Seuraava teksti kertoo yksityiskohtaisesti syrjinnästä, jota olen afrosuomalaisena kokenut koulussa ja sen ulkopuolella. Muutamien esimerkkien jälkeen pohdin, miten kiusaaminen vaikutti omaan hyvinvointiini ja miten syrjintään olisi voinut puuttua. Lopuksi kerron, miten sain tukea ja turvaa antirasismiin periaatteisiin sitoutuneilta järjestöiltä.
Tekstissä esiintyy rasistisia termejä. Niitä ei tulisi esittää neutraalissakaan kontekstissa, mutta näen sen oman tarinani kannalta kuitenkin tarpeellisena, sillä juuri nämä sanat satuttivat minua ja aiheuttivat pahaa oloa jo lapsesta lähtien.
Tapahtumat sijoittuvat vuosille 1995–2011.
Perheeni koki syrjintää jo alkuajoista lähtien. Lievimmissä tapauksissa joku saattoi huutaa kadulla, että ”kiva kun jaksoit adoptoida ton lapsen”. Monta kertaa moni näki kuitenkin asiakseen mainita, että “eihän toi voi olla sun lapsesi”. Varsinkin aikuiset puhuivat usein minun ohi ja vaativat äidiltäni heti ensimmäiseksi selitystä, mistä olen kotoisin. Jotkut saattavat kokea tämän lähinnä kirjoittajan herkkänahkaisuudelta, mutta tiesin jo silloin, ettei muita lapsia kohdeltu samalla tavalla.
Arkiset asiat kuten, julkisten kulkuvälineiden käyttö, aiheutti suurta ahdistusta. Olin oppinut varomaan varsinkin kovaäänisiä humalaisia, joskus yrittäen jopa piiloutua penkkirivien väliin. En missään vaiheessa halunnut, että tuntemattomat tulevat huutamaan rasistisia kommentteja tai kyselemään ihonväristäni. En kuitenkaan arvannut, kuinka pahaksi syrjiminen vielä yltyisi.
Ala-aste ja siellä kohtaamani syrjintä
Aloitin koulun vuonna 2002. Ensimmäisellä luokalla kukaan ei oikeastaan kysynyt, mistä olen kotoisin, mutta ihonvärini ei jäänyt lapsilta tai heidän vanhemmiltansa huomaamatta. Ystäväni kertoi, että kun hänen isovanhempansa olivat tavanneet minut, he olivat poislähdettyäni ihmetelleet ääneen, kuinka hän voi olla mustan lapsen kaveri. Jouduin esittämään koko jutun olleen hauskaa, mutta muistan vieläkin pidätelleen itkua. Ala-asteella eräs opettajani kysyin toisen oppilaan kuullen: ”Tiedätkö edes isäsi sukunimeä?”. Kysymys tuntui nuoresta iästäni huolimatta erittäin loukkaavalta. Totta kait tunnen isäni, mutta miten ihmeessä voin kertoa toisille taustastani, jos vastauksena tulee aina yhtä loukkaavia oletuksia. Tunsin silloin ahdistusta ja vihaa, mutta tuon kaltaiset kysymykset aiheuttivat usein niin suuren tunnetulvan, että en tiennyt, miten reagoida. Välillä teki mieli huutaa, usein pidättelin vain itkua. Joskus menin koulun vessaan itkemään. Vaikka huomautukset loukkasivat, niin yritin esittää kaiken olevan hyvin ja yritin vaihtaa puheenaihetta. Muistan vielä, kuinka käteni hikosi ja hengitys salpasi joka kerta, kun syrjintää tapahtui.
Kiusaaminen alkoi virallisesti toisena lukuvuotena. Osasin odottaa sitä jo ensimmäisestä luokasta lähtien, mutta ensimmäiset muistot suoranaisesta kiusaamisesta sijoittuvat tähän ajanjaksoon. Vuotta alemmalla luokalla ollut poika ja hänen kaverinsa ottivat asiakseen kiusata minua koulussa ja iltapäiväkerhossa. He mainitsivat sanan ”neekeri” kun kävelin hänen ohitsensa. Iltapäiväkerhossa leikkiessäni muiden lasten kanssa, kyseinen lapsi saattoi mainita, että en saa leikkiä kyseitä leikkiä, “koska olet neekeri”.
