Elämä on elokuva

Oonko siis ainoa, josta välillä tuntuu et elämä on vaan joku elokuva. Tässä on pari esimerkkiä Miks.

Olin ykspäivä koulussa ja meijän koulu on silleen et on päärakennus missä on kaikki muut luokat paitsi musiikki, kässät ja kuvis, jotka on semmosessa suorakulman muotosessa piharakennuksessa pihan reunalla. Meijän musiikin tunti oli päättynyt ja odotin mun parasta kaveria, joka jutteli opettajan kanssa ku oli kipeenä. Olin siinä ovella silleen et mun jalka oli siinä välissä pitämässä sitä suki, mut katoin kuitenki taakse sitä kaveria ja opettajaa päin. Sit mun ihastus oli unohtanut hupparin sinne luokkaan ja tulee siihen ovelle. Käännän katseeni sitä päin ja me siis literally katottiin toisiamme tosi läheltä suoraan silmiin. Se tuntu ikuisuudelta kun vaan tuijotettiin toisiamme. Sit avasin sen oven sille ja mietin et kauankohan tuossakin toisiamme tuijotettiin. Nyt ku myöhemmin miettii ni ei se ollu ku ehkä 5-10 sekuntia.

Toinen on ku joskus nelosella oltiin menos ruokalaan. Pestiin käsiä. Siinä luokassa oli kaks hanaa ja niitten välissä yks sellanen saippua juttu. Sit pesin käsiä ja mun käsi osu just samaan aikaan yhen pojan kanssa siihen saippua juttuun. Olihan se aika ak. Ei mul ees ollu crushia siihen poikaan.

Kolmas esimerkki on ku joskus talvella rakennettiin lumilinnoja. Mun sisko meni sisälle ja mä jäin yksin ulos hämärään. En enää muista mistä mut Olin tullu surulliseks jostaa ja itkin siellä yksin kylmässä. Ja kappas kummaa alkaa sataa vettä. Ja siis oli talvi ja paljon lunta. Pientä ripsutustahan se vaan oli mut aloin silloin itekki miettii et hetkonen. Eli siis itkin yksin hämärässä, ulkona, kylmässä, kun sato vettä.
Oonko siis ainoo jolle tapahtuu tällasia. Jos en ni ois kiva lukee jonkun muunkin kokemuksia.