Jos ei avoimesta mielestä huolimatta pysty aidosti uskomaan, onko vastuu:
a) Sillä, joka ei vaan usko, vaikka mikä olisi?
b) Sillä, joka ei pysty esittämään tai halua esittää riittäviä todisteita?
Eli missä määrin usko ylipäänsä on tahdon asia tai valintakysymys?
a) Sillä, joka ei vaan usko, vaikka mikä olisi?
b) Sillä, joka ei pysty esittämään tai halua esittää riittäviä todisteita?
Eli missä määrin usko ylipäänsä on tahdon asia tai valintakysymys?
Vastaukset 25
Vanhimmat
Kysymyksesi on haastava.
Liian haastava.
Passaan.
vastuuseen ei kait voi vetää kumpaakaan puolueettomassa oikeusistuimessa. usko joko on tai ei, väkisin sitä ei synny, ei voi väkisin syntyä rakkautta minun ja naapurin Liisankaan välille.
edes haluaisi uskoa lööperiin jos voi olla uskomattakin?
Jos lööperiin uskomattomuudesta uhataan rangaista kuolemalla, tekisi mieleni yrittää uskoa vaikka vaan muodon vuoksi. Mutta onko silloinkaan motivaatio aito?
Pointti onkin se, että mielestäni uskoa ei mitenkään voi aikaansaada keinotekoisesti tai vääränlaisella motivaatiolla. Se tulee tai on tulematta. On aika kummallista, jos uskomattomuudesta vedetään vastuuseen.
Asenne on valittavissa: olenko avoimin mielin vai en. Mutta usko itsessään ei ole mikään valinnan paikka tai tahdonalainen ilmiö.
Kuka uskoo siihen, että 4.11.2005 tulee Suomeen todella paha syysmyrsky? Mahdollistahan se on, mutta en vaan voi väkisinkään uskoa, ellei eteen kanneta jotenkin aivan erikoisia todisteita - vaikea kuvitella mitä.
uhkakin on pelkkää lööperiä niin miten sellaista voi pelätä niin että haluaisi edes yrittää uskoa?
Ensin pitäisi uskoa että kyseinen uhka ei ole lööperiä.
Joka vie alkuperäistä vastuukysymystä vieläkin pidemmälle: voinko mitenkään olla henkilökohtaisesti vastuussa siitä, etten vain yksinkertaisesti usko väitteeseen X, kun en edes usko siihenkään, mitä seuraa siitä, jos en usko väitteeseen X ? Eli minulla ei ole edes motivaatiota "yrittää" uskoa.
Motivaatio ---> yritys uskoa ---> usko ---> pelastus (?)
Jos rankaisisin lastani siitä, ettei hänellä ole motivaatiota yrittää innostua lähtemään muun perheen kanssa asioille, olisin huono isä.
Kysymys uskosta on mielestäni kristiuskossa mennyt kokonaan pois alkuperäisestä merkityksestä.Kun ihmisillä ei ollut nykyisenlaisia lakeja, jotka ohjaavat kaikkia elämänvaiheita maallisen lain kautta,ihmisten usko oli kanssakäymisen säätelijänä.Näin uskon alue on kaventunut Jumalan palvomiseksi ja uskomiseksi.Juutalainen Mooseksen laki oli valvottu kansallinen laki joka vastaa niistä asioista mitä nyt tekee meillä Suomen laki.Se oli Jumalan antama laki maallista elämää varten yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi.Uskon noudattaminen oli hyvää kansalaisuutta.
Kristillinen usko lähti toisenlaisesta näkökulmasta.Siinä hengellinen laki täydensi maallista lakia niiden kautta jotka olivat uskon omaksuneet.Uskon tarkoitus oli vapaaehtoisesti noudattaa lähimmäisiään kohtaan hyviä elämänperiaatteita vaikka laki ei sitä olisi edellyttänytkään.
Usko on lääke kuolemansairaille. Synti tuottaa kuoleman. Jos olet mielestäsi synnitön, silloin et tarvitse lääkettä etkä parantajaa.
(Synti on rikkomus Jumalaa (käskyt 1-3), ihmistä tai luomakuntaa (käskyt 4-10) kohtaan. Synti erottaa ihmisiä toisistaan ja Jumalasta. Synti vääristää rakkauden itserakkaudeksi).
kristinuskon teologian mukaisen selityksen eli teologia loi taudin ja määrää lääkkeenkin ja kaikki tuo pitää rangaistuksen uhalla uskoa. Ollaan avauksen kysymyksessä taas...
miksi viattomat eläimet ja kasvit kuolevat?
Vai tarkoittaako kuolema uskonnollisessa sanahelinässä jotakin aivan muuta kuin normaalissa kielenkäytössä?
c) uskoo väärin?
Paitsi että täytyy löytyä uskoa, täytyisi löytyä myös toisenlaista uskoa siihen, että on uskossaan juuri oikeassa. Eli täytyy osata olla uskomatta väärin.