Jouduin kerran viettämään aikaa hänen ja muiden lasten kanssa iltapäiväkerhossa. Aiheena oli tulevaisuuden lempiasiat; minkälainen olisi esimerkiksi tulevaisuuden unelmatalo tai kumppani. Hän kuvaili nauraen tulevaisuudenkumppaniaan ”pikimustaksi neekeriksi”. Näissä tilanteissa leikin, etteivät sanat sattuneet. Tosiasiassa ne aiheuttivat aina paniikkikohtauksen tapaista ahdistusta. Aina en kuitenkaan kyennyt peittämään häpeääni. Samalla ala- asteella ollut poika totesi kerrostaloalueella ” etteivät neekerit saa leikkiä hänen pihallaan”. Lähdin sieltä itkien pois ja en tämän tapahtuman jälkeen halunnut viettää aikaa muiden kanssa.
Toisen lukuvuoden lopussa jouduin pakosta kertomaan äidilleni kiusaamisesta. Olin tullut hysteerisenä kotiin ja äitini halusi tietää, mitä koulussa oikein tapahtuu. En kuitenkaan pystynyt toistamaan sen pojan nimeä tai sitä halventavaa termiä, jota hän minusta käytti. Äitini ilmoitti rehtorille, joka kyllä yritti kysellä asiasta, mutta kieltäydyin puhumasta. Vaikka rehtori hoiti asian hienotunteisesti, hän ei kuitenkaan yrittänyt lohduttaa minua millään tavalla tai kertonut, ettei kiusaaminen ollut minun vikani. Jälkikäteen asiasta olisi pitänyt puhua koulussa tai vanhempien kesken yleisellä tasolla. Kuitenkin joka kerta, kun kiusaamista tapahtui, asia lakaistuiin maton alle. Tuntuu, kuin ympärillä olevat aikuiset ymmärsivät asian vakavuuden, mutta eivät halunneet nolata minua enempää. Asian puheeksi ottaminen olisi tarkoittanut sitä, että minut olisi luultavasti tunnistettu kiusatuksi. Vaikka olisin silloin nimennyt kiusaajat, he tuskin olisivat joutuneet vaihtamaan koulua. - jatkuu kommenteissa
Tekstissä esiintyy rasistisia termejä. Niitä ei tulisi esittää neutraalissakaan kontekstissa, mutta näen sen oman tarinani kannalta kuitenkin tarpeellisena, sillä juuri nämä sanat satuttivat minua ja aiheuttivat pahaa oloa jo lapsesta lähtien.
Tapahtumat sijoittuvat vuosille 1995–2011.
Perheeni koki syrjintää jo alkuajoista lähtien. Lievimmissä tapauksissa joku saattoi huutaa kadulla, että ”kiva kun jaksoit adoptoida ton lapsen”. Monta kertaa moni näki kuitenkin asiakseen mainita, että “eihän toi voi olla sun lapsesi”. Varsinkin aikuiset puhuivat usein minun ohi ja vaativat äidiltäni heti ensimmäiseksi selitystä, mistä olen kotoisin. Jotkut saattavat kokea tämän lähinnä kirjoittajan herkkänahkaisuudelta, mutta tiesin jo silloin, ettei muita lapsia kohdeltu samalla tavalla.
Arkiset asiat kuten, julkisten kulkuvälineiden käyttö, aiheutti suurta ahdistusta. Olin oppinut varomaan varsinkin kovaäänisiä humalaisia, joskus yrittäen jopa piiloutua penkkirivien väliin. En missään vaiheessa halunnut, että tuntemattomat tulevat huutamaan rasistisia kommentteja tai kyselemään ihonväristäni. En kuitenkaan arvannut, kuinka pahaksi syrjiminen vielä yltyisi.
