Eipä voi olla hieman hymyilemättä lukiessaan juttuja uusimmasta keskustelusta Suomen ja Ruotsin välillä. Kyseessä on siis ruotsalainen historiasarja. jossa esityt väitteet ovat särähtäneet suomalaisten korvaan.
Kuten vaikka tuo:
"Dokumentti tuntui hirveän ruotsalaiselta. Vaikutti siltä, että Ruotsi oli hyvinvointivaltio jo 1100-luvulla. Uskonto antoi toivoa, sadot olivat hyviä, verotuksessa oli järkeä ja niin edespäin."
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000010542888.html
Tämähän on nyt juuri sitä, mistä Teemu Keskisarja on puhunut. Kollegat historiantutkijathan eivät Teemusta oikein tykkää. Alan ymmärtää, miksi eivät.
Tuo hyvinvointivaltion mainitseminen tuossa paljastaa, että lainatun sanonut historiantutkija Lahtinen vertaa keskiajan Ruotsia nykyajan valtioihin. Voihan sen niin tehdä... mutta jos vertaa aikalaisiinsa, Ruotsi oli tuolloin, kuten on nytkin, edistyksellinen valtio, jossa hyvinvointi tosiaan oli helposti korkeampi kuin ajan suurvalloissakaan. Uudella ajalla Kustaa II Aadolfin aikana Ruotsin sotalaitos oli koko maailman kehittynein ja uudenaikaisin, hallintokoneisto taas todennäköisesti tehokkain maapallolla. Ja me olimme osana tuossa. Emme nyt ihan tasavertaisina, mutta siinäkin Ruotsi oli edistyksellisimpiä aikalaistensa joukossa. Suuren Pohjansodan jälkeen koko valtakunnan johtoon noussut Arvid Horn oli suomalainen. Eli ei ainakaan suomalaista ylhäisöä juuri syrjitty Tukholmassa. Virallinen kieli oli toki Horninkin aikaan ruotsi.
Sadot tiettävästi olivatkin hyviä, ja verotus kuten muukin hallinto oli aikalaisiin verrattuna jo keskiaikanakin vähintäänkin hyvää tasoa, ellei parasta maailmassa jo silloin. Ja uskonnon keskeinen tehtävä tuolloin oli antaa toivoa, ja se myös sitä antoi. Niinhän se teki täällä Suomessakin vielä pitkälle 1950-luvulle saakka. Paasikiven lähtiessä Moskovaan neuvottelemaan 1939 väkijoukko Helsingin rautatieasemalla lauloi "Jumala ompi linnamme", joka siis on protestanttien taisteluvirsi ajalta, jolloin uskonnot sotivat Euroopassa. Katolisten joukkojen hyökätessä protestantit, siis luterilaiset, vahvistivat rohkeuttaan laulamalla siitä, että Jumala kyllä suojelee, vaikka vihollinen olisikin ylivoimainen. Ja presidentti Paasikivi päätti puheensa vaaran ja puutteen vuosina sanoihin: Jumala isänmaata varjelkoon. Ja isänmaa tosiaan varjeltui, kuten tiedämme, oli tuo nyt sitten kenen ansiota tahansa. Tietysti uskontoon liittyi myös ankara puolensa, joka vaati noudattamaan sääntöjä ja aviottomien lasten ja heidän äitiensä elämä oli usein hyvin kurjaa. Mutta se ei koskettanut suurinta osaa ihmisistä, joille uskonto tosiaan toi lohtua ja antoi toivoa.
Olen yleensä itsekin kyyninen suomalainen, mutta myönnän, että puoliksi täytenä lasin näkevät ruotsalaiset ovat sinänsä ihan yhtä oikeassa. Saattaa olla jopa hedelmällistä sellainen liittolaisuus, jossa toinen osapuoli näkee kaiken positiivisen ja toinen kaiken negatiivisen. Eipä pääse kumpikaan yllättämään.
Huvittavaa on myös suomalainen selitys asialle. Vielä 1980-luvulla, ehkä se oli ihan tutkijoiden näkemystä, mutta ainakin Ylen punainen toimittaja Hannu Taanila sitä toi tiettäväksi, että totisuutemme johtuisi luterilaisuudesta. No, ehkä silloinkin enemmänkin luterilaisuuden ansioksi katsottiin säntillisyys, rehellisyys, ahkeruus ja sellaiset hyveet, jotka ovatkin yhteisiä kaikille luterilaisille kansoille. Ehkä sillä viitattiin silloin myös vähäeleisyyteen, vähäsanaisuuteen ja koruttomaan suoruuteen, joissa me ehkä olemme omaa luokkaamme, mutta emme kuitenkaan niinkään kaukana muista luterilaisista jos aletaan vertaamaan eteläisen Euroopan katolilaisiin. Mutta taipumus pessimismiin selvästi erottaa meidät monista muista luterilaisista, ainakin ruotsalaisista, joten siitä on turha saksalaista olutmunkkia syyttää.
