Kristittyjen "fundamentaalinen totuus" ja kyvyttömyys ajatella

Kristinuskon perustassa, perimmäisessä pohjakivessä on vakava ongelma, jonka vuoksi en voi mitenkään arvostaa kyseistä maailmankuvaa. Minua häiritsee, että tuohon maailmankuvaan uskovia on päättävissä asemissa. Tekstini käsittelee varsinkin ns. karismaattisten liikkeiden uskovia.

Kuinka usein kristitty kuuntelee ihmistä, siis sellaista ihmistä, jonka elämäntavan tai kristinuskon ulkopuolisen filosofian kristitty tuomitsee, perustellen, että se on haitaksi yksilölle. Kristitty ei kuuntele, sillä hän tietää jo vastaukset. Vastaus on annettu ulkoa, se on vain sanoja, eikä sitä voi näyttää todeksi oikeassa todellisuudessa. Jos kristitty väittää, että jonkun asian voi näyttää todeksi, hänen perusteensa on joku uskonauktoriteetti, tämän puhe tai teksti, eli taas pelkkiä sanoja ilman todellisuutta. Jos kristitty on itse todistanut jotain, todiste on aina ollut tunne tai jokin muu sisäinen asia. Tällöin kristitty kieltää ihmisyyden, ja sanoo, että vain Jumala voi luoda ihmiselle syvimpiä tunteita, ja että vain kristitty niitä oikeasti tuntisi. Hän ei näe, että kaikilla on sama tunnesyvyys, ja itseasiassa kristityllä on syvyyttä kaikkein vähiten.

Osa kristinuskoa onkin ahdas muotti sille, mitä on ihminen. Ihmiskuva on hyvin kapea, eikä se vastaa maailman tai ihmislajin moninaisuutta. Kristinusko on paradoksaalinen uskonto. Toisaalta tulisi olla nöyrä ja oma ego kuolettaa Jumalan edessä. Toisaalta vain kristitty elämäntyyli on puhdas ja oikeellinen, siis juuri hänen elämäntyylinsä, ja se näkyy uskovien suhtautumisessa muihin ihmisiin. Kristityt eivät kohtaa näitä paradokseja, vaan he ohittavat ne semantiikalla ja erilaisilla ajatuskieroumilla. He ovat nöyriä samalla, kun ovat ainoita oikeassa.

Esimerkiksi mainittu paradoksi nöyryyden ja juuri minun oman elämäntyylini oikeellisuuden välillä selitetään sanakikkailuilla, jotka eivät vastaa todellisuutta. Esimerkiksi homojen tasa-arvosta saarnatessa, uskovat samaan aikaan sanovat rakastavansa homoseksuaalisia yksilöinä kuten kaikkia lähimmäisiään, ja toivovan heille parasta, johon kuuluu elämä synnittä. Kauniilla sanoilla ei ole väliä, jos toimii rumasti. Kristityt jarruttavat kaikkea sellaista elämää, joka ei sovi heidän muottiinsa. Jos muottiin ei asetu, ihminen on viallinen, syntinen ja tämän oma kyky ajatella vain viettelystä. Tämä on vaarallinen tapa ajatella. He eivät itse voi tajuta sitä, sillä he eivät näe oikeaa maailmaa. He ovat ajatusrakennelmiensa vankeja, luullen, että se vankila on todellisuus

Olen törmännyt myös seuraavaan ajatukseen: on paha maailma, jonne omasta lahkosta eroavat siirtyvät syntisiksi vaeltajiksi, ja oma turvallinen ympäristö täynnä samoinajattelevia kristittyjä. Kuinka tätä voi perustella? Tällainen oman mielensisäisen moraalijärjestelmän lähes autoritäärinen korottaminen ympäröivän todellisuuden yläpuolelle on merkki siitä, että kristitty ei kykene ajattelemaan. Hän selittää ilmiöitä, maailmaa ja ihmisyyden osia noiden päänsä sisäisten arvotusten, hierarkioiden ja peräti taikauskon kautta, mutta ei kykene avaamaan silmiään ja katsoa maailmaa, tai höristämään korviaan ja aidosti kuunnella, mitä muut sanovat. Ainakaan sitten, että pyrkisivät ajattelemaan ja ymmärtämään.

Tämä on vaarallinen yhdistelmä. Ihminen, joka on samaan aikaan fundamentaalisen totuuden pauloissa, mutta ilman kykyä ajatella oman totuutensa ulkopuolella.