Ala-aste ja siellä kohtaamani syrjintä
Aloitin koulun vuonna 2002. Ensimmäisellä luokalla kukaan ei oikeastaan kysynyt, mistä olen kotoisin, mutta ihonvärini ei jäänyt lapsilta tai heidän vanhemmiltansa huomaamatta. Ystäväni kertoi, että kun hänen isovanhempansa olivat tavanneet minut, he olivat poislähdettyäni ihmetelleet ääneen, kuinka hän voi olla mustan lapsen kaveri. Jouduin esittämään koko jutun olleen hauskaa, mutta muistan vieläkin pidätelleen itkua. Ala-asteella eräs opettajani kysyin toisen oppilaan kuullen: ”Tiedätkö edes isäsi sukunimeä?”. Kysymys tuntui nuoresta iästäni huolimatta erittäin loukkaavalta. Totta kait tunnen isäni, mutta miten ihmeessä voin kertoa toisille taustastani, jos vastauksena tulee aina yhtä loukkaavia oletuksia. Tunsin silloin ahdistusta ja vihaa, mutta tuon kaltaiset kysymykset aiheuttivat usein niin suuren tunnetulvan, että en tiennyt, miten reagoida. Välillä teki mieli huutaa, usein pidättelin vain itkua. Joskus menin koulun vessaan itkemään. Vaikka huomautukset loukkasivat, niin yritin esittää kaiken olevan hyvin ja yritin vaihtaa puheenaihetta. Muistan vielä, kuinka käteni hikosi ja hengitys salpasi joka kerta, kun syrjintää tapahtui.
Kiusaaminen alkoi virallisesti toisena lukuvuotena. Osasin odottaa sitä jo ensimmäisestä luokasta lähtien, mutta ensimmäiset muistot suoranaisesta kiusaamisesta sijoittuvat tähän ajanjaksoon. Vuotta alemmalla luokalla ollut poika ja hänen kaverinsa ottivat asiakseen kiusata minua koulussa ja iltapäiväkerhossa. He mainitsivat sanan ”neekeri” kun kävelin hänen ohitsensa. Iltapäiväkerhossa leikkiessäni muiden lasten kanssa, kyseinen lapsi saattoi mainita, että en saa leikkiä kyseitä leikkiä, “koska olet neekeri”.
Jouduin kerran viettämään aikaa hänen ja muiden lasten kanssa iltapäiväkerhossa. Aiheena oli tulevaisuuden lempiasiat; minkälainen olisi esimerkiksi tulevaisuuden unelmatalo tai kumppani. Hän kuvaili nauraen tulevaisuudenkumppaniaan ”pikimustaksi neekeriksi”. Näissä tilanteissa leikin, etteivät sanat sattuneet. Tosiasiassa ne aiheuttivat aina paniikkikohtauksen tapaista ahdistusta. Aina en kuitenkaan kyennyt peittämään häpeääni. Samalla ala- asteella ollut poika totesi kerrostaloalueella ” etteivät neekerit saa leikkiä hänen pihallaan”. Lähdin sieltä itkien pois ja en tämän tapahtuman jälkeen halunnut viettää aikaa muiden kanssa.
Toisen lukuvuoden lopussa jouduin pakosta kertomaan äidilleni kiusaamisesta. Olin tullut hysteerisenä kotiin ja äitini halusi tietää, mitä koulussa oikein tapahtuu. En kuitenkaan pystynyt toistamaan sen pojan nimeä tai sitä halventavaa termiä, jota hän minusta käytti. Äitini ilmoitti rehtorille, joka kyllä yritti kysellä asiasta, mutta kieltäydyin puhumasta. Vaikka rehtori hoiti asian hienotunteisesti, hän ei kuitenkaan yrittänyt lohduttaa minua millään tavalla tai kertonut, ettei kiusaaminen ollut minun vikani. Jälkikäteen asiasta olisi pitänyt puhua koulussa tai vanhempien kesken yleisellä tasolla. Kuitenkin joka kerta, kun kiusaamista tapahtui, asia lakaistuiin maton alle. Tuntuu, kuin ympärillä olevat aikuiset ymmärsivät asian vakavuuden, mutta eivät halunneet nolata minua enempää. Asian puheeksi ottaminen olisi tarkoittanut sitä, että minut olisi luultavasti tunnistettu kiusatuksi. Vaikka olisin silloin nimennyt kiusaajat, he tuskin olisivat joutuneet vaihtamaan koulua. - jatkuu kommenteissa
Vastaukset 19
Vanhimmat
Heidän vanhempansa olisivat saattaneet kieltää koko asian ja syyttää minua ylireagoimisesta. Kiusaajat käyttivät termejä vain minun kuulleen. Harvoin muut, valtaväestöön kuuluvat lapset edes muistaisivat näitä tilanteitä, eihän loukkaavat termit heitä koskeneet.
