzle.com/
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Tyttäreni kuoli lihavuusleikkaukseen.
Miettikää kuiten 2 kertaa, ennenkuin menette lihavuusleikkaukseen.3207600Viiimeinen viesti
Sinulle neiti ristiriita vai mikä nimesi sitten ikinä onkaan. Mulle alkaa riittää tää sekoilu. Oot leikkiny mun tunteill662176- 1761853
epäonnen perjantain rikos yritys
onpa epäselvä kuva, tuolla laadullako keskustaa tarkkaillaan lego hahmotkin selvempiä161382- 1121287
Yllätyspaukku! Vappu Pimiä rikkoi vaikean rajapyykin yllättävässä bisneksessä: "Nyt hymyilyttää...!"
Wau, onnea, Vappu Pimiä, upea suoritus! PS. Pimiä tänään televisiossa, ohjelmatietojen mukaan hän on Puoli seiskassa vie91251Suomessa ei ole järkeä tarjota terveyspalveluita joka kolkassa
- Suomen väestötiheys 1.1.2022 oli 18,3 asukasta maaneliökilometriä kohden. - Uudenmaan maakunnassa asuu keskimäärin 181701231RÖTÖSHERRAT KIIKKIIN PUOLANGALLA.
Puolankalaisilla tehtävä ryhmäkanne itsensä yleintäneistä rötöstelijöista, sekä maksattaa kunnan maksama tyhmän koplan j561181Kirjoitin sinulle koska
tunnen sinua kohtaan niin paljon. Sydäntäni särkee, kun kätken ihastumisen, kaipauksen, sinua kohtaan tuntemani lämmön j411081Martina pääsee upeisiin häihin
Miltäs se tuntuu kateellisista. Anni Uusivirta on Martinan kavereita.2901019