Kuinka paljon muutos ja parannus riippuu siitä kuinka paljon sinuun uskotaan?

Osan kohdalla se vaan on totuus, ettei parantumista enää tapahdu. Jos dementia vaivaa pahasti, on aivan turha sanoa, että kyllä se siitä, kun vaan jaksat yrittää.
Jostain syystä nämä palstat keräävät ongelmaihmisiä, joiden kanssa rationaalinen lähestyminen on turhaa. Ei siinä auta empatiakaan.

On totta että pessimistisessä tai vähättelevässä ilmapiirissä ei helpolla "opiskella". Kuitenkin välillä kuulee hurjia tarinoita miten joku on selvinnyt tosi vaikeista asioista, ja päässyt menneisyyttä työstämään. Olisko niin, että mitä heikompi perusluottamus, sitä enempi ihmistä koettelee kaikki mikä yrittää sitä loppuakin luottamusta horjuttaa. Viedä niin sanotusti tuhkatkin pesästä. Lähiaikoina on tullut kuunneltua Tommy Hellsteniä. Hänen kautta tuli erikoinen ajatus tässä hetkessä elämisestä, -johon on hänen mukaansa mahdollista päästä jonkinlaisen pysähtymisen ja nöyrtymisen kautta. Ideana on käsittääkseni perinteinen jungilais-kristillinen käsitys , jonka mukaan paraneminen alkaa siitä kun ihminen myöntää varjonsa ja syyllisyytensä. Hän on jonkun itseään suuremman edessä ja hänestä tulee tarvitseva. Paradoksaalisesti tässä prosessissa myös itseluottamus saa kolauksia, koska ihminen alkaa nähdä omaa keskeneräisyyttä ja omia haavoja. Parhaimmillaan prosessin edetessä ihminen alkaa huomata mikä on vanhaa "egon sumutusta", ja mikä taas aitoa ja pysyvää luonteessa ja tavoissa. Ihminen alkaa reagoimisen ja torjunnan sijaan suojata minuuttaan ja tulla terveellä tavalla itsensä puolelle. Samalla hän kiinnostuu myös muista, eikä ole enää niin riippuvainen siitä miten muut häntä kohtelevat. Toisaalta herkkyys voi olla lisääntynyt, mutta ihminen ei enää niin helposti lähde mukaan tukkanuottasille. Koston kierre katkeaa ja sen sijaan tulee aitoja vuorovaikutteita ja suhteita.