En todellisuudessa eronnut muista lapsista kuin ihonväriltäni ja hiuksiltani. Minut oli kasvatettu suomenkieliseksi, suomalaisen nimen omaavaksi tytöksi, suomalaisessa kulttuurissa. Nuoruusvuosiini asti kasvoin mustana suomalaisena, vaikka sellaista termiä ei silloin edes ollut. Monet saattavat pitää meitä erilaisina, mutta samaan aikaan joudumme kuulemaa rasistista kielenkäyttöä, koska ” ne nyt tavallaan ollaan suomalaisia”. Valtaväestö ei ole värisokea, mutta leikkii sellaista, kun loukkaavasta kielenkäytöstä huomautetaan.
Usein siihen puuttuminen voi tuntua melkein yhtä epämiellyttävältä kuin rasismi; tilanteet voi olla niin ahdistavia, että sitä vain on paikallaan ja toivoo, että hetki menisi ohi. Todellisuudessa tämä nämä hetket tulee eteen aina uudestaan, jos tilanteeseen ei puututa. Varsinkin lapset jättävät tällaiset tilanteet mainitsematta, tai kertovat asiasta, kun kiusaamista on jatkunut jo pitkän aikaa. Hankala tilanne on varsinkin niillä, jotka kuulevat loukkaavia kommentteja jopa ystäviltään. Sillä voi olla kauaskantoiset seuraukset.
Ylä- aste: mitä epäsuora rasismi voi pahimmillaan olla
Olin jälleen luokkani ainoa tummaihoinen. Tällä ei tietenkään tulisi olla suurta merkitystä, mutta omasta kokemuksestani syrjintää on vaikeampi kestää yksin. Silmätikuksi voi joutua herkemmin ja olen kokenut ja ala- asteelta asti vähemmistöstressiä kyseisen asian takia.
Tulevat kiusaajani olivat samassa koulussa. Sana ”neekeri” kuului heidän vakiosanastoonsa; he puhuivat tästä asiasta melkein joka päivä, oli se sitten mustien huonoudesta tai ihmetellen ääneen sitä, kuinka joku voi olla ”homo ja neekeri”. Toisin sanoen, he eivät puheillaan viitanneet suoranaisesti minuun, mutta afrikkalaistaustaisena nuo sanat sattuvat, käytettiin niitä missä yhteydessä tahansa. Käteni oli oppitunneilla yltä päältä hiessä, koska jännitin jo etukäteen, mitä he sanoisivat seuraavaksi. Kukaan oppilaista ei koskaan puuttunut syrjintään. Eräs opettaja jopa kuuli, kun kiusaaja puhui näyttelyssä vierailtuaan, että ”sielläkin oli vain neekereitä neekereiden perään.” Opettaja pudisteli päätänsä, mutta ei kuitenkaan puuttunut tilanteeseen sen tarkemmin. Olin jo nuoruusvuosieni aikana oppinut, että minun pitää olla hiljaa ja leikkiä, etteivät sanat satuta. Mutta todellisuudessa ne sattuivat. En vain enää jaksanut.
Olin jo vuosia kokenut itseni ulkopuoliseksi ja kiusaaminen oli jo voimakkaasti vaikuttanut omaa ajatusmaailmaani. Monet koulussamme puhuivat jatkuvasti mustista alentavaan sävyyn tai sitten minut piti kuunnella jatkuvia kysymyksiä taustastani, joka silloin tuntui lähinnä tunkeilevalta.
Valmistuin peruskoulusta vuonna 2011. En ollut aikoihin ollut niin onnellinen kuin valmistumispäivänä; ehkä elämässäni on hiukan toivoa.
Loppusanat
Olen alkanut käymään läpi kokemuksiani vasta aikuisena. Se on vienyt minulta vuosia. Matka itseni hyväksymiseen on ollut pitkä.
