Amy Chua,
”Maailma liekeissä: Globaali markkinatalous, demokratia ja konfliktit” (2003)
Suomennos: Jaana Airaksinen
Suomenkielisen version julkaisijat: Like Kustannus ja Suomen Rauhanpuolustajat
----
s. 216 – 222
Kansanmurha Ruandassa
Ruandan järkyttävät tapahtumat valaisevat äärimmäisellä tavalla enemmistön tukemaa, demokratian avittamaa pyrkimystä kokonaan tuhota taloudellisesti hallitseva etninen vähemmistö. Historiallisesti hutut, karkeasti ottaen 85 prosenttia Ruandan väestöstä, olivat maanviljelijöitä, kun taas tutsit (14 prosenttia väestöstä) kasvattivat karjaa. ”Tämä oli se epäsuhta, josta kaikki sai alkunsa: karja on arvokkaampaa kauppatavaraa kuin maataloustuotteet”, kirjoittaa Philip Gourevich. Vuoden 1860 jälkeen, kun tutsi Mwame Kigeri Rwabugiri otti itselleen Ruandan kruunun, hutujen ja tutsien välinen jako voimistui. Ruandasta tuli feodaalikuningaskunta, jossa tutsit olivat ylimystöä ja hutut heidän vasallejaan. Silti hutujen ja tutsien välinen erottelu oli paljon häilyvämpää kuin millaiseksi se muuttui myöhemmin: kumpikin ryhmä puhui samaa kieltä, meni keskenään naimisiin ja menestyneestä hutusta saattoi ”tulla tutsi”.
Perinteiseen hajota ja hallitse -tyyliin belgialaiset valloittajat vetivät aiempaa paljon terävämmän ja erottelevamman etnisen rajalinjan Ruandan yhteiskuntaan. Sellainen käsitys etnisyydestä sattui vastaamaan belgialaisten omaa ”tieteellistä” uskomusta rotujen arvojärjestyksestä. Omien alistamispyrkimystensä edistämiseksi siirtomaavalta loi myytin, että tutsit, jotka usein esitettiin hoikkina, vaaleaihoisina ja kapeahuulisina, olivat yleisesti ottaen ylempiä kuin oletettavasti tukevammat, tummemmat, paksuhuuliset hutut ja siten syntyneet hallitsemaan. Gourevichin mukaan:
”Sotilaallisten ja hallinnollisten johtajien – ja varsinaisen pappiarmeijan – lisäksi belgialaiset lähettivät Ruandaan tiedemiehiä. Nämä toivat mukanaan puntareita, mittanauhoja ja harppeja ja kiersivät punnitsemassa ruandalaisia ja mittaamassa ruandalaisten kallonympärystä ja tekivät vertailevaa tutkimusta ruandalaisten nenän suhteellisesta ulkonevuudesta. Tietenkin tutkijat saivat tulokseksi sen, mitä olivat kaiken aikaa olettaneetkin. Tutseilla oli ”jalommat”, ”luonnostaan yläluokkaisemmat” mittasuhteet kuin ”karkeilla” ja ”eläimellisillä” hutuilla. ”Nenäindeksillä” esimerkiksi oli keskiverto tutsinnenä havaittu kaksi ja puoli millimetriä pidemmäksi ja lähes viisi millimetriä kapeammaksi kuin keskiverto hutunnenä.” (5) (Philip Gourevich: Huomenna meidät ja perheemme tapetaan, suomentanut Jelena Vallenius, Nemo 2001)
Vuosina 1933 – 1945 belgialaiset tekivät ”väestönlaskennan” ja jakoivat sitten ihmisille ”etniset” henkilötodistukset. Todistukset estivät hutuja muuttumasta tutseiksi. Niiden myötä belgialaiset saattoivat hallita Ruandaa järjestelmällä, jossa hutuenemmistö oli tutsipäälliköiden hallinnassa ja päälliköt määräsivät hutut työskentelemään eurooppalaisten hyväksi.
