Urho Kekkonen oli lähes elinikäinen poliitikko. Samantapaisia elinikäisiä keskustapoliitikkoja olivat Johannes Virolainen ja Ahti Karjalainen. Niin näyttäisi olevan myös Paavo Väyrynen. Samantapaisia poliittisia karriäärejä on muissakin puolueissa, mutta vähemmän kuin henkilökeskeisessä Keskustassa.
Nämä elinikäiset poliitikot alkavat vähitellen luulla, että kansa on heitä varten eikä päinvastoin. Heille poliittinen herrahissi ja nousukiito ovat lähempänä sydäntä kuin kansan edustaminen.
Politiikan keskeinen asia eli kansan edustaminen onkin lähestulkoon unohtunut politiikasta. Meillä on joukko ikipoliitikkoja, jotka ovat tehneet politiikasta itselleen ammatin (mm. Tuomioja, Pekkarinen, Zyskowicz, Kanerva, Vanhanen ym.). Osa äänestäjistäkin puhuu mielellään poliitikon pätevyydestä ammattinvalintaperusteilla kiinnittämättä lainkaan huomiota poliitikon perustehtävään eli edustamiseen. Tällaisia karriäärejä on varmasti kyttäämässä joukko poliitikkoja. Keskustalaisista Tanja Karpela on noussut esille karriääripoliitikkona, mutta varmasti on paljon muitakin.
Vihreät loistavat ainoana puolueena selkeästi edukseen siinä, että siellä on paremmin oivallettu politiikan perustehtävä eikä vihreyttä ole pyritty henkilöimään yhteen ja kahteen ihmiseen. Kierto on ollut melkomoista ja Soininvaarasta oli jo tulla kummallinen poikkeus sääntöön. Nytkin Vihreissä on jo alettu puhua Anni Sinnenmäestä tai Ville Niinistöstä (Saulin veljenpoika) seuraavana puheenjohtajana, vaikka uusi puheenjohtaja ei ole ehtinyt edes aloittaa.
Politiikan henkilöityminen näkyy myös siinä, että koko ajan enemmän puhutaan poliitikoista kuin politiikan sisällöstä. Kehitys on hyvin vaarallinen ja jotain pitäisi pian tehdä, ettei kansan vieraantuminen omista asioista luisu kokonaan harvainvaltaiseen päätöksentekoon näennäisdemokratiana.
Yksi keino olisi päästä eroon karriääripoliitikoista. Voitaisiin esim. ajatella, että henkilö voi elämänsä aikana asettua valtiollisissa tai kunnallisvaaleissa ehdokkaaksi vain rajatun kertamäärän. Lisäksi voitaisiin miettiä sitä, ettei henkilö voi asettua ehdokkaaksi, jos hän on parhaillaan kansanedustajana tai kunnallisvaltuutettuna.
Nämä elinikäiset poliitikot alkavat vähitellen luulla, että kansa on heitä varten eikä päinvastoin. Heille poliittinen herrahissi ja nousukiito ovat lähempänä sydäntä kuin kansan edustaminen.
Politiikan keskeinen asia eli kansan edustaminen onkin lähestulkoon unohtunut politiikasta. Meillä on joukko ikipoliitikkoja, jotka ovat tehneet politiikasta itselleen ammatin (mm. Tuomioja, Pekkarinen, Zyskowicz, Kanerva, Vanhanen ym.). Osa äänestäjistäkin puhuu mielellään poliitikon pätevyydestä ammattinvalintaperusteilla kiinnittämättä lainkaan huomiota poliitikon perustehtävään eli edustamiseen. Tällaisia karriäärejä on varmasti kyttäämässä joukko poliitikkoja. Keskustalaisista Tanja Karpela on noussut esille karriääripoliitikkona, mutta varmasti on paljon muitakin.
Vihreät loistavat ainoana puolueena selkeästi edukseen siinä, että siellä on paremmin oivallettu politiikan perustehtävä eikä vihreyttä ole pyritty henkilöimään yhteen ja kahteen ihmiseen. Kierto on ollut melkomoista ja Soininvaarasta oli jo tulla kummallinen poikkeus sääntöön. Nytkin Vihreissä on jo alettu puhua Anni Sinnenmäestä tai Ville Niinistöstä (Saulin veljenpoika) seuraavana puheenjohtajana, vaikka uusi puheenjohtaja ei ole ehtinyt edes aloittaa.
Politiikan henkilöityminen näkyy myös siinä, että koko ajan enemmän puhutaan poliitikoista kuin politiikan sisällöstä. Kehitys on hyvin vaarallinen ja jotain pitäisi pian tehdä, ettei kansan vieraantuminen omista asioista luisu kokonaan harvainvaltaiseen päätöksentekoon näennäisdemokratiana.
Yksi keino olisi päästä eroon karriääripoliitikoista. Voitaisiin esim. ajatella, että henkilö voi elämänsä aikana asettua valtiollisissa tai kunnallisvaaleissa ehdokkaaksi vain rajatun kertamäärän. Lisäksi voitaisiin miettiä sitä, ettei henkilö voi asettua ehdokkaaksi, jos hän on parhaillaan kansanedustajana tai kunnallisvaltuutettuna.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ongelma lienee paljon laajempi kuin pelkkä karriääripolitikointi. Tällä palstalla on joskus puhuttu siitä että yhteisöissä valtaa voidaan joko ottaa tai antaa. Demokratian edellytyksenä on niin sanotusti "alhaalta ylöspäin" annettu valta. Tämä on edustuksellisuudenkin sisältö. Demokratian todellista toimivuutta ei takaa pelkästään edustuksellinen järjestelmä, vaan se että poliittinen valta on luonteeltaan "annettua".
Henkilötasolla karriääripolitiikka ja kyynärpääpolitiikka, kansallisilla tasoilla valtapolitiikka ja voimapolitiikka, ovat jotain muuta kuin periaatteessa demokraattista vallankäyttöä. Kun politiikan asiasisällöt ovat menettäneet puhuttelevuuttaan, politiikka on henkilöitynyt ja uudenlaisille julkisuushakuisille karriääripoliitikoille on syntynyt tilaisuus. Samaan kehityskuvaan kuuluu, että todellinen vallankäyttö on siirtynyt demokraattisista kulisseista talouselämän kabinetteihin. Ollaan paradoksaalisessa tilanteessa: julkkispoliitikot puhuttelevat "aidosti" kansalaisia ja nauttivat suurta suosiota, mutta politiikka kokonaisuudessaan on muuttunut pelkäksi kulissiksi.
Me voimme äänestää missin, urheilusankarin tai typeriä puhuvan bodarin eduskuntaan, mutta Paul Wolfowitz nimitetään Maailmanpankin johtoon.
Puoluekoneistot sinänsä ovat epädemokratian pesäpaikkoja, kun puolueen sisällä menestyminen edellyttää omien kannattajaryhmien kosiskelua ja kaikenlaista kyynärpäätaktikointia. Niinpä ne ihmiset jotka puolueissaan nousevat johtopaikoille ovat useimmiten melko psykopaattisia. Mitä tälle asialle voitaisiin tehdä? Muistan jonkun joskus ehdottaneen, että äänestämisen vaaleissa pitäisi olla vapaata niin että kansalaiset voisivat äänestää myös muita kuin ahdolle asettuneita tai asetettuja ehdokkaita. Näin poliittisesta luottamustoimesta tulisi kansalaisvelvollisuus, johon ihmiset voisivat keskuudestaan valita sen johon luottavat ja jolta odottavat tuloksia.
Kysymys: tulisivatko missi, urheilusankari ja sotilaspölkkypää valituiksi myös tällaisessa järjestelmässä? Luultavasti tulisivat.
Edustuksellisen demokratian ongelmat ovat laajempi kysymys kuin karriääripolitikointi. Siitä ja aika lailla muustakin esittämästäsi olen samaa mieltä. Jostain pitäisi kuitenkin edustuksellisuuden idean kehittäminen aloittaa.
Vallan ottaminen ei luonnollistekaan kuulu demokratiaan, jonka ytimenä on kansalaisryhmän kollektiivisen mielipiteen edustaminen. Demokratiaa tulisi kehittää järjestelmällisesti siihen suuntaan, ettei vallankähmintä olisi ainakaan kovin helppoa.
Tulosvastuu-ajattelu sopisi vallan hyvin yhdeksi parannuskeinoksi. Nykyisellä nettikaudella tämä olisi helppo myös toteuttaa. Jokaisen ehdokkaan tulisi listata omille nettisivuilleen ne asiat, joita hän lupaa ottaa edustajana esille, joista hän antaa lupauksia sekä tärkeimmät periaatteelliset kantansa eri asioihin. Sen jälkeen hänet valittuna edustajana velvoitettaisiin valtiopäivien välillä arvioimaan omaa suoritumistaan. Jos siis ehdokas on vaalitaistossa kertonut ajavansa polttoaineveron laskemista, hänen pitäisi nyt ministerinä ollessaan tilittää se, miksi hän on epäonnistunut tässä tavoitteessaan. Näin luotaisiin edustajakohtainen valvontakoneisto ja lähtöastelma poliittiselle kesksutelulle. Edustajien tulisi olla avoimia myös kansalaiskeskusteluun päin. Edustajan pitäisi esim. kertoa, miten hänellä on aikaa antaa haastatteluja iltapäivä- ja juorulehdille yksityiselämästään, mutta varsinaisissa edustajantehtävissä kiire pukkaa aina päälle jne.
Politiikasta vieraantuneisuutta voitaisiin mukavasti tutkia yhdellä kysymyksellä. Kysyttäisiin edustajakauden lopussa kansalaisilta, ketä äänestit edustajaksesi viime vaaleissa. Veikkaan, että yllättävän moni ei muistasi sitä, ketä oli äänestänyt.
KOLME EDISTYKSEN ASKELTA
1. Ideologisen tyhjiön täyttäminen
Suomen jäsenrikkaimman ja monimuotoisimman puolueen aktivistit kaipaavat ideologisen keskustelun päivittämistä tämän päivän kielelle. KOL vaatii, että jokaisella sukupolvella on oikeus käydä ideologista keskustelua omalla kielellään ja omassa ajassaan.
Keskustalaisuudesta kiinnostuneet, harmonista elämäntapaa ja yhteiskuntaa etsivät tiedostavat ihmiset ovat liberaali.kepu - kampanjan kohteita. Politiikan paluu yhteiskuntaan on kansanomaistamista ja avoimuutta, aatteiden taistoa ja ideologian popularisointia. Tätä Keskusta ei ole uskaltanut toteuttaa riittävästi eikä myös tunnustaa, että se on siinä epäonnistunut. Liikaa itseään kunnioittavat poliittisen taivaan tähdet eivät ole eläneet ajassa mukana, politiikan paluu on ollut politiikalla peluuta.
Keskustaopiskelijat kokevat, että tämän tilanteen on muututtava.
Ideologinen keskustelu on kuivunut tasolle, jossa vanha, vallasta elävä polvi jankuttaa Alkion köyhyyden sinänsä tärkeää sanomaa ja määrittelee alkiolaisuuden itselleen edulliseen muotoon. Alkiolaisuutta ja aatetta käytetään häikäilemättömästi poliittisena aseena. Keskustaopiskelijat kokevat, että tällaisella toiminnalla aatetta halveksutaan kaikkein eniten. Aatteeksi ei riitä se, että tarkoitushakuisesti janoaa valtaa ja kuvittelee olevansa yksinoikeudella oikeassa.
Ideologisen keskustelun köyhintä muotoa edustavat he, jotka jakavat Keskustan potentiaalista voimaa kahtia punamullan ja sinipunan väliin pakottaen kaikki valitsemaan leirinsä. Tämä ei ole kestävä luonne yleispuolueelle.
2. Kohti puolueorganisaation uudistusta
Keskustaopiskelijat onnittelevat Suomen Keskusta rp:tä kaikkine lukemattomine ala-ja sisarjärjestöineen, että toimintaa on voitu pyörittää näinkin pitkään vanhakantaisella organisaatiolla, jolla ei ole mitään tekemistä dynaamisen, elinvoimaisen ja modernin järjestelmän kanssa. Auttaakseen puoluetta selviämään tämän päivän toiminnassa, Keskustaopiskelijat haluavat olla aloitteellisia myös järjestöllisessä keskustelussa puolueen parhaaksi.