Haluan tekstissä tuoda esiin sitä, kuinka suomen kielen ja kulttuurin osaaminen ei tarkoita, että tulisi hyväksytyksi yhteiskunnassa. Rasismi on sidottuna henkilön erilaisiin piirteisiin esimerkiksi tummempaan ihonväriin. Syrjittyjen joukkoon kuuluu maahanmuuttajien lisäksi adoptoituja ja juuriltansa kahden tai useamman maan suomalaisia. Olen huomannut, kuinka yhteiskunnallisissa keskusteluissa puhutaan nimenomaan maahanmuuttajien kokemasta rasismista. Aihetta tuntuu olevan helpompi käsitellä, kun syrjintä kohdistuu ”niihin muihin”. Rasismi ei ole Suomessa uusi ilmiö, jonka maahanmuuttajat ja pakolaiset olisivat käytöksellään tuoneet. Rasistista kieltä ja kuvastoa on vuosikymmeniä sitten esiintynyt karkkihyllyissä ja televisio- ohjelmissa. Tästä syystä juuriltansa moninaiset suomalaiset ovat joutuneet yleisen pilkan kohteeksi.
On helppo vedota omaan tietämättömyyteen tai toisen herkkänahkaisuuteen, vaikka maalaisjärjellä ajateltuna rasististen termien ja oletusten ääneen sanominen on syrjintää. Tilanne on usein epämukava molemmin puolin, mutta syrjitylle se on aina vahingollisin.
Olen saanut rasismin vastaisista järjestöiltä vertaistukea ja heidän avullaan olen huomannut, etten ole kokemusteni kanssa yksin. Olen saanut vinkkejä, kuinka toimin rasistisiksi kokemissani tilanteissa. Sitä ei ikinä pitäisi lakaista maton alle tai vaieta. Varsinkin nuoret voivat kieltää tapahtuneen, jos tilanteeseen ei puututa sillä hetkellä. Olen itse joutunut harjoittelemaan, mitä sellaisissa tilanteissa kannattaa sanoa, lyhyesti ja ytimekkäästi. Tuntui se kuinka pelottavalta tahansa, on se sen arvoista.
Teissä pelkään sitä vihaa ja vimmaa, jolla jatkossa "kostatte" kokemanne "rasismin". Kirjoituksestasi se jotenkin huokuu. Sellainen on suomalaisille vastenmielistä ja vierasta. Ja johtaa edelleen syrjäyttämiseen.
Meidän maa. Ja näin se vaan menee. Ja jos ei elä maassa maan tavalla ja sopeudu voi aina häipyä täältä. Kärsit vanhempiesi virheestä. Mixi tulivat tänne Meidän Suomen maahan. Voit selittää ja valittaa heille kohtaloasi. Ja oletko funtsannut mitä itse olisit voinut tehdä toisin. Sillä voit myös katsoa itse peiliin myös
Hieno kirjoitus Cecilia-. Olet vahva ihminen. Olen myös kolmen maan sekoitus, ja vähän tummempi kuin kantasuomalaiset. Olen -93 tullut Ruotsista Suomeen Suomalaisen äidin kanssa. Minun lapsuus meni aika hyvin , tietysti kohtasin ennakkoluuloja kun koulussani ei paljon ulkomaalaisia silloin ollut. Täytyy sanoa, että en niinkään rasismia ole ajatellut kuin nyt viimeiset 2 vuotta ja erityisesti viimevuodesta. Ilmapiiri on kiristynyt, talous on heikko monilla, työpaikkoja ei ole. Ne on syitä sille myös että ulkomaalaisviha kasvaa, se on helppo osoittaa heitä vaikka syy ei ole niiden. Ja tietysti poliitikkojen toiminta pahentaa eriarvoisuutta ja luo vihapuhetta.
Mutta tunnistan monen asian itsessäni sun kirjotuksista vaikka en ole niitä noin pahoina kokenut.
Sori jos tuli sekavaa tekstiä, olen aina ollut huono äidinkielessä :D Mutta asiat ei muutu jos niihin ei puututa ja onneksi asiat ovat menneet parempaan suuntaan mitä oli -90 luvulla ja 2000-luvun alussa. Ulkomaalaisen näköisiä tarvii näkyä kaikessa niinku kantasuomalaisia, sillon sitä aletaan pitämään enemmän normaalina ja ajan kanssa kukaan ei välitä sun juurista.