Belgialaiset suosivat avoimesti ”älykkäämpiä ja toimeliaampia” ja ”hienostuneempia” tutseja, heille annettiin parempaa koulutusta ja he saivat parhaat paikat hallinnossa ja politiikassa. Hutuenemmistö alennettiin nöyryytetyksi pakkotyövoimaksi, heidän oli raadettava joukolla tutsi-isäntiensä alaisuudessa. Vuosien kuluessa ”ärhäkän torjuva alemmuuskompleksi”, kuten ranskalainen tutkija Gerald Prunier on asian ilmaissut, muhi ja syveni hutujen keskuudessa. (6) Maan itsenäistyessä tutsit olivat hyvin etuoikeutettu, ”ylimielinen” taloutta hallitseva vähemmistö. Poliittiset hutuaktivistit, jotka peräänkuuluttivat ”enemmistön valtaa” ja ”demokraattista vallankumousta”, eivät suinkaan kaivanneet tasa-arvoa – he janosivat kostoa.
Maaliskuussa 1957 yhdeksän vaikutusvaltaista hutuälykköä julkaisi pamfletin, Hutumanifestin, ”demokratian” puolesta. He käyttivät tyypillisiä etnokansallismielisiä puheenparsia. Manifestissa väitettiin, että tutsit olivat ”ulkomaisia valloittajia” ja että ”Ruanda oli oikeutetusti hutuenemmistön valtakunta”. Kuten tavallista, maltillisempi poliittinen puhe hukkui etnisen kiihotuksen väkeviin sanoihin. Ääriaineksen vaatimus hutujen yhdistymisestä kokosi kaikkialla maassa suuria ihmisjoukkoja. Belgialaiset näyttivät suhtautuvan välinpitämättömästi lisääntyvään etniseen kiihotukseen, he olivat nyt entisiä siirtomaaherroja, jotka auttoivat maata itsenäistymään ja suunnittelivat vaaleja. Mutta ennen kuin vaalit ehdittiin pitää, alkoi sota.
[jatkuu]
Ruandan tutsien kansanmurha: Erinomainen esimerkki nationalistien väkivallasta
3
157
Vastaukset
- Anonyymi
[Amy Chua -viittaus jatkuu:]
---------
Ruandan ”sosiaalinen vallankumous” [aikamoinen eufemismi etnisen vihan motivoimille joukkomurhailuille], joka lopulta ajoi belgialaiset maasta, alkoi marraskuussa 1959. Sen jälkeen kun tutsit hyökkäsivät hutupoliitikon kimppuun, väkivalta levisi koko maahan. ”Tuhon tuulena” tunnetussa kansannousussa hutut toimivat yleensä noin kymmenen hengen ryhmissä, joita johti yksi mies vihellyspillin kanssa. Ryhmät ryöstivät, polttivat ja murhasivat tutseja. Keskellä tätä kaikkea pidettiin vaalit vuonna 1960 – vaikka hutut polttivat samaan aikaan tutsien koteja. Ei ole mikään ihme, että hutut voittivat vaalit, he saivat 90 prosenttia tärkeimmistä poliittisista paikoista. Siihen mennessä yli 20 000 tutsia oli karkoitettu kodeistaan ja monta tuhatta oli tapettu tai lähtenyt maanpakoon. Väkivaltaisuudet suunnitelleet hutujohtajat olivat ensimmäisinä haalimassa tutsien omaisuutta itselleen. (7)
Ruanda sai täyden itsenäisyyden vuonna 1962. Maan ensimmäiseksi presidentiksi vihittiin Grégoire Kayibanda, yksi Hutumanifestin kirjoittajista. Hän väitti virkaanastujaispuheessaan ”demokratian kukistaneen feodalismin”. Mutta Ruandan demokratia oli sairasta laatua. Presidentti Kayibanda, Gourevich sanoo, oli parhaimmillaankin heikko johtaja: ”Hutujoukkojen kehottaminen tappamaan tutseja näytti olevan hänen ainoa keinonsa pitää vallankumous elossa.” Myöhään joulukuussa vuonna 1963 hutujen tekemä erittäin järjestäytynyt joukkomurha vei hengen melkein 14 000 tutsilta yksin eteläisessä Gikongoron maakunnassa. Suurin osa uhreista oli hyvin koulutettuja tutsimiehiä, vaikka myös naisia ja lapsia surmattiin. Usein heidät hakattiin tai keihästettiin kuoliaiksi ja heidän ruumiinsa heitettiin jokeen sen jälkeen kun niiden yltä oli ryöstetty vaatteet. (8)
Vuonna 1973 hutujen kenraalimajuri Juvénal Habyarimana kaappasi vallan. Hän vaati tutseihin kohdistuvan väkivallan lopettamista ja otti jopa joitakin tutseja kumileimasinparlamenttiinsa. Habyariman[an] kaksi vuosikymmentä kestänyt hallinto oli korruptoitunut ja itsevaltainen, hän ahnehti itselleen monenlaista hyvää samaan aikaan kun suurin osa ruandalaisista eli äärimmäisessä ja turhauttavassa köyhyydessä.
