Suomalainen avioliitto ja historia

uomessa keskustellaan tällä hetkellä kiivaasti avioliittolainsäädännöstä. Monet pohjustavat väitteitään historialla ja kristillisellä perinteellä. Harva kuitenkaan tietää, että kirkollinen vihkiminen määrättiin vasta vuonna 1734 suomalaisen avioliiton pakolliseksi sinetiksi.

Uutta oli myös puolisoiden oma suostumus laillisen liiton ehtona: ”Ei pidä ketään vaatia aviokäskyyn, vaan pitää niin hyvin vaimon kuin miehenkin vapaamielinen tahto ja suostumus naimiseen kiinnittää.”

Toki papin aamen oli ollut pitkään vakiintunut käytäntö, mutta vanhempi lainsäädäntö oli pitänyt kirkollista vihkimistä maallisin menoin solmitun avioliiton siunaamisena, ei liiton juridisena alkuna.

Itse asiassa jo kihlaus oli hyvin sitova sopimus, joka pantiin täytäntöön avioliitona siten, että naittaja – yleensä morsiamen isä – antoi hääjuhlan yhteydessä morsiamen käden sulhasen käteen ja johdatti parin aviovuoteeseen. Vihkimistä liiton vahvistamiseen ei tarvittu.

Vihkiminen on uudempi lisä, jota kirkko yritti juurruttaa yleiseksi käytännöksi keskiajalta lähtien. Juridisesti se ei ollut kuitenkaan pakollinen ennen 1734 säädettyä yleisvaltakunnallista lakia. Avioelämän ilman häitä aloittanutta paria voitiin keskiajan lopulta lähtien sakottaa ”ennenaikaisesta vuodeyhteydestä”, mutta vihkimisen puute ei tehnyt heidän avioliittoaan pätemättömäksi.

Perinteiden näkökulmasta suomalainen avioliitto on ollut ennen kaikkea sulhasen ja morsiamen perheiden käsissä ollut maallinen naittamistoimi, ei kirkollinen toimitus. Vihkiminen ei ole koskaan ollut maassamme juridisessa mielessä myöskään sakramentti, sillä kirkollinen vihkiminen kirjattiin suomalaiseen avioliittolakiin vasta luterilaisella ajalla.
”Jos haluamme puhua tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, ainakin siviiliviranomaisen vahvistama avioliitto on tuotava kaikkien ulottuville.”

Protestanttisissa kirkoissa sakramentteja eli kirkon pyhiä toimituksia ovat vain Jeesuksen asettamiksi katsotut kaste ja ehtoollinen. Luterilaisella vihkimisellä tätä pyhän toimituksen statusta ei ole.

Historiallisessa katsannossa avioliittojen avulla lujitettiin ennen kaikkea yhteisöjen välisiä sosiaalisia ja taloudellisia siteitä ja taattiin sukujen valta maaomaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Nykyään tästä vanhasta suomalaisesta avioliittoperinteestä ei ole mitään jäljellä. Enkä usko, että kukaan kaipaa tai vaatii perinteiden takia naittajia ja sukujen välisiä sopimuksia nykyajan avioliittomarkkinoille.

Luterilaisen kirkon avioliittomonopoli piti pintansa varsin lyhyen ajan, vajaat kaksi vuosisataa. Siviiliavioliitto laillistettiin Suomessa vuonna 1917. Nykyliittomme perustuvat puolisoiden väliseen rakkauteen eikä vanhempien puuttumista nuoren parin asioihin juuri suvaita. Olemme järkyttyneitä, kun puheeksi tulevat joissain maissa tavanomaiset järjestetyt liitot. Niitä monet pitävät tunneköyhänä kaupankäyntinä.

Yksi asia ei ole kuitenkaan muuttunut: avioliitto on edelleen tärkeä juridinen sopimus, joka takaa oikeudellisia etuja, joita avopareilla tai rekisteröidyssä parisuhteessa elävillä ei tällä hetkellä ole. Jos haluamme puhua tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, ainakin siviiliviranomaisen vahvistama avioliitto on tuotava kaikkien ulottuville.

On itse asiassa erikoista, että avioliittolakimme vaatii edelleen vihkimisen avioliiton vahvistukseksi. Miksemme säädä rekisteröityä parisuhdetta ainoaksi juridisesti sitovaksi avioliittomuodoksi kaikille pareille? Ei vihkimistä ole Suomessa ennenkään tarvittu laillisen avioliiton merkiksi.