Kopio tuo on, ei Cecilian OMA kirjoitama. Eipä maininnut lähdettä jutulleen!!!
https://www.yeesi.fi/tietoa/ajankohtaista/?newsid=118&newstitle=Yeesaamo-haku+lukuvuodelle+2022-23+on+auki!
Vai kopion kopioilla mukamas- mamu lähestyy muka niin viattomana ja kainona meitä suomalaisia. Te itse teette rasisminne. Te itse sillä ratsastatte., jopa tilanteessa kuin tilanteessa. Sääli, arvelinkin ettei aloituksen kaltaista tekstiä suolla sivistysvaltiossa elämään ja sopeutumaan harjoitteleva mamu. Vaan rasismilla ratsastava integroitumaton mamu.
"Yeesi ry:n Muudi edistää rasismia kokevien nuorten mielenterveyttä valtakunnallisesti". Politiikalta haiskahtaa. Rasismilla - siis rasismin vastaisuudella - tehdään kovaa politiikkaa. Vaikutukselle alttiisiin nuoriin iskostetaan tiettyjä poliittisia ajatusmalleja. Se on kuin agressiivisen uskonlahkon käännytystyötä. Nuori mieli otetaan haltuun. Tämä maailma on kova paikka ja ihmiset voivat olla julmia. Auttaako poliittisen Suomi-vihan iskostaminen maahanmuuttajataustaisten nuorten mielenterveysongelmiin? Epäilen sitä vahvasti. Mieluummin pitäisi puhua rehellisesti tästä maailmasta ja karaista nuoria kestämään sitä. Rehellisyys ja karaisu auttaa yhtä lailla mamuja kuin kantiksiakin. Ymmärtämällä tätä karua maailmaa ja ihmisiä voi päästä ongelmien yläpuolelle. Tekopyhä "oikeutetun" vihan lietsonta aiheuttaa vain ongelmiin juuttumista. Sitä voidaan sitten hyödyntää poliittisesti.
Huomaa, ettei aloittaja ole edes tullut keskustelemaan, vaan antamaan kummallisen rasismin vastaisen pamfletin, haiskahtaa koko juttu.
Joidenkin ihmisten kohdalla meidän muiden pitäisi olla kuin alamaisia, kumarrella ja koko ajan varoa, että ei vaan tule mitenkään loukattua, kuin jotain kuninkaallista.
Rasismin ympärille on rakennettu aivan ihmeellinen rakennelma, ihmisistä on tullut aivan outoja, silkkihansikkaat pitää olla koko ajan valmiina, jos tulee joku tummaihoinen vastaan. Ollaan hysteerisiä, nähdään rasisteja kaikkialla ja se itseasiassa tekee vain ihmisistä vihaisia, miksi kokoajan pitäisi tarkkailla omaa suhtautumistaan, sensuroida itseään. Joku neekeri sanakin nähdään jotenkin aivan kauheana, se on hyvin vanha sana, jota käytettiin hyvin yleisesti, ilman mitään latausta loukata ketään, loukkaamistarkoituksessa tuosta sanasta oli olemassa muoto nekru, jota näkee vieläkin käytettävän elokuvissa käännösteksteissä. Muitakin vastaavia sanoja on olemassa, kuten eskimo tai intiaani, mielestäni ne ovat aivan neutraaleja, intiaani on itseasiassa hienon kuuloinen sana, vaikka intiaanit mielellään käyttävät itsestään omia sanojaan, heimokohtaisia nimiään. Mustat räppäritkin voivat käyttää jotain "nigga" sanaa itsestään, voivat olla itseironisia, mikä on hieno tapa suhtautua itseensä. Ihmisen pitää olla itsekriittinen, ymmärtää ettei ole mikään täydellinen pyhimys, mutta silti pyrkiä kohtelemaan kaikkia yhtä hyvin. Nykyään on joukko ihmisiä, jotka eivät näe itsessään mitään vikaa, he kuvittelevat olevansa muiden yläpuolella, usein mainostavat olevansa jotain antirasisteja. He ovat myös täynnä vihaa, eivätkä edes ymmärrä sitä, he näkevät kaikkialla vihollisia, potentiaalisia rasisteja, ovat kuin jokin kahjo uskonlahko, joka näkee pirun kaikkialla. He ovat usein vielä täysin huumorintajuttomiakin, huumorintaju on tärkeä osa itsekriittisyyttäkin, kun osaa nauraa itselleen, osaa nähdä kaiken oikeassa valossa.