1990-luvun alkupuolella maailmalla lyönyt demokratia-aalto ulottui myös Ruandaan. Presidentti Habyarimana vastasi paineisiin, joita tuli etenkin Yhdysvalloista ja Länsi-Euroopasta ja erityisesti Ranskasta, ja luopui näyttävästi itsevaltiudesta ”monimuotoisuuden” ja monipuoluejärjestelmän hyväksi. Mutta uuden ”moniarvoisen” politiikan alta paljastuivat pian vaarallisen etniset kasvot. Todellisista oppositiopuolueista vain yhdessä oli merkittävästi tutsijäseniä. Vielä pahempaa oli, että hutujen ääriaines sytytti vanhat pelot ja vastarinnan liekkeihin. He saivat nopeasti demokraattisen prosessin haltuunsa ja muuttivan Ruandan politiikan hutuille näyttämöksi, jolla he kamppailivat selviytymisestään ja puolustivat itseään. Hutujen oli yhdistyttävä ja taisteltava yhteistä ”kotimaista vihollista” vastaan, muutoin tutsit ottaisivat maan jälleen haltuunsa ja tuhoaisivat ensi töikseen hutut. Tämä laaja liike tuli tunnetuksi hutuvoimana. (9)
Lokakuussa vuonna 1990 tutsien kapinallisarmeija, joka kutsui itseään Ruandan Isänmaalliseksi Armeijaksi (Rwandan Patriotic Army, RPF), valtasi Ruandan naapurimaasta Ugandasta käsin. [ERITYISHUOMIO:] Gourevichin mukaan useimmat Ruandan tutsit eivät edes tienneet RPF:n olemassaolosta. Mutta saadakseen itselleen kannatusta Habyarimana julisti kaikki tutsit Ruandassa RPF:n ”kätyreiksi” ja hutut, jotka eivät hyväksyneet tätä näkemystä, leimattiin ”tutseja rakastaviksi pettureiksi”. [Yllätys, vihanlietsontapropaganda valehtelee.] Hutujen ääriainekset ja nuorisomilitantit ”lietsoivat kansanmurhaa riehakkaana karnevaalina. Hutuvoiman nuorisojohtajat singahtelivat moottoripyörillä ympäriinsä, heillä oli urheilullisen muodikkaasti leikatut hiukset, tummat aurinkolasit ja kirkasväriset pyjama-asut ja viitat, he saarnasivat etnistä solidaarisuutta [eli hyvin rajatun keinitekoisesti määritellyn ryhmän "solidaarisuutta", jolla milloin kannustetaan milloin painostetaan väkivaltaan, koska mitähän läheisesikin ajattelisivat tms.] ja kansan puolustautumista [ei yllä itsepuolustuksen määritelmään tämäkään "puolustautuminen"] yhä suuremmille joukoille.” Muut hutut ”laativat tutsilistoja ja huvittelivat harjoittelemalla talojen polttamista, kranaattien heittämistä ja nukkien silpomista macheteilla”. [Se siitä "itsepuolustuksesta".]
[jatkuu]- Anonyymi
Amy Chua -viittaus jatkuu:
-------------------------------------------------
”Lehdistönvapaus”, johon Amerikka ironista kyllä rohkaisi, johti siihen, että Kangura (Herätä se) -sanomalehdestä tuli erittäin vaikutusvaltainen. Lehti kutsui itseään ”ääneksi, joka haluaa herättää ja ohjata ihmisten enemmistöä”. Vuonna 1990 aloittaneen Kanguran päätoimittaja oli Hassan [N]geze, paholaismaisen tehokas hutujen ylivallan kannattaja, joka vetosi myös tavallisiin hutuihin. Eräässä toisessa sanomalehdessä julkaistussa pilapiirroksessa Ngeze makaa sohvalla ja ”demokraattinen lehdistö” tekee hänelle psykoanalyysiä. Pilakuvassa oli seuraavat repliikit:
Ngeze: Tohtori, olen sairas!!
Tohtori: Sairautenne?!
Ngeze: Tutsit… tutsit… tutsit!!!!!
Ngeze ilmeisesti ilahtui kuvasta, koska hän julkaisi sen myös omassa Kangura-lehdessään. Tunnetuimmassa artikkelissaan ”Hutun kymmenen käskyä”, joka julkaistiin joulukuussa vuonna 1990, Ngeze pyysi hutunaisia ”vahtimaan hutumiesten mahdollisia tutsimyönteisiä tunteita”. Hän julisti kaikki tutsit ”epärehellisiksi” ja kehotti hutuja ”yhtenäisyyteen ja keskinäiseen solidaarisuuteen” ”yhteistä tutsivihollista” vastaan. Hutujen kymmentä käskyä levitettiin laajasti ja ne olivat äärimmäisen suosittua lukemista. Kahdeksanness ja kaikkein useimmin lainatussa käskyssä sanottiin, että ”hutujen on lakattava tuntemasta armoa tutseja kohtaan”. (10)
Vuonna 1993 presidentti Habyarimana allekirjoitti rauhansopimuksen RPF:n kanssa. Hutuvoiman johtajat pitivät rauhansopimusta maanpetoksena, leimasivat Habyarimanan ”rikoskumppaniksi” ja vaativat koko tutsiväestön tuhoamista, koska nämä olivat RPF:n kannattajia ja ”tutsitorakoita”. Ngeze lisäsi voimaa puheeseensa. Kangurassa hän kehotti YK:n apulähetystöä pysymään poissa tieltä ja yllytti ruandalaisia: ”[T]appakaamme toisiamme… Antakaamme sen, mikä kytee, purkautua… Tällaisena aikana roiskuu paljon verta.”
