Kerran nuorena, innokkaana etsijänä, löysin itseni eksyneenä uskovien joukosta. Olin utelias ja avoin uusille ajatuksille, joten päätin osallistua erääseen uskonnolliseen tilaisuuteen ystäväni suosituksesta. Ajattelin, että tämä voisi olla polku, joka vastaisi kysymyksiini elämästä ja olemassaolosta.
Aluksi kaikki tuntui valoisalta ja lämpimältä. Uskovat ympärilläni olivat ystävällisiä ja tarjosivat tukea. He sanoivat olevansa perhe, johon kuulua, ja aluksi uskoin sen. Kuitenkin pian huomasin, että tämä "perhe" oli kaikkea muuta kuin mitä he väittivät.
Ensimmäiset merkit tulivat esiin, kun ilmaisin epäilykseni heidän opetuksistaan ja aloin kyseenalaistaa asioita. Silloin heidän ystävällinen ulkokuorensa alkoi murentua. Sen sijaan että olisivat kunnioittaneet minun ajatuksiani ja tunteitani, he alkoivat syyttää minua epäuskosta ja synnistä.
Heidän sanansa tuntuivat kuin myrkyllisiltä nuolilta, jotka iskivät suoraan sydämeeni. Minua haukuttiin, nimiteltiin ja leimattiin. He yrittivät jopa manipuloida minua uskomaan, että olin kadotettu sielu, joka tarvitsi heidän "totuuttaan" pelastuakseen.
Kun en suostunut taipumaan heidän tahtoonsa, he alkoivat eristää minua. Entiset ystävät käänsivät selkänsä ja heidän hymynsä muuttuivat kylmiksi katseiksi. Koin olevani kuin kadonnut lammas, joka oli ajettu laumastaan ja jätetty yksin pimeään.
He eivät antaneet minulle rauhaa. Saatoin saada päivittäin puheluita ja viestejä, joissa he yrittivät "pelastaa" minut omalla käsittämättömällä tavallaan. He eivät ymmärtäneet, että heidän käytöksensä oli juuri se asia, joka sai minut pakenemaan kauemmas heistä.
Lopulta päätin, että minun oli löydettävä oma polkuni, kaukana näiden ilkeiden uskovien varjoista. Vaikka he yrittivät jättää minut tuuliajolle, löysin voimaa omasta sisimmästäni ja tiesin, että todellinen rakkaus ja ymmärrys eivät löytyneet heidän piiristään.
Nyt, vuosia myöhemmin, katson taaksepäin tuohon aikaan kuin kauhuelokuvaan, josta olen onneksi selvinnyt. Oppimani läksy oli selkeä: usko voi olla joillekin hyvä asia, mutta se on liian usein väärinkäytetty ase, joka satuttaa niitä, jotka eivät sovi uskovien tiukkoihin muotteihin.
Aluksi kaikki tuntui valoisalta ja lämpimältä. Uskovat ympärilläni olivat ystävällisiä ja tarjosivat tukea. He sanoivat olevansa perhe, johon kuulua, ja aluksi uskoin sen. Kuitenkin pian huomasin, että tämä "perhe" oli kaikkea muuta kuin mitä he väittivät.
Ensimmäiset merkit tulivat esiin, kun ilmaisin epäilykseni heidän opetuksistaan ja aloin kyseenalaistaa asioita. Silloin heidän ystävällinen ulkokuorensa alkoi murentua. Sen sijaan että olisivat kunnioittaneet minun ajatuksiani ja tunteitani, he alkoivat syyttää minua epäuskosta ja synnistä.
Heidän sanansa tuntuivat kuin myrkyllisiltä nuolilta, jotka iskivät suoraan sydämeeni. Minua haukuttiin, nimiteltiin ja leimattiin. He yrittivät jopa manipuloida minua uskomaan, että olin kadotettu sielu, joka tarvitsi heidän "totuuttaan" pelastuakseen.
Kun en suostunut taipumaan heidän tahtoonsa, he alkoivat eristää minua. Entiset ystävät käänsivät selkänsä ja heidän hymynsä muuttuivat kylmiksi katseiksi. Koin olevani kuin kadonnut lammas, joka oli ajettu laumastaan ja jätetty yksin pimeään.
He eivät antaneet minulle rauhaa. Saatoin saada päivittäin puheluita ja viestejä, joissa he yrittivät "pelastaa" minut omalla käsittämättömällä tavallaan. He eivät ymmärtäneet, että heidän käytöksensä oli juuri se asia, joka sai minut pakenemaan kauemmas heistä.
Lopulta päätin, että minun oli löydettävä oma polkuni, kaukana näiden ilkeiden uskovien varjoista. Vaikka he yrittivät jättää minut tuuliajolle, löysin voimaa omasta sisimmästäni ja tiesin, että todellinen rakkaus ja ymmärrys eivät löytyneet heidän piiristään.
Nyt, vuosia myöhemmin, katson taaksepäin tuohon aikaan kuin kauhuelokuvaan, josta olen onneksi selvinnyt. Oppimani läksy oli selkeä: usko voi olla joillekin hyvä asia, mutta se on liian usein väärinkäytetty ase, joka satuttaa niitä, jotka eivät sovi uskovien tiukkoihin muotteihin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Raamattu ei opeta , se on täysin ihmisten keksimä stoori!