Rasismi on ikävä asia, mutta jos siitä aletaan hysteerisesti ulvoa, niin silloin vain tehdään hallaa sen ehkäisemiselle. Suomalainen on älykäs nykyihminen, eikä hänen älyään tule aliarvioida, jokainen älykäs ja sivistynyt ihminen pyrkii kohtelemaan kaikkia tasapuolisesti ja nykyisessä tilanteessa ollaan jo menty niinkin pitkälle, että valkoista suomalaista onkin alettu syrjiä esim. asunnon saamisessa, positiivinen syrjintä on fakta. Halutaan tietyn värisiä ihmisiä johonkin työhönkin, osaamisesta ei ole niinkään väliä vaan "uuden näkökulman" saamiseksi, touhu alkaa vaikuttaa hullujen touhuilta. Ideologiset hullut on ihan yhtä hulluja, kuin uskovaisetkin hullut, eivät he ymmärrä omaa tyhmyyttään, koska kuvittelevat olevansa jonkin "suuremman hyvän puolella", vaikka ovat aivan jonkin muun puolella.
Moktar.Gubta se vaan on.
Ihan suora KOPIO
https://www.yeesi.fi/tietoa/ajankohtaista/?newsid=118&newstitle=Yeesaamo-haku+lukuvuodelle+2022-23+on+auki!
Koko stoorista käy ainakin se selväksi, ettei kannata lähteä muihin maihin vierahille seikkailemaan. Pysymällä omilla synnyisijoillaan elämä olisi paljon helpompaa kaikille.
Kopion kopiosta heijastuu sukupuoleksi nainen ja nyt kysynkin, tosi vihaisena, miksi ette aja toisten naisten asioita Suomessa, hyvinvointivaltiossa ? Esim. kunniamurhien lopetusta, miestenne asennetta naisten sortamiseen ja alistamiseen, äitienne edelleen patriarkaalisiin asenteisiin ? MIKSI ?
Maahanmuuttotutkimuksia osa 23.
http://tolkunfoorumi.keskustelu.info/viewtopic.php?f=3&t=123
Pitää muistaa se asia, että lapset ovat julmia, on paljon myös valkoisia lapsia, joita koulukiusataan rankasti, jopa fyysisesti nimittelyn ohella, rikotaan rillit ja hakataan. Ihmistä on aika vaikeaa muuttaa enkeliksi, ihmisluonto on raadollinen ja kiusaamista voi olla täysin mahdotonta täysin kokonaan kitkeä. Opettajien pitää tietenkin puuttua kaikkeen kiusaamiseen, vastuu on aikuisilla, koska lasten empatiakykykin on vielä kehittymätön.
Nykyään alkaa olla jo myös käänteistä rasismia, kun tummia ihmisiä alkaa olla jo paljon tietyillä alueilla, he saattavat porukalla hyökätä yhden kimppuun väkivaltaisesti ja jopa kuva tapahtuman nettiin. Siitä rasismista ollaan kuitenkin täysin hiljaa. Tummaihoisetkaan eivät ole mitään enkeleitä.
Kaikki on siis suhteellista, huutelu on ikävää, loukkaava puhe on ikävää, ennen, minun lapsuudessani aina sanottiin, ettei haukku haavaa tee, piti vaan kestää kaikenlaista nimittelyä, sen ilmeisesti katsottiin vain karaisevan lasta, ettei lapsesta tulisi liian herkkää itkupilliä, näin vielä tuolloin ajateltiin. Kaikki eivät kuitenkaan kestä sitä, suurin osa oppii olemaan välittämättä moisesta, eli karaistuu, onneksi aikuisena tilanne muuttuu ja pilkkaajat katoavat omiin elämiinsä.
