Uskonto myrkyttää kaiken

Christopher Hitchens tiivistää uskontojen vaikutuksen hyvin:

Tässä on neljä järkkymätöntä vastaväitettä uskonnolliselle uskolle: Se ei ainoastaan vääristä ihmisen alkuperää ja kosmosta täysin, vaan myös yhdistää häikäilemättömän orjuuden äärimmäiseen itsekeskeisyyteen. Se on sekä vaarallisen seksuaalisen tukahduttamisen synnyttäjä että sen seuraus, ja se perustuu viime kädessä pelkkään toiveajatteluun.

En pidä itsekkäänä väittää, että olin jo havainnut nämä neljä vastaväitettä (sekä huomannut sen karkean ja ilmeisen tosiasian, että uskontoa käytetään valtiaiden taholta auktoriteetin kasvattamiseen) ennen kuin ääneni oli murrosiän myötä muuttunut. Olen moraalisesti varma, että miljoonat muut ihmiset tulivat hyvin samankaltaisiin johtopäätöksiin hyvin samalla tavalla, ja olen sittemmin tavannut sellaisia ihmisiä sadoissa paikoissa ja kymmenissä eri maissa. Monet heistä eivät koskaan uskoneet, ja monet heistä hylkäsivät uskon vaikean taistelun jälkeen. Jotkut heistä kokivat sokeuttavia hetkiä, jotka olivat yhtä välittömiä, vaikkakin ehkä vähemmän epileptisiä ja apokalyptisia (ja myöhemmin rationaalisesti ja moraalisesti perusteltuja) kuin Saulus Tarsus Damaskoksen tiellä.

Ja tässä on pointti, minun ja samanmielisteni osalta. Uskomuksemme eivät ole uskomus. Periaatteemme eivät ole usko. Emme luota pelkästään tieteeseen ja järkeen, koska ne ovat tarpeellisia eivätkä riittäviä tekijöitä, mutta epäilemme mitä tahansa, mikä on ristiriidassa tieteen kanssa tai loukkaa järkeä. Saatamme erota monissa asioissa, mutta sitä mitä arvostamme on vapaa tutkimus, avoimuus ja ideoiden tavoittelu niiden itsensä vuoksi.

Emme pidä vakaumuksiamme dogmaattisesti: ero Professori Stephen Jay Gouldin ja Professori Richard Dawkinsin välillä, koskien "pistevoluutiota" ja täyttämättömiä aukkoja jälki-Darwinilaisessa teoriassa, on varsin laaja ja syvä, mutta ratkaisemme sen todisteiden ja päättelyn kautta emmekä keskinäisellä erottamisella. (Oma ärsytykseni Professori Dawkinsia ja Daniel Dennettiä kohtaan, heidän nolouden aiheuttavasta ehdotuksestaan että ateistien tulisi itserakkaasti nimetä itsensä "valaistuneiksi", on osa jatkuvaa väittelyä.)

Emme ole immuuneja ihmeen ja mysteerin ja kunnioituksen houkutukselle: meillä on musiikkia ja taidetta ja kirjallisuutta, ja huomaamme, että vakavat eettiset pulmat käsitellään paremmin Shakespearen, Tolstoin, Schillerin ja Dostojevskin kuin pyhien kirjojen myyttisissä moraalikertomuksissa. Kirjallisuus, ei kirjoitus, ylläpitää mieltä ja - koska ei ole muutakaan vertauskuvaa - myös sielua.

Emme usko taivaaseen tai helvettiin, mutta mikään tilastollinen tutkimus ei koskaan tule osoittamaan, että ilman näitä houkuttimia ja uhkauksia tekisimme enemmän ahneuden tai väkivallan rikoksia kuin uskovaiset. (Itse asiassa, jos asianmukainen tilastotutkimus voitaisiin koskaan tehdä, olen varma, että todisteet olisivat päinvastoin.)

Olemme sovinnossa elämään vain kerran, paitsi lastemme kautta, joiden puolesta olemme täysin onnellisia huomataksemme, että meidän on tehtävä tilaa ja tilaa. Spekuloimme, että ainakin on mahdollista, että kun ihmiset hyväksyvät lyhyiden ja taistelevien elämänsä tosiasian, he saattaisivat käyttäytyä paremmin toisiaan kohtaan eivätkä huonommin.

Olemme varmoja siitä, että eettinen elämä voi elää ilman uskontoa. Ja tiedämme tosiasian, että tämä seuraus pitää paikkansa - että uskonto on saanut lukemattomia ihmisiä ei vain käyttäytymään yhtä hyvin kuin muut, vaan myös antamaan itselleen luvan käyttäytyä tavoilla, jotka saavat bordellinpitäjän tai etnisen puhdistajan nostamaan kulmakarvaansa.