Ihan pelkästään maantieteellä on vaikutuksensa siihen, miksi ruotsalaiset ja amerikkalaiset uhkuvat positiivisuutta ja miksi nälkäsoiden suomalaiset ja karujen vuorenrinteiden norjalaiset eivät niinkään.
Edelleen voin suositella Ruotsin valtaamaksi tulemista. Onhan aina tuollaisessa voimakkaamman ja heikomman välisessä kanssakäymisessä jonkin verran siirtomaasuhteen luonnetta, mutta enpä nyt oikein tiedä edes Euroopassa toista yhtä hyvää herrakansaa kuin ruotsalaiset ovat olleet. Jos he toisinaan vaikuttavat vähän ylpeiltä, niin heillä on kyllä aihettakin siihen.
Kuten vaikka tuo:
"Dokumentti tuntui hirveän ruotsalaiselta. Vaikutti siltä, että Ruotsi oli hyvinvointivaltio jo 1100-luvulla. Uskonto antoi toivoa, sadot olivat hyviä, verotuksessa oli järkeä ja niin edespäin."
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000010542888.html
Tämähän on nyt juuri sitä, mistä Teemu Keskisarja on puhunut. Kollegat historiantutkijathan eivät Teemusta oikein tykkää. Alan ymmärtää, miksi eivät.
Tuo hyvinvointivaltion mainitseminen tuossa paljastaa, että lainatun sanonut historiantutkija Lahtinen vertaa keskiajan Ruotsia nykyajan valtioihin. Voihan sen niin tehdä... mutta jos vertaa aikalaisiinsa, Ruotsi oli tuolloin, kuten on nytkin, edistyksellinen valtio, jossa hyvinvointi tosiaan oli helposti korkeampi kuin ajan suurvalloissakaan. Uudella ajalla Kustaa II Aadolfin aikana Ruotsin sotalaitos oli koko maailman kehittynein ja uudenaikaisin, hallintokoneisto taas todennäköisesti tehokkain maapallolla. Ja me olimme osana tuossa. Emme nyt ihan tasavertaisina, mutta siinäkin Ruotsi oli edistyksellisimpiä aikalaistensa joukossa. Suuren Pohjansodan jälkeen koko valtakunnan johtoon noussut Arvid Horn oli suomalainen. Eli ei ainakaan suomalaista ylhäisöä juuri syrjitty Tukholmassa. Virallinen kieli oli toki Horninkin aikaan ruotsi.
Sadot tiettävästi olivatkin hyviä, ja verotus kuten muukin hallinto oli aikalaisiin verrattuna jo keskiaikanakin vähintäänkin hyvää tasoa, ellei parasta maailmassa jo silloin. Ja uskonnon keskeinen tehtävä tuolloin oli antaa toivoa, ja se myös sitä antoi. Niinhän se teki täällä Suomessakin vielä pitkälle 1950-luvulle saakka. Paasikiven lähtiessä Moskovaan neuvottelemaan 1939 väkijoukko Helsingin rautatieasemalla lauloi "Jumala ompi linnamme", joka siis on protestanttien taisteluvirsi ajalta, jolloin uskonnot sotivat Euroopassa. Katolisten joukkojen hyökätessä protestantit, siis luterilaiset, vahvistivat rohkeuttaan laulamalla siitä, että Jumala kyllä suojelee, vaikka vihollinen olisikin ylivoimainen. Ja presidentti Paasikivi päätti puheensa vaaran ja puutteen vuosina sanoihin: Jumala isänmaata varjelkoon. Ja isänmaa tosiaan varjeltui, kuten tiedämme, oli tuo nyt sitten kenen ansiota tahansa. Tietysti uskontoon liittyi myös ankara puolensa, joka vaati noudattamaan sääntöjä ja aviottomien lasten ja heidän äitiensä elämä oli usein hyvin kurjaa. Mutta se ei koskettanut suurinta osaa ihmisistä, joille uskonto tosiaan toi lohtua ja antoi toivoa.
Olen yleensä itsekin kyyninen suomalainen, mutta myönnän, että puoliksi täytenä lasin näkevät ruotsalaiset ovat sinänsä ihan yhtä oikeassa. Saattaa olla jopa hedelmällistä sellainen liittolaisuus, jossa toinen osapuoli näkee kaiken positiivisen ja toinen kaiken negatiivisen. Eipä pääse kumpikaan yllättämään.
Huvittavaa on myös suomalainen selitys asialle. Vielä 1980-luvulla, ehkä se oli ihan tutkijoiden näkemystä, mutta ainakin Ylen punainen toimittaja Hannu Taanila sitä toi tiettäväksi, että totisuutemme johtuisi luterilaisuudesta. No, ehkä silloinkin enemmänkin luterilaisuuden ansioