Tänään, Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä, eduskunta keskusteli suomen kielen asemasta. Erityisesti esiin nostettiin, miten englannin kieli uhkaa suomalaista kulttuuria. Tämä uhka on selkeä ja helppo käsittää, sillä suomen kielen väheksyminen, polkeminen ja sortaminen ei ole tänään sen harmittomampaa kuin järjestömme perustamisvuonna 1906.
Pakollisen ruotsin uhka suomenkielisille on vaikeammin hahmotettavissa. Ensiksi, asian käsittäminen edellyttää kykyä erottaa ruotsin kieli ja sen pakollinen, siis lakien ja asetusten määräämä opiskelu. Toiseksi, ruotsin pakollisuus haittaa suomenkielisiä tavalla, josta on vaikea saada otetta. Tämä pakko heikentää nimittäin suomenkielisten kielellistä itsetuntoa ja kieliyhteisöön kuulumista. Tämä ongelma ei avaudu aivan helposti. Asiaa hankaloittaa myös se, että virallinen Suomi, valtiovalta ja valtamedia, ovat osa ongelmaa. Ne perustelevat ja puolustavat ”pakkoruotsia” (ks. kansalliskielistrategia) tavalla, joka heikentää suomenkielisen enemmistön kielellistä yhteenkuuluvuutta. Selvitämme seuraavassa tätä perusteellisemmin.
Kieli-identiteetillä tarkoitetaan samastumista omaan kieleen ja kielen puhujiin. Tämä samastuminen on siis yksilöllistä ja yhteisöllistä, siihen kuuluu sekä minäkäsitys että yhteenkuuluvuus kielen puhujien kanssa. Yksilöllinen ja yhteisöllinen samastuminen ovat oletettavasti yhteydessä toisiinsa. Oman suomenkielisyyden kokeminen myönteisenä asiana lisää oletettavasti halua kokea yhteenkuuluvuutta suomenkielisten kanssa. Suomenkielisyydellä on yksilöllisenä ja yhteisöllisenä asiana jokin – suurempi tai pienempi – yhteiskunnallinen arvo. Tämä suomenkielisyyden yhteiskunnallinen arvo vaikuttaa kielelliseen samastumiseen. Suomen kielen yhteiskunnallisen arvon ja arvostuksen kasvaessa suhde kieleen vahvistuu myönteisellä tavalla.
Englannin uhka tekee kysymyksen suomenkielisten kuulumisesta omaan kieliyhteisöön entistä tärkeämmäksi. Kielellisen itsetuntomme heikentyminen on aikaisempaa vahingollisempaa, koska vain omasta kielestään ylpeät ihmiset pystyvät vastustamaan oman kielensä ”väheksymistä, polkemista ja sortamista”.
Seuraavassa tarkastellaan, miten julkinen valta ja sen myötä kansalaisyhteiskunta ei vahvista, vaan heikentää suomenkielisten kielellistä itsetuntoa ja yhteenkuuluvuutta. Tämä heikentäminen on suoraa yhteydessä pakolliseen ruotsiin ja sen perustelemiseen.
Kuuluminen on elävän kansallisen yhtenäiskulttuurin sykkivä sydän: kuulummeko meihin? Kansallisuus on kulttuurin, samastumisen, me-hengen ja kielen asia. Meillä suomenkielisillä keskeinen yhteenkuulumisen ja kansakuntaan kuulumisen side on kieli. Yhteytemme suomalaisuuteen rakentuu yhteisen kielen kautta. 1800-luvulla alkanut sivistyneistön ja tavallisen kansan toiminta suomen kielen puolesta teki Suomen ideasta totta. Kyse oli eliitin ja kansan välisestä liittoutumasta, jossa eliitti omaksui enemmistön kielen, ja tämän vuoksi kieli yhdistää meitä nyt ja aina.
Suomalaisten ylpeys omasta kielestä ja tähän perustuva yhteenkuuluvuus ovat siten edelleenkin kansakuntamme ja kulttuurimme välttämätön rakennusaine. Ne ratkaisevat säilymisemme omaleimaisena kansana.
Perustuslaki toteaa julkisen vallan velvollisuudeksi huolehtia kummankin kieliväestön, suomenkielisten ja ruotsinkielisten sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan. Näin on hyvä. Valitettavasti kuitenkin viime vuosikymmeninä perustuslakia on alettu tulkita vaihtamalla käsitteet ”suomenkieliset” ja ”ruotsinkieliset” käsitteiksi ”suomen kieli” ja ”ruotsin kieli”. Puhumalla kielistä keskustelu on voitu siirtää kieliin, jolloin ihmisten tarpeet ovat toissijaisia. On yhdentekevää, mitä suomalaiset ajattelevat ruotsin kielen pakollisuudesta, koska vain kielten näkökulmalla on merkitystä. Merkillepantavaa on myös se, miten virallisissa yhteyksissä on siirrytty puhumaan ”kansalliskielistä” suomen tai ruotsin sijasta. Kun suomenkielisille puhutaan ”kansalliskielten” turvaamisesta, se saa heidät ajattelemaan suomen kielen asemaa ja suhtautumaan asiaan myönteisesti. Heitä kuitenkin suostutellaan näin hyväksymään ruotsin kielen pakollisuus ja jopa sen laajentaminen. Tällaisten uuskielisten ilmausten avulla on myös helpompi edistää ruotsinkielisten etuja ja ylläpitää pakollista ruotsia.
Niinpä valtion kielipolitiikkaa ohjaava virallinen ohjelma, niin sanottu kansalliskielistrategia, ei käsittele lainkaan suomenkielisten ja ruotsinkielisten tarpeita. Sen sijaan strategia kantaa huolta ainoastaan kansalliskielistä. Kansalliskielistrategialla on seuraava – perustuslain käsitteistä luopunutta ajatustapaa ilmentävä – visio:
”Suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin peruspilareita ovat hyvinvoivat kansalliskielet. Olemme ylpeitä suomalaisesta kulttuurista ja identiteetistä sekä Suomessa puhutuista kielistä. Valtiovalta kantaa vastuun Suomen kansalliskielten elinvoimaisuudesta, ja siitä, että suomen ja ruotsin kielen käyttäjät voivat elää täysipainoista elämää omalla kielelläa
Pakollisen ruotsin uhka suomenkielisille on vaikeammin hahmotettavissa. Ensiksi, asian käsittäminen edellyttää kykyä erottaa ruotsin kieli ja sen pakollinen, siis lakien ja asetusten määräämä opiskelu. Toiseksi, ruotsin pakollisuus haittaa suomenkielisiä tavalla, josta on vaikea saada otetta. Tämä pakko heikentää nimittäin suomenkielisten kielellistä itsetuntoa ja kieliyhteisöön kuulumista. Tämä ongelma ei avaudu aivan helposti. Asiaa hankaloittaa myös se, että virallinen Suomi, valtiovalta ja valtamedia, ovat osa ongelmaa. Ne perustelevat ja puolustavat ”pakkoruotsia” (ks. kansalliskielistrategia) tavalla, joka heikentää suomenkielisen enemmistön kielellistä yhteenkuuluvuutta. Selvitämme seuraavassa tätä perusteellisemmin.
Kieli-identiteetillä tarkoitetaan samastumista omaan kieleen ja kielen puhujiin. Tämä samastuminen on siis yksilöllistä ja yhteisöllistä, siihen kuuluu sekä minäkäsitys että yhteenkuuluvuus kielen puhujien kanssa. Yksilöllinen ja yhteisöllinen samastuminen ovat oletettavasti yhteydessä toisiinsa. Oman suomenkielisyyden kokeminen myönteisenä asiana lisää oletettavasti halua kokea yhteenkuuluvuutta suomenkielisten kanssa. Suomenkielisyydellä on yksilöllisenä ja yhteisöllisenä asiana jokin – suurempi tai pienempi – yhteiskunnallinen arvo. Tämä suomenkielisyyden yhteiskunnallinen arvo vaikuttaa kielelliseen samastumiseen. Suomen kielen yhteiskunnallisen arvon ja arvostuksen kasvaessa suhde kieleen vahvistuu myönteisellä tavalla.
Englannin uhka tekee kysymyksen suomenkielisten kuulumisesta omaan kieliyhteisöön entistä tärkeämmäksi. Kielellisen itsetuntomme heikentyminen on aikaisempaa vahingollisempaa, koska vain omasta kielestään ylpeät ihmiset pystyvät vastustamaan oman kielensä ”väheksymistä, polkemista ja sortamista”.
Seuraavassa tarkastellaan, miten julkinen valta ja sen myötä kansalaisyhteiskunta ei vahvista, vaan heikentää suomenkielisten kielellistä itsetuntoa ja yhteenkuuluvuutta. Tämä heikentäminen on suoraa yhteydessä pakolliseen ruotsiin ja sen perustelemiseen.
Kuuluminen on elävän kansallisen yhtenäiskulttuurin sykkivä sydän: kuulummeko meihin? Kansallisuus on kulttuurin, samastumisen, me-hengen ja kielen asia. Meillä suomenkielisillä keskeinen yhteenkuulumisen ja kansakuntaan kuulumisen side on kieli. Yhteytemme suomalaisuuteen rakentuu yhteisen kielen kautta. 1800-luvulla alkanut sivistyneistön ja tavallisen kansan toiminta suomen kielen puolesta teki Suomen ideasta totta. Kyse oli eliitin ja kansan välisestä liittoutumasta, jossa eliitti omaksui enemmistön kielen, ja tämän vuoksi kieli yhdistää meitä nyt ja aina.
Suomalaisten ylpeys omasta kielestä ja tähän perustuva yhteenkuuluvuus ovat siten edelleenkin kansakuntamme ja kulttuurimme välttämätön rakennusaine. Ne ratkaisevat säilymisemme omaleimaisena kansana.
Perustuslaki toteaa julkisen vallan velvollisuudeksi huolehtia kummankin kieliväestön, suomenkielisten ja ruotsinkielisten sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan. Näin on hyvä. Valitettavasti kuitenkin viime vuosikymmeninä perustuslakia on alettu tulkita vaihtamalla käsitteet ”suomenkieliset” ja ”ruotsinkieliset” käsitteiksi ”suomen kieli” ja ”ruotsin kieli”. Puhumalla kielistä keskustelu on voitu siirtää kieliin, jolloin ihmisten tarpeet ovat toissijaisia. On yhdentekevää, mitä suomalaiset ajattelevat ruotsin kielen pakollisuudesta, koska vain kielten näkökulmalla on merkitystä. Merkillepantavaa on myös se, miten virallisissa yhteyksissä on siirrytty puhumaan ”kansalliskielistä” suomen tai ruotsin sijasta. Kun suomenkielisille puhutaan ”kansalliskielten” turvaamisesta, se saa heidät ajattelemaan suomen kielen asemaa ja suhtautumaan asiaan myönteisesti. Heitä kuitenkin suostutellaan näin hyväksymään ruotsin kielen pakollisuus ja jopa sen laajentaminen. Tällaisten uuskielisten ilmausten avulla on myös helpompi edistää ruotsinkielisten etuja ja ylläpitää pakollista ruotsia.
Niinpä valtion kielipolitiikkaa ohjaava virallinen ohjelma, niin sanottu kansalliskielistrategia, ei käsittele lainkaan suomenkielisten ja ruotsinkielisten tarpeita. Sen sijaan strategia kantaa huolta ainoastaan kansalliskielistä. Kansalliskielistrategialla on seuraava – perustuslain käsitteistä luopunutta ajatustapaa ilmentävä – visio:
”Suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin peruspilareita ovat hyvinvoivat kansalliskielet. Olemme ylpeitä suomalaisesta kulttuurista ja identiteetistä sekä Suomessa puhutuista kielistä. Valtiovalta kantaa vastuun Suomen kansalliskielten elinvoimaisuudesta, ja siitä, että suomen ja ruotsin kielen käyttäjät voivat elää täysipainoista elämää omalla kielelläa
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kannattaa liittyä suomalaisuuden liittoon , nyt taas liitto saa jopa valtiolta pienen almun edellinen hallitushan sen avustuksen esti .
Ruotsalaisjärjestöthän saavat kyllä joka vuonna suuret avustukset kuin manu illallisen .
Ainoa järjestö joka ajaa suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin asemaa maailmassa .
Ei se siltä tunnu, pikemminkin se ajaa pyhän pakkoenglannille parempaa asemaa Suomessa.
Samaa mieltä. Aloittaja ei ole ilmeisesti oikein sisäistänyt eduskunnassa tapahtunutta. Eduskunnassa ollaan aiheesta huolissaan englannin ylivallasta ja se vaikutuksesta kansalliskieliin. Eduskunnassa ei puhuta sanaakaan ruotsin kielestä tai ruotsin kielen opetuksesta.
Miksiköhän? No siksi, että ruotsin kielen opetus ei uhkaa millään tavalla suomenkielisiä. Päinvastoin. Ensinnäkin suomenkieliset suhtautuvat ruotsin kieleen positiivisesti (tämä on tullut ilmi mm. 2014 tehdyssä tutkimuksessa kolmen yliopiston kesken). Toisekseen, ruotsin kielen osaaminen koetaan eduksi työmarkkinoilla. Ja sitä se onkin, sillä ruotsi on englannin ja suomen ohella ylivoimaisesti käytetyin kieli työelämässä massamme, myös yksityisellä puolella ja järjestöissä.
Ruotsin kielen opetus, oli se sitten pakollista tai vapaaehtoista, ei heikennä kenenkään kielellistä identiteettiä eikä kuulumista johonkin ryhmään. Tämä väite on absurdi ja itse keksitty, se ei perustu mihinkään tutkimukseen. Jokainen voi omassa tuttavapiirissään testata asian: valittaako joku siitä, että kieli-identiteetti ja ryhmäytyminen on jäänyt vajaaksi, kun piti opiskella ruotsia?
Hyvin todettu !
Kun katsoo kys. järjestön nettisivuja, siellä ei oikein näytä olevan muuta "ajankohtaista" kuin ruotsin kielen alasajoa ja lipun nostoon liittyvää.
Kiinnostaako tällainen toiminta aidosti ihmisiä nykypäivänä?
Suomalaisuuden liittoon kannattaa nyt liittyä ja alkaa ajamaan suomalaisuuden asiaa .