Haluamme ystävällisesti ja yhteistyössä osoittaa, että muutos on sekä mahdollinen että välttämätön.
Keskustan keskusjohtoinen järjestelmä suosii seniliteettiä, henkilöpalvontaa ja hierarkiaa. Organisaation tarpeettomia keskittymiä ja tukkokohtia on sekä paikallis- että valtakunnantasolla. Samaan aikaan kun Keskusta kiillottaa kilpeään uudistus- ja valitusliikkeenä, kun sen puolueorganisaatio on sentralistinen, keskusjohtoinen ja harvainvaltainen. Suurella jäsenmäärällä mässäily ei ole oikea kehittämisen tie. Puolueen vaikuttavuus mitataan yhtä lailla kansalaisyhteiskunnassa osallistumisessa. Vapaan kansalaisen oma valinta, vaikutteista rikastuva luonnollisestikin, on oikeampi tie Keskustalle.
Järjestökuolema muuttuvan yhteiskunnan paineessa uhkaa vaarallisesti myös Keskustanuoria. Järjestökenttä perustuu yksipuolisesti vanhalle stagnaattiselle, taantumukselliselle järjestöhierarkialle. Nykynuori osallistuu valikoiden. Politiikka järjestöissä kiinnostaa, puoluepolitiikka ei. Nuoret ovat luonnollinen kanava uuden jäsenistön sisääntulolle ja monipuolistuvan Keskustan tulevaisuudelle. Nuorten elämäntavat ovat muuttuneet muun muassa työmarkkinoiden pirstaloitumisen, liikkuvuuden ja kansainvälistymisen myötä. Siten Keskustassa suosittu osasto- ja piiriuskollisuus ei voi olla ainoa osallistumismuoto, vaan myös vaihtoehtoisia, yhtä oikeutettuja toimintamuotoja on hyväksyttävä ja kehitettävä.
Keskustaopiskelijat vaativat joustavaa järjestäytymistä ilman ahdasta organisaation pakkopaitaa.
3. Avoin ja avara kepu
Kansalle on annettava leivän ja sirkushuvien lisäksi ideologista purtavaa. Jokaiselle suomalaisille on tehtävä selväksi, että politiikka on ylimääräinen, hyvä lisä elämässä. Poliittinen osallistuminen ei ole aihe syyllistämiselle ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden negatiiviselle leimaamiselle.
Yksilöiden omaehtoisen tiedollisen tason nousu on kansakunnan menestyksen edellytys.
Samalla tavalla kun Keskustaopiskelijat asettuvat kritiikille alttiiksi liberaali.kepu – kampanjassaan ja toiminnallaan, on Keskustan todella jalkauduttava politiikanteon torneista kansalaistasolle ja tuotava esille asioita, jotka eivät aina ole esittäjälleen kiitollisia, mutta totuuksia.
Poliittiset puolueet eivät ole rohjenneet tarjota tarpeeksi sisältöjä politiikan kompleksisuuden ja yleispätevyyden aikana. Lainsäädännön määrän karkaaminen käsistä, byrokratian paisuminen ja vastenmielinen henkilökeskeisyys ovat tehneet lopun aatteellisesta keskustelusta. Väittely koetaan poliittiseksi puukonheitoksi, johon vain puolueiden räkyttävä eliitti on kykenevä osallistumaan. Ja sekin vain median norsunluutornien kautta, ei arkipäiväisen keskustelun merkeissä.
Pahinta kansalaisten yhteiskunnallisen tiedostamisen aliarviointia on politiikan harhaanjohtaminen elitistisesti median kautta ilman poliittista vastuuta ja avointa keskustelua. Siitä Keskustaopiskelijat sanoutuvat irti.
http://www.keskustaopiskelijat.fi/politiikkaa_liberaali kepu.html
http://www.keskustaopiskelijat.fi/politiikkaa_liberaalikepu.html
Siinä olisi aatteellisuutta kerrassaan.