Nykyään on aivan hysteeristä antirasismista öyhöttämistä, se jos mikä alkaa ärsyttää ja lisää vain rasismia, koska ihmiset eivät pidä hysteerisestä ulinasta. Rasismia on monenlaista, paljon raaempaakin, kuin pelkkä nimittely, joka on ikävää sekin, on ikärasismia, joka ajaa ihmisen köyhyyteen, ulkonäkörasismia, jos ei ole kovinkaan kaunis ihminen ja vaikka millaista syrjintää.
Sivistynyt ihminen ei syrji ketään, joskus jotkin ilmiöt saattavat kuitenkin ärsyttää sivistynyttäkin, että hänetkin leimataan automaattisesti rasistiksi, koska hänen ihonsa on vaalea. Kun valkoiset menevät Afrikkaan, niin varmasti lapset siellä ihmettelevät hänen ihonväriään ja huutelevat kaikenlaista, sivistynyt valkoinen kuitenkin ymmärtää sen ja nauraa vaan lapsille ja lähtee leikkiin mukaan. Lapset ovat laumasieluisia ja käyttäytyvät kaikkialla samalla tavalla. Muistan omasta lapsuudestani sen, miten huutelimme austraalialaiselle pojalle "Monkey, monkey" siis apina, vaikka poika oli aivan yhtä valkoinen kuin mekin, rasistisille huutelulle riitti pelkästään se, että poika oli ulkomaalainen, ajeli Monkey-merkkisellä mopolla, josta ilmeisesti saimme iden huudella häntä apinaksi.
Yhdellä tutulla on afrikkalainen isä ja hän meni kouluun joskus 70-luvun alussa, ei ole koskaan valitellut rasismista, vaikka varmasti olisi paljonkin tarinoita kerrottavanaan. Ei ole koskaan tullut edes mieleen kysellä koko asiasta, mukava ja fiksu kaveri. Aikuisena sitä on enää turha murehtia kouluaikojen tapahtumia, pitää unohtaa koska lapset nyt ovat vain niin pissipäitä, eivät he osaa ajatella empaattisesti toisistaan. Muakin kiusattiin ja nimiteltiin, päällekin käytiin, mutta mitäpä siitä. Kyllä vieläkin, vanhana äijänä voi joskus kuulla jotain kommenttia vaikka ulkoisesta habituksestani, en ole mikään kaunotar, mutta en ole mihinkään missikisoihin menossakaan...
Juu, ei kaikkia maahanmuuttajia inhotakaan. Mutta mm.ukrainalaiset käy koulut, sivistyy, samaistuu suomalaisiin tapoihin ja kulttuuriin, menee töihin ja pärjää. Miksei suurin osa muslimeista tee niin ? Ei edes niistä patriarkaalisista naisista , jotka saivat mahdollisuuden parantaa naisten asemaa sivistysvaltiossa ?
Millainen se aloittajan elämä sitten nykyään jo aikuisena on?
Onko elämän perusasiat ihan kunnossa, ihmissuhteita, lapsia ja muuta sellaista ihan normaalia elämää?
Maailma kun ei ole valitettavasti mikään paratiisi, on turhaa kuvitella, että ihmiset olisivat enkeleitä toisilleen. Täällä pitää vaan karaistua, ja suhteuttaa kaikki asiat, ok, itkin kun minulla ei ollut kenkiä, kunnes näin miehen, jolla ei ollut jalkoja.
Onko se oma elämä sitten ollut ihan kauheaa, paljon kauheampaa kuin muilla?
Sanomattakin selvää, että aloittajan perhe olisi onnellinen omiensa joukossa alkuperäisessä kotimaassaan. Suomi on heille kulttuuriltaan ja historialtaan vieras. Hyvinvoinnin ovat rakentaneet aiemmat sukupolvet samoin säilyttäneet itsenäisyyden.
He eivät tehneet sitä afrikan,aasian ja lähi-idän ihmisille vaan suomalaisille, joilla on suku asunut täällä
satoja vuosia. Lyhyesti kannattaa muuttaa muualle, sillä kohtelu täällä ei ruikuttamalla muutu.
Naurettavaa väittää, että uteliaisuus olisi rasismia.
Tietysti ihmiset kyselee, mistä joku toinen on kotoisin.