Vaikeaksi menee.
eikös se yksi japsi jatkanut toista maailmansotaansa yksin viidakossa vuosikausia, ennenkun itse keisari kävi kertomassa, että sota oli loppu. Mikään muu ei horjuttanut uskoa. Palkittiin lojaalisuudesta.
Kukas tai mikäs voisi osoittaa, että onko Jumalaa olemassa vai ei? Vaikka maailmassa kävisi miten, uskovainen ei lakkaa uskomasta. Joku piispahan sillä aikoinaan rehentelikin, että "minä poika se vaan uskon, kaikesta huolimatta".
Muutenkin periaatteelliuutta pidetään arvossa, takinkääntäjää halveksitaan, myös näissä uskon asioissa, puolin ja toisin, tulee muistiin A.Flew pikaisesti.
joka ei usko. Se taas on Jumalan ihmiselle antamansa moraalitajun vastaista. Toisaalta jumalia täytyy olla monta, koska taas joidenkin toisten moraalitajun mukaan siinä ei ole mitään kummallista.
En voi mitenkään ymmärtää oikeudenmukaiseksi sitä, että uskonasioista rangaistaan ikuisella kadotuksella tai palkitaan taivaspaikalla.
Ainoat oikeudenmukaiset selitykset ovat mielestäni ensinnäkin se, että jokaisen omatunto valitsee sen, missä ikuisuutensa viettää. Ja toiseksi se, että myös teot ratkaisevat pelkän uskon rinnalla.
Mutta nämäkin ovat minulle spekulaatiota, koska itse en usko minkäänlaiseen jakoon taivaaseen ja helvettiin menijöihin kuoltuamme.
Puhut avoimesta mielestä ja uskosta.
Raamatussa sanotaan uskosta, että se on luja luottamus siihen mitä toivoo ja ojentautuminen sen mukaan mitä ei näy ja; usko tulee kuulemisesta ja; niinkuin uskot, niin sinulle tapahtuu.
Mielen rakenteisiin kuuluu myös tahto. Mielessämme saattaa tiettyyn asiaan suuntautuvan kiinnostuksen pohjalta syntyä toive, jonka toteuttaminen saattaa vaatia liki kaiken aikamme ja energiamme, eli tavoitteen saavuttaminen vaatii lujaa tahtoa (itsekuria), jota vaatii esim. tieteellisen työn tekeminen. Onnistumisen tunteet ovat mahtavia.
Asetamme jokainen arkipäivässämme tavoitteita ja toimimme niiden toteutumisen puolesta ja tavoitteen saavuttaminen tuottaa onnen tunteen.
Haluamme hyvän koulutuksen, hyvän perheen, menestyvät lapset, omakotitalon, kesämökin jne.
Usko on lujaa luottamusta siihen, että ponnistemalla, joka ponnistelu vaatii myös tietoa, saavutamme päämäärämme.
Usko omiin kykyihin on Raamatunkin mukaan Elämänvoima, joka toimii kaiken aikaa arkipäivässä ilman Jumal´uskoakin.
Kun kysyit, että missä määrin usko ylipäätänsä on tahdon asia tai valintakysymys, tarkoitat uskoa Jumalaan ?
Entisenä ateistina, eli kantapääni kautta koettuna sanoisin, että se ei ole tahto eikä valintakysymys. Se vain syntyy. Kärsimyksen ongelman ratkomisessa (tämä plneettahan on täynnä kärsimystä) paneuduin uskontofilosofiseen tietoon; tieteeltähän ei siihen vastausta saa.
Sain kaipaamani vastaukset.
Tunnen ihmisiä, joilla usko Jumalaan on syntynyt silmänräpayksessä pitkäaikaisen huume-/alkoholikäytön jälkeen katkaisten riippuvuussuhteen silmänräpayksessä.
Jokaisella on oma polkunsa. Itseään ei voi pakottaa uskomaan Jumalaan.
Sinulla näyttää olevan kiinnostuksen kohteita jotka sinun tulee elää loppuun, kunnes kiinnostus niihin sammuu itsestään.
Mitä vastuukysymykseen tulee omista tekemisistään, valinnoistaan on aina vastuussa.
Jos rikomme lakia; kohtaamme oikeuslaitoksemme. Jos menetämme lähimmäisemme luottamuksen; itse siitä kärsimme.
Älä koskaan ala uskoa Jumalaan helvetin pelosta tai taivaskaipuusta. Hänen suhteensa markkinatalouden mekanismit eivät toimi. Eiväthän ne toimi kasvatusvelvollisuutensa täyttävän isän eikä äidinkään suhteen; lahjonta ei heihin tehoa.
tappamistaan ihmisistä, mutta onko mieltä rangaista ei-tahdonalaisista teoista ja valinnoista.
Niin sudet kuin ihmisetkin ovat laumaeläimiä.
Pari kirjaa kuvaa hyvin järjestyksen ylläpitoa susilaumassa ja suden suhtautumista ihmiseen: Alä hukkaa hauku, josta on tehty myös elokuva (Tanssii susien kanssa) ja ystäväni Nahani; tosikertomus suden ja intiaanin ystävyydestä.
