Xanor (Alprazolan Krka) vs Opamox ym.

Ongelma(t) eivät siinä itsessään vaan miten ne ratkaistaan. Nyt on vaan kaksi aika vakavaa sellaista vajaan puolen vuoden sisällä. En keksi niistä ulospääsyä. Itse asiassa toisen aika ratkaisuun on nyt mahdollisimman huono. Toisen olen ratkaissut, mutta se ei tunnu hyvältä. Elämä tuntuu joka päivä valuvan hukkaan. En haluaisi missään nimessä elää loppuelämääni näin. Iloa tuottaa vain liikunta. Sen jälkeen on hyvä olla, mutta olo katoaa iltaan mennessä. Mieltäni painaa vähäpuheisuus tytärtäni kohtaan. Hän on 15 v. Asuu äitinsä kanssa. En vaan jaksa puhua, ei huvita. Olen lähes hiljaa. Huoli on suuri etten aiheuta hänelle vahinkoa.

Anonyymi kirjoitti:

Ongelma(t) eivät siinä itsessään vaan miten ne ratkaistaan. Nyt on vaan kaksi aika vakavaa sellaista vajaan puolen vuoden sisällä. En keksi niistä ulospääsyä. Itse asiassa toisen aika ratkaisuun on nyt mahdollisimman huono. Toisen olen ratkaissut, mutta se ei tunnu hyvältä. Elämä tuntuu joka päivä valuvan hukkaan. En haluaisi missään nimessä elää loppuelämääni näin. Iloa tuottaa vain liikunta. Sen jälkeen on hyvä olla, mutta olo katoaa iltaan mennessä. Mieltäni painaa vähäpuheisuus tytärtäni kohtaan. Hän on 15 v. Asuu äitinsä kanssa. En vaan jaksa puhua, ei huvita. Olen lähes hiljaa. Huoli on suuri etten aiheuta hänelle vahinkoa.

Lue lisää

Ikävältä vaikuttava tilanne.
Oletko kenties pettynyt itseesi, kun kerrot, että vähäpuheisuus tytärtäsi kohtaan painaa mieltäsi ? Ja ehkä laajemminkin syyllistät jostain itseäsi ?
Vähäpuheisuudessa ei ole vikaa, riittää kun on läsnä, on olemassa ja toinen tietää, että olet.
Puhumisen aika voi tulla myöhemmin, jos ei nyt jostain syystä onnistu.

Hyvä, että edes liikunta tuottaa iloa, sekin kertoo siitä, että ilo on edelleen sisimmässäsi olemassa, ja siinäkin voi ajan myötä käydä niin, että ilon aiheita saattaa tulla lisää. Ja löytyy enemmän ja enemmän iloa tuottavia asioita.
Loppuelämä menee harvoin niin, kuin juuri tällä hetkellä luulee sen menevän. Kun on synkkiä aikoja, on vaikea ajatella positiivisesti, se on ihan ymmärrettävää.
Toisaalta, jos koskaan ei olisi kurjaa, niin ei taitaisi edes osata ajatella tai huomata hyviä asioita. Jos ymmärrät, mitä tarkoitan.

Eikä mahdollinen lääkitys ole paha asia, ehkä siitäkin voi olla apua pahimman ajan yli. Niitä ei kannattaisi kuitenkaan käyttää vuosikausia, asioilla on kuitenkin yleensä tapana järjestyä. Näin on hyvä ajatella.
Kaikkea hyvää sinulle!

Anonyymi kirjoitti:

Ikävältä vaikuttava tilanne.
Oletko kenties pettynyt itseesi, kun kerrot, että vähäpuheisuus tytärtäsi kohtaan painaa mieltäsi ? Ja ehkä laajemminkin syyllistät jostain itseäsi ?
Vähäpuheisuudessa ei ole vikaa, riittää kun on läsnä, on olemassa ja toinen tietää, että olet.
Puhumisen aika voi tulla myöhemmin, jos ei nyt jostain syystä onnistu.

Hyvä, että edes liikunta tuottaa iloa, sekin kertoo siitä, että ilo on edelleen sisimmässäsi olemassa, ja siinäkin voi ajan myötä käydä niin, että ilon aiheita saattaa tulla lisää. Ja löytyy enemmän ja enemmän iloa tuottavia asioita.
Loppuelämä menee harvoin niin, kuin juuri tällä hetkellä luulee sen menevän. Kun on synkkiä aikoja, on vaikea ajatella positiivisesti, se on ihan ymmärrettävää.
Toisaalta, jos koskaan ei olisi kurjaa, niin ei taitaisi edes osata ajatella tai huomata hyviä asioita. Jos ymmärrät, mitä tarkoitan.

Eikä mahdollinen lääkitys ole paha asia, ehkä siitäkin voi olla apua pahimman ajan yli. Niitä ei kannattaisi kuitenkaan käyttää vuosikausia, asioilla on kuitenkin yleensä tapana järjestyä. Näin on hyvä ajatella.
Kaikkea hyvää sinulle!

Lue lisää

Kiitos tuesta! Olen itsekin huolissani lääkityksestäni, jota on yhtä sun toista. En haluaisi näin paljoa käyttää, mutta nyt ne auttavat. Toivottavasti on parempaa tulossa. Olen miettinyt ja puhunut terapeutilleni, että asian ydin pahaan olooni on huono parisuhde. Kohta kaksitoista vuotta olemme asuneet erillään. En saa suhteesta yhtään mitään! En tukea, apua, kosketusta tai hellyyttä. On vaikea olla, kun kukaan ei ole koskettanut kahteentoista vuoteen. Seksistä puhumattakaan. Olen vain se antava osapuoli ja avustakin tulee välillä sanomista. Että suurin piirtein autan väärin tai en ollenkaan. Miksintulen kylään kun et kuitenkaan halua auttaa. Näin se menee. Puolisoni on nyt vakavasti sairas, joten aivan väärä hetki nostaa parisuhde nyt pöydälle. Pattitilanne mikä myös luo tuskaa.

Enemmän se taitaa olla omasta päästä kiinni. Lääkkeet eivät ole mitään ihmeitä tekeviä erikoisuuksia.
Paljon on kiinni omasta mielestä, minkä verran mahtaa ahdistaa, masentaa, mitä ajatuksia päässä pyörii, miltä mikäkin tuntuu siellä mielessä, jne.
Ei niihin paljon lääkkeet vaikuta, ainakaan parantavalla tavalla.

Ihmisellä voi olla muutenkin joku päivä parempi, ja saattaa ajatella, että se johtuu juuri jostain lääkkeestä, olisi lääkkeen ansiota, vaikka niin ei olisikaan.
Se, että mieliala vaihtelee, ei ole aina lääkkeillä säädeltävissä. Hieman saattavat lääkkeet tasata sitä vaihtelun vuoristorataa.
Tueksi olisi hyvä löytää muitakin keinoja, jotka tukisivat omaa mielen hyvinvointia, asioita jotka antavat positiivisia kokemuksia ja hyviä, myönteisiä tunteita.