on kuin pieni teräväreunainen kolmio tuolla ihmisen sydämessä. Kun tekee jotain väärin, se kääntyy hieman ja kääntyessään terävät reunat tekevät kipeää. Tarpeeksi usein kääntyessään kolmion reunat tylsyvät ja mitä muotoutuu pallo.
Ovatko sinun kolmiosi reunat vielä terävät?
Ovatko sinun kolmiosi reunat vielä terävät?
Vastaukset 18
Vanhimmat
minun kolmion reunat ovat vielä terävät ja hyvä niin. Tiedänpähän että minulla on omatunto joka kolkuttaa jos teen jotain väärin.
Olen iloinen puolestasi, että noudatat omantuntosi ääntä.
Aivan liian rehellinen olen. Sen olen saannut kuulla monesti. Toisaalta hyvä kun suhteessa muhun luotetaan, mutta monesti oletan vastapuolenkin olevan yhtä luotettava. Siihen petynkin useasti kun västapuoli valehtelee.....
Vaikka kolmio sydämmessä onkin terävä, alkaa sydämen ulkokuori muotoutua teräväksi kolmiksi, koska se on saanut liikaa kolhuja ja terävä kolmio auttaa sitä ettei se olisi aivan rutussa.
Miksi?
Tuota kysymystä olen miettinyt,
mutta vastausta en ole löytänyt.
Nyt en enää välitäkään tietää.
Siirryin eteenpäin,
mietin usein mitä sinussa näin.
Vastausta en löydä enää siihenkään.
Ainoa asia mikä jäi käteen sinusta,
on usko ihmisten epärehellisyydestä.
Toivon vaan
että joku uskon ihmisten rehellisyyteen palauttaa.
Hyvä omatunto kantaa pitkälle :)
Joskus vaan tekisi mieli antaa ihmisille takaisin samalla mitalla, unohtaa hetkeksi se omatunto. Jälkeenpäin se sitten soimaa ja saa pyydellä kaksin kerroin anteeksi vaikka toinen olisikin loukannut ja toiminut kahta pahemmin...
On se niin väärin kun on liian tiukka omatunto!!!
Miksi pitäisi olla omatunto?
Vaikka sinulla olisikin omatunto mitä se hyödyttää.
Sillä kaverilla ei ole sitä.
Kaveri petkuttaa aina ja ja sinä kärsit siittä
mutta sinä omatuntosi kautta yrität ymmärtä
mutta hän pettää silti.
Eikö olisi parempi ettei olisi omaatuntoa lainkaan niin ei kärsisi tässä maailmassa niin paljon.
On sillä kaverillakin omatunto. Hän on vain hiljentänyt sen. Tuo kolmio on muuten intiaanien käsitys omastatunnosta. Aika osuva, eikö vain?
Tuo kolmio oli minulle uutta että se olisi
intiaanien käsitys.
Mutta siittä sais toisellaisenkin jutun.
Usko toivo ja rakkaus.
Uskoo lähimäiseen ihmiseen.
Toivoo aina hyvää kaikesta.
Rakastaa lähimmäistään vaikka joutuisi vähän
kärsimäänkin.
Sillä elämä antaa joko ylitsevuotavan saavillisen
onnea tai
Pohjattoman saavillisen surua,tuskaa ja kyyneleitä.
Mutta niihin voi joka ainoa itse myös vaikkuttaa.
ps. joko luit tuon Ensiksi oli näin
sen olen minä kirjoitanut.
ja mykistyin. Niin paljon minulle ajankohtaisia ajatuksia. "Vain sinua haluan vain sinua rakastan"
olen kirjoittanut nuo sanat eräälle henkilölle.
Miksi et voi saada "häntä"? Onko asia niin vaikea, ettette pysty keskustelemaan siitä? Pelkäättekö puhumalla rikkovanne jotain peruuttamattomasti?
Osaat kirjoittaa todella koskettavasti. Onhan "hänkin" saanut lukea tekstejäsi?
Kumpa sinä tietäisit ystävä pieni.
vaikka minä yrittäisin häntä kuinka rakastaa
yrittäisin häntä ymärtää.
Vaikka me istuisimme samassa pöydässä aamusta iltaan ja juttelisimme asioista ne kyllä selviäis.
Mutta jos hän koskettais tai suutelis.
Olisi tuo kosketus kuin jääpuikon kosketus.
Suudelma häneltä kuin kylmä jäämeri suutelisi
Sillä hän teki jotakin peruuttamatonta mutta minä
olen sen hänelle sydämessäni anteeksi antanut
muuten en pystyisi elämään.
Ja hän hyvästeli minut itse ikuisesti.
Ja jos hän lukisi näitä hän olisi jo ajat sitten
vastannut minulle.
Mutta sitä mitä hän teki en voi kertoa täällä.
Sinulle vielä.
Minä kirjoitin myös kirjaa hän oli siinä
hyvänä tukena.
Mutta sitten tuhosi kaiken häne takiaan.
Sinä olet kuin ruusu maljakossa
sinä olet kuin puro joka hiljaa virtaa
sinä olet kuin tuli takassa
sinä olet kuin tuuli joka puhaltaa
mutta mitä minä teen
ruusulla maljakossa
vaikka sitä kuinka hoivaan
se kuihtuu pois
purolla johon en uskalla sukeltaa
tulella takassa
kun se sammuu se lakkaa lämmittämästä
tuulela joka puhaltaa vain sinne ja tänne.
Omalla kohdallani olen huomannut, että omatuntoni on vaan iän myötä kasvanut.Ja siksi kiemurtelenkin usein pahassa olossani..
Ja sitten tämä kolmio lopulta pakottaa tekemään "oikein"..mutta kun sekin on niin helvetin vaikeaa, kun eipä sellaista paljoa nykyään harrasteta. Kun omatuntoni on sitä mieltä, että ei anneta minkään ajan haavoja parantaa, vaan niihin on vaan, hitto vie, käytävä käsiksi jos ajan lisäksi mitään muuta "lääkettä" ei ole ollut. Onneksi aina asiat selvitettyään sydän lepää.. Mutta sitten kun tulee taas uusi ongelma eteen, alkaa jo etukäteen ahdistamaan se, ettei voi olla täysin luonnollinen/rehellinen/yms..koska silloin loukkaa toista..
ja kun kuitenkin pitäisi näyttää välillä sitä sisintäänkin..
HMM..... haen vielä balanssia.Toivottavasti joskus pääsen vielä siihen.
Omatunto: tietoisuus siitä, mitä omassa toiminnassa ja omissa vaikuttimissa on oikein ja siveellistä.
se on - helpommin hioutuva, mutta vaikeampi päätöksenteossa...
Jos vaan päästää itsensä valehtelemaan ja oman tuntonsa hyväksymään valheet. Siis päätöksen teossa kun tietää kuinka tulisi toimia, ei toimikaan niin kuin pitäisi. Ikävää molemmille osapuolille.
Ei siis valehtelusta mitään hyötyä kenellekään. Ja valheiden uhri kärsii eniten!
Harvemmin se patologinen valehtelija mitään tuntee missään. Tunnevammainen luopio kun on.
Valheiden uhri kärsii eniten ja se valehtelija yleensä ihmettelee, että eikös sitä saanutkaan valehdella? Kun eihän asioita voi puhua hänen mielestään rehellisesti. Ja myönnän että onhan se vaikeaa, mutta jos vähänkään arvostaa sitä toista ihmistä, niin on rehellinen.