Venäjän ilmavoimat on epäonnistunut Ukrainassa, vaikka on saanut 350 uutta taistelukonetta 2010 jälkeen
Ukrainan ilmavoimiin nähden hyökkääjällä on ollut sekä määrällinen että laadullinen etu, mutta se ei ole purrut.
Pian kaksi vuotta kestäneen Ukrainan sodan aikana Venäjän ilma- ja avaruusvoimat (VKS) ei ole onnistunut saavuttamaan ilmaherruutta huolimatta siitä, että sillä on ukrainalaisia enemmän sekä teknisesti edistyneempää kalustoa.
Syytä tähän on pohdittu sodan alkuvaiheista lähtien, ja nyt omat näkemyksensä asiasta esittävät Yhdysvaltain laivaston 142. elektronisen sodankäynnin laivueessa palveleva komentaja Matthew S. Galamison sekä Naval War Collegen professori Michael B. Petersen. Heidän artikkelinsa ”Failures of the Russian Aerospace Forces in Ukraine” on julkaistu USAF:n Air Universityn Air & Space Operations Review’n syksyn julkaisussa.
Ensimmäinen syy on yksinkertainen: VKS:n pääasiallinen tehtävä on Venäjän doktriinissa eli sotilasopissa määritelty puolustukselliseksi, mikä on taas vaikuttanut määrärahojen käyttöön. Vähälle huomiolle on jäänyt esimerkiksi ilmaherruuden saavuttamisessa keskeinen SEAD/DEAD-operaatiokyky (suppression/destruction of enemy air defences eli vastustajan ilmapuolustuksen lamauttaminen ja/tai tuhoaminen).
Neuvostoliiton hajottua Venäjän operatiivinen suunnittelu on keskittynyt puolustukseen Nato-maiden ilmajoukkoja vastaan. Hyökkäyksellisiä ilmaoperaatioita on toki nähty vuoden 2008 Georgian sodasta alkaen, mutta pääosin Venäjä on keskittynyt alueensa puolustamiseen kerrostuneen ja integroituneen ilmapuolustuksen avulla.
Toinen selittävä tekijä on puutteellinen kalustohankinta. Vuodesta 2010 alkaen VKS on vastaanottanut noin 350 modernia taistelukonetta, esimerkiksi Suhoi Su-30SM-, Su-34- ja Su-35S-kalustoa. Kirjoittajien mukaan vähemmälle huomiolle on jäänyt esimerkiksi valvonta- ja tiedusteluteknologian sekä hyökkäyksellisen elektronisen sodankäynnin kykyjen kehittäminen.
Vuonna 2022 Venäjän tärkeimmät valvonta- ja tiedustelukoneet olivat 1970-luvulla kehitetty potkuriturbiinikone Iljushin Il-20 (Nato-koodinimi ”Coot”) sekä 1980-luvulla rynnäkköpommittajasta kehitetty Su-24MR, joita käytetään esimerkiksi keräämään elektronista tiedustelutietoa vihollisen tutkajärjestelmistä. Su-24MR kykenee myös luomaan niin kutsuttuja synteettisen apertuurin tutkakuvia. SAR-tutkien kerrotaan kykenevän jopa kymmenien senttimetrien resoluutioon, joten ne ovat tiedustelussa hyödyllisiä työkaluja.
Georgian sodan aikana vuonna 2008 venäläinen kalusto ei kuitenkaan kyennyt tehokkaasti keräämään dataa vastustajan ilmapuolustuksen toiminnasta, minkä lisäksi Su-24MR-miehistöjen koulutus osoittautui puutteelliseksi.
Kirjoittajat arvioivat, että Venäjällä on tällä hetkellä operatiivisessa käytössä kymmenen Il-20-koneyksilöä. Vuoden alussa Su-24MR-kalustoa oli oletettavasti 48 kappaletta. VKS:n tarpeisiin tämä on miltei varmasti liian vähän.
Venäjän modernein tiedustelukone, Tupolev Tu-214R, kykenee paikallislähteiden mukaan havaitsemaan tutkajärjestelmiä 400 kilometrin etäisyydeltä, mutta operatiivisessa käytössä kalustoa on vain kaksi kappaletta. VKS on ilmeisesti vähemmän kuin tyytyväinen koneiden suorituskykyyn, ja tuotannossa olevan kolmannen koneen lisäksi uusia ei enää olisi tulossa.
Venäjällä ei myöskään ole kunnollista elektroniseen sodankäyntiin tarkoitettua taistelukonetyyppiä. Yhdysvallat on kehittänyt Boeing F/A-18 Super Hornet -monitoimihävittäjän pohjalta EA-18G Growlerin, mutta venäläinen hieman vastaava elso-kalusto on sijoitettu Il-18D-potkuriturbiinikoneesta kehitettyyn Il-22PP:hen.
Tämä on ongelmallista ainakin tilanteissa, jossa elso-koneen pitäisi pysyä nopeiden ja liikehtimiskykyisten taistelukoneiden mukana.
Flanker-kalusto (Su-27, -30, -33 ja -35) ja siitä kehitetyt myöhemmät variantit kykenevät kantamaan ulkoista elso-säiliötä. Tämä laite – RTU 518-PSM, osa Khibiny-järjestelmää – toimii pääosin autonomisessa moodissa, jossa sen ohjelmisto vastaanottaa tutkasignaaleja ja prosessoinnin jälkeen lähettää sopivan häirintäsignaalin. Kirjoittajien mukaan RTU 518-PSM on käytössä lähinnä hävittäjien omasuojajärjestelmänä.
Ukrainan ilmatorjunnan tiedetään onnistuneen pudottamaan ainakin yhden Khibiny-säiliötä kantaneen Su-35:n ja yhden Su-30SM:n. Tämä viitannee siihen, että ilmatorjuntatutka kykenee hyppäämään lähetystaajuudelta toiselle nopeammin kuin Khibiny, eli omasuojajärjestelmä ei pysy tehokkaasti perässä. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/d0ecdca0-60c5-4bc4-9df9-2b57a98b7606
Ukrainan ilmavoimiin nähden hyökkääjällä on ollut sekä määrällinen että laadullinen etu, mutta se ei ole purrut.
Pian kaksi vuotta kestäneen Ukrainan sodan aikana Venäjän ilma- ja avaruusvoimat (VKS) ei ole onnistunut saavuttamaan ilmaherruutta huolimatta siitä, että sillä on ukrainalaisia enemmän sekä teknisesti edistyneempää kalustoa.
Syytä tähän on pohdittu sodan alkuvaiheista lähtien, ja nyt omat näkemyksensä asiasta esittävät Yhdysvaltain laivaston 142. elektronisen sodankäynnin laivueessa palveleva komentaja Matthew S. Galamison sekä Naval War Collegen professori Michael B. Petersen. Heidän artikkelinsa ”Failures of the Russian Aerospace Forces in Ukraine” on julkaistu USAF:n Air Universityn Air & Space Operations Review’n syksyn julkaisussa.
Ensimmäinen syy on yksinkertainen: VKS:n pääasiallinen tehtävä on Venäjän doktriinissa eli sotilasopissa määritelty puolustukselliseksi, mikä on taas vaikuttanut määrärahojen käyttöön. Vähälle huomiolle on jäänyt esimerkiksi ilmaherruuden saavuttamisessa keskeinen SEAD/DEAD-operaatiokyky (suppression/destruction of enemy air defences eli vastustajan ilmapuolustuksen lamauttaminen ja/tai tuhoaminen).
Neuvostoliiton hajottua Venäjän operatiivinen suunnittelu on keskittynyt puolustukseen Nato-maiden ilmajoukkoja vastaan. Hyökkäyksellisiä ilmaoperaatioita on toki nähty vuoden 2008 Georgian sodasta alkaen, mutta pääosin Venäjä on keskittynyt alueensa puolustamiseen kerrostuneen ja integroituneen ilmapuolustuksen avulla.
Toinen selittävä tekijä on puutteellinen kalustohankinta. Vuodesta 2010 alkaen VKS on vastaanottanut noin 350 modernia taistelukonetta, esimerkiksi Suhoi Su-30SM-, Su-34- ja Su-35S-kalustoa. Kirjoittajien mukaan vähemmälle huomiolle on jäänyt esimerkiksi valvonta- ja tiedusteluteknologian sekä hyökkäyksellisen elektronisen sodankäynnin kykyjen kehittäminen.
Vuonna 2022 Venäjän tärkeimmät valvonta- ja tiedustelukoneet olivat 1970-luvulla kehitetty potkuriturbiinikone Iljushin Il-20 (Nato-koodinimi ”Coot”) sekä 1980-luvulla rynnäkköpommittajasta kehitetty Su-24MR, joita käytetään esimerkiksi keräämään elektronista tiedustelutietoa vihollisen tutkajärjestelmistä. Su-24MR kykenee myös luomaan niin kutsuttuja synteettisen apertuurin tutkakuvia. SAR-tutkien kerrotaan kykenevän jopa kymmenien senttimetrien resoluutioon, joten ne ovat tiedustelussa hyödyllisiä työkaluja.
Georgian sodan aikana vuonna 2008 venäläinen kalusto ei kuitenkaan kyennyt tehokkaasti keräämään dataa vastustajan ilmapuolustuksen toiminnasta, minkä lisäksi Su-24MR-miehistöjen koulutus osoittautui puutteelliseksi.
Kirjoittajat arvioivat, että Venäjällä on tällä hetkellä operatiivisessa käytössä kymmenen Il-20-koneyksilöä. Vuoden alussa Su-24MR-kalustoa oli oletettavasti 48 kappaletta. VKS:n tarpeisiin tämä on miltei varmasti liian vähän.
Venäjän modernein tiedustelukone, Tupolev Tu-214R, kykenee paikallislähteiden mukaan havaitsemaan tutkajärjestelmiä 400 kilometrin etäisyydeltä, mutta operatiivisessa käytössä kalustoa on vain kaksi kappaletta. VKS on ilmeisesti vähemmän kuin tyytyväinen koneiden suorituskykyyn, ja tuotannossa olevan kolmannen koneen lisäksi uusia ei enää olisi tulossa.
Venäjällä ei myöskään ole kunnollista elektroniseen sodankäyntiin tarkoitettua taistelukonetyyppiä. Yhdysvallat on kehittänyt Boeing F/A-18 Super Hornet -monitoimihävittäjän pohjalta EA-18G Growlerin, mutta venäläinen hieman vastaava elso-kalusto on sijoitettu Il-18D-potkuriturbiinikoneesta kehitettyyn Il-22PP:hen.
Tämä on ongelmallista ainakin tilanteissa, jossa elso-koneen pitäisi pysyä nopeiden ja liikehtimiskykyisten taistelukoneiden mukana.
Flanker-kalusto (Su-27, -30, -33 ja -35) ja siitä kehitetyt myöhemmät variantit kykenevät kantamaan ulkoista elso-säiliötä. Tämä laite – RTU 518-PSM, osa Khibiny-järjestelmää – toimii pääosin autonomisessa moodissa, jossa sen ohjelmisto vastaanottaa tutkasignaaleja ja prosessoinnin jälkeen lähettää sopivan häirintäsignaalin. Kirjoittajien mukaan RTU 518-PSM on käytössä lähinnä hävittäjien omasuojajärjestelmänä.
Ukrainan ilmatorjunnan tiedetään onnistuneen pudottamaan ainakin yhden Khibiny-säiliötä kantaneen Su-35:n ja yhden Su-30SM:n. Tämä viitannee siihen, että ilmatorjuntatutka kykenee hyppäämään lähetystaajuudelta toiselle nopeammin kuin Khibiny, eli omasuojajärjestelmä ei pysy tehokkaasti perässä. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/d0ecdca0-60c5-4bc4-9df9-2b57a98b7606
Vastaukset 5
Vanhimmat
Susi mikä susi!
Tosin kaikkihan sen jo tiesi kun kaupallisen tason GPS laite löydettiin teipattuna koneeseen.
Ei minkäänlainen vastus pohjoismaiden ja NATO:n ilmavoimille.
Lisäksi lentävät museokalustolla.
Englantilaisten kertomaa asiaa Venäjän ilmavoimista: https://www.bitchute.com/video/zU5VcUNK5-U/
Kohdasta 19 min eteenpäin Länsimaiden sotilasasiantuntijoiden tiedot Ukrainan ilmapuolustuksen tilasta. Ukrainan valmistamat vanhat, Venäläiseen ilmapuolutusjärjestelmä S-300 perustuvat alustat on jo tuhottu. Lännen toimittamat Patriot, NASAM ja IRIS-T ovat loppumassa tai tuhottu kokonaan. Yhtään yliääniohjusta Ukraina ei ole pystynyt tuhoamaan, eikä noista luikupommeista kuin satunnaisia.
Kumpi osapuoli siellä oiken rämpii rähmällään?
Voiko verrata jopa Ruotsalaiseen rypistettyyn pataljoonaan?