Perheen sairaus vie minutkin sairauteen

Vaikea masennus on ollut osa minua pitkään, vaikka en ole itse potilas. Kaikki alkoi veljestäni, jolla todettiin vaikea masennus. Hänellä oli itsetuhoisia ajatuksia. Apua ei saanut muiden kuin lääkkeiden muodossa. Lääkkeet muutti hänet täysin: hän oli kuin zombi joka ei ymmärtänyt maailmanmenosta mitään. Välillä tuli olo kuin hän olisi ollut jossain aineissa hämärän rajamailla. Jossain kohtaa sain hänet mukaani salille. Se helpotti hänen oloaan niin paljon. Parin kuukauden salillä käynnin jälkeen hän lopetti omatoimisesti lääkkeet ja totesi, että ne on täyttä potaskaa (hän koitti siis useaa eri lääketta). Nyt veljelläni on kaikki hyvin, vakkarityö, lapsi, oma talo ja hyvä puoliso.

Nyt on äitini vuoro. Äiti on kärsinyt vaikeasta masennuksesta kolme vuotta. Kolme vuotta olen elänyt niin, että jokaisen aamun ensimmäinen ajatus on ''onko äiti vielä hengissä''. En saa äitiin mitenkään yhteyttä. Hän valvoo yöt ja nukkuu päivät. Kämppä on kuin sikolätti, käyn välillä siivoamassa hänen luonaan. Hän ei ota kontaktia, räplää vain puhelintaa. Äitin elämä koostuu puhelimesta, nukkumisesta ja lääkkeiden ottamisesta. Lääkkeitä on kokeiltu monia. Lääkkeet tuhoavat hänen elämänsä samalla syöden minun elämääni.

En jaksaisi enää stressata. Vihaan itseäni, koska stressaan aina muista niin paljon. Asenteeni on sellainen, että kunhan muilla on hyvä olla, itsellä ei niin väliä. Vituttaa.. Miten te muut ootte saanu apua tähän sivustakärsijän rooliin? On kyllä pottumainen homma tuo masennus kun se iskee.