Jos susi hyökkää ihmisen kimppuun syytä voi hakea myös ihmisestä suhteutettuna ihmisen susille antamaan elintilaan ruuan suhteen.
Kysyit, että onko mieltä rangaista ihmistä ei-tahdonalaisista teoista ja valinnoista?
Globaalisena ihmislaumana meidän tulee noudattaa YK:n perus- ja ihmisoikeuksia ja siltä pohjalta syntynyttä Suomen perustuslakia, johon perustuvat maamme kansalliset lait.
Mikäli ihminen on psyykkisesti todettu sairaaksi, lain mukaan häntä ei voida tuomita rikoksesta, vaan hänet ohjataan hoitoon.
Ns. normaali-ihminen joutuu vastuuseen rikoksestaan, mikäli hänet saadaan kiinni.
On kysymys yhteiskuntarauhan säilyttämisestä.
Lähimmäisemme kyllä antavat negatiivista palautetta jos aiheutamme heille tai itsellemme käytöksellämme tai valinnoillamme harmia, aivan kuten susilaumassakin tapahtuu.
susikin on istunut monta kertaa oikeudessa.
Kyllä, tarkoitin uskoa Jumalaan.
Jos usko ei ole valittavissa (uskonko vaiko en), ei sen puutteesta voi myöskään rangaista. Rankaisemista on myös se, että uskovat palkitaan, ja muut jätetään palkitsematta.
Tätä lukiessa ei tarvitse olla kovin välkky, jotta mieleen nousee analogia tai vertailu: pannaanpa Jumala syyttäjän paikalle, ja ihmiset eläinten paikalle. Tuomioiden jakaminen on molemmissa visioissa aivan yhtä mielipuolista.
Käsitteet Jumalan rangaistuksesta ja helvetistä ovat varmaankin suurin syy siihen, miksi kristinusko on usein aiheuttanut uskovissa ihmisissä paljon kärsimystä ja ei-uskovissa sekaannusta.
En usko, että todellinen usko voi syntyä rangaistuksen pelosta.
Minua kiinnostaa miettiä sitä vaihtoehtoa, että Jumalan rangaistus ja helvetti eivät olekaan "Jumalan Sanaa", vaan inhimillisen ajattelun tulosta. Kuva kaikkivaltiaasta, armollisesta Jumalasta on helpompi ymmärtää ilman rangaistus-käsitettä.
Raamattu on kiistanalainen teos, sieltä ei voida ottaa yhtä, oikeaa oppia. Sitä pitää tulkita. Kristillinen perinne ei välttämättä ole koko totuus kristillisen uskon sisällöstä.
Olen tässä keskusteluketjussa kirjoittanut mitä olen pääasiassa siksi, että uskon (!) vähän siihen samaan kuin mihin epäsuorasti viittasit: ihmiset ovat kehitelleet taivaan ja helvetin, pelastuksen ja kadotuksen, palkitsemisen ja rangaistuksen jne. sen takia, että on perin inhimillistä pelata uskonnollakin valtapeliä.
"Minä kuulun taivasveikkoihin, ja nuo muut menevät helvettiin." Pönkittää kovasti itsetuntoa, vetää puoleensa valtaa ja kunnioitusta kuin lehmänraato kärpäsiä, ja typerä rahvas pysyy mukavasti aloillaan. Sitä paitsi, kuka haluaisi samaan jengiin ikuisiksi ajoiksi naapurikaupungin pedofiilin kanssa?
Alkuperäinen sanoma on saattanut olla jotakin ihan muuta. Lempeämpi, ehkä vieläkin käsittämättömämpi. Sitä minulla ei ole tarvetta kritisoida, vaikken siihenkään uskoisi.
Mitä tarkoitetaan taivaalla ja helvetillä ?
Itämaisessa uskontofilosofiassa puhutaan Mjalbasta, helvetistä, rangaistussiirtolasta, joka on tämä ikioma planeettamme.
Puhutaan myös Maarasta, aineellisuuden ruhtinaasta, tämän planeetan herrana.
Kristinuskossahan Maaraa nimitetään saatanaksi.
Kyllähän Raamattukin tukee saatanan valta-asemaa tämän planeetan suhteen. Tarjosihan saatana Jeesukselle koko planeetan herruutta, mikäli Jeesus kumartaisi häntä.
Ihmettelin aikoinani Jeesuksen sanomaa; antakaa kuolleitten haudata kuolleensa ja Raamatun sanomaa; niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa; niille loistaa valkeus.
Eli välitetty tieto on samaa kuin Vedannan välittämä tieto 12 000 vuotta aikaisemmin, jossa käsitellään tätä planeettaa Asatina (epätoden valtakunta) Satin, toden valtakunnan heijastumana.
Niin, kukapa helvetissä asuvaa voi tuomita helvettiin ? Helvetin tunnusmerkki on kärsimys, jota tällä planeetalla ihmisen tuottamana on yllin kyllin ja yhä lisääntyvässä määrin.
Uskontofilosofinen sanoma, jota Jeesuskin välitti, on tieto kärsimyksen poistamisesta, ei sen lisäämisestä.