Keväällä ja alkukesällä vuonna 1994 hutuvoima alkoi lähettää valtakunnanlaajuisia vaatimuksia Ruandan tutsien teurastamiseksi. Gourevichin sanoin ”nuoret ja vanhat hutut nousivat täyttämään tehtäväänsä”. Vain sadassa päivässä tavalliset hutut tappoivat noin 800 000 tutsia, enimmäkseen machete-veitsillä:
”Naapurit silpoivat naapureitaan kuoliaiksi näiden omassa kodissa, työtoverit hakkasivat työtovereitaan työpaikalla. Lääkärit tappoivat potilaitaan, opettajat oppilaitaan. Muutamassa päivässä oli useiden kylien tutsiväestö tuhottu lähes täysin: Kigalissa vankeja vapautettiin työporukoiksi, keräämään kaduilla ja tienvarsilla lojuvia ruumiita. Kaikkialla Ruandassa teurastukseen liittyi joukkoraiskauksia ja ryöstämistä …
”Radiokuuluttajat muistuttivat kuulijoita, ettei heidän pitänyt sääliä naisia ja lapsia. Lisähoukuttimeksi tappajille luvattiin tutsien omaisuus – radio, sohva, vuohi, tilaisuus raiskata nuori tyttö. Erään naisen, joka oli kaupunginvaltuuston jäsen, kerrottiin tarjonneen yhdessä Kigalin esikaupungeista viisikymmentä Ruandan frangia (mikä vastasi siihen aikaan noin kahta markkaa) kappaleelta irtileikatuista tutsipäistä: tämä käytäntö tunnettiin ”kaalinpäiden myymisenä”.” (11) (Philip Gourevich: Huomenna meidät ja perheemme tapetaan)
Monet länsimaalaiset … väittävät, ettei Ruandan kauheuksilla ole mitään tekemistä demokratian kanssa. Demokratiaan ei heidän mielestään voi kuulua etnistä myrkkyä ja joukkomurhia. Mutta näin ajattelemalla yksinkertaisesti ohitetaan koko ongelma. Ennen vuotta 1957, kun liike ”hutuenemmistön valtaan pääsemiseksi” lähti liikkeelle, hutujen ja tutsien välillä ei ollut koskaan ollut dokumentoituja väkivallan kausia. (12) Yhtäkkinen poliittinen vapautuminen 1990-luvulla päästi irti pitkään tukahdutetun etnisen vastarinnan ja teki hutuvoimasta saman tien varteenotettavan vahvan poliittisen voiman. Epäilemättä belgialaisten rasismi ja suosikkijärjestelmä ja vuosia jatkunut korruptoitunut yksinvalta valoivat perustan kansanmurhalle, joka sitten seurasi. Silti on tosiasia, että ruandalaisten enemmistö tuki ja itse asiassa pitkälti itse tekikin vuoden 1994 aikana kammottavia julmuuksia. Julmuudet olivat karmeassa mielessä ”enemmistön tahdon” ilmauksia olosuhteissa, joihin kuuluivat laajamittainen köyhyys, siirtomaa-ajan nöyryytykset, manipulatiivinen kansankiihottaminen ja suuresti vastustettu suhteettoman vauras ”ulkopuolinen” eliitti. - Anonyymi
Amy Chuan lähteytys Ruanda-osiolle:
-------------------------------------------------
(5)
Philip Gourevitch, ”We wish to inform you that tomorrow we will be killed with our families” (1998), s. 47 – 49, 55 – 56
(6)
Bill Berkeley, “The graves are not yet full” (2001), s. 258
ja
Gerard Prunier, “The Rwanda crisis: History of a genocide” (1995), erityisesti s. 26 – 45
(7)
Gourevitch, ”We wish to inform you that tomorrow we will be killed with our families”, s. 58 – 60
(8)
ibid., s. 60 – 61, 64 – 65
(9)
ibid., s. 82, 89 – 92
(10)
ibid., 82 – 83, 85 – 88, 93
(11)
ibid., s. 100, 115
(12)
ibid., s. 59
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
En usko et meistä tulee jotain
Se ei kuitenkaan estä toivomasta et tulisi. Toivon et voitas suudella ja se sais asioita loksahtamaan paikoilleen. Jutel102460- 851920
Eini paljastaa nuorekkuutensa salaisuuden - Tämä nousee framille: "Se on pakko, että jaksaa!"
Discokuningatar Eini on täyttänyt upeat 64 vuotta. Lavoilla ja keikoilla nähdään entistä vapautuneempi artisti, joka ei381459- 2601388
Yli puolella maahanmuuttajalapsista ei ole tietoja ja taitoja, joilla selviää yhteiskunnassa
Miksi Suomeen otetaan väkeä jolla on älyvajetta? https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010730220.html272984Olen J-mies
Jos kerrot sukunimeni alkukirjaimen, ja asuinpaikkakuntani. Lupaan ottaa yhteyttä sinuun.47861Ei sitten, ei olla enää
Missään tekemisissä. Unohdetaan kaikki myös se että tunsimme. Tätä halusit tämän saat. J miehelle. Rakkaudella vaalea na77840- 59825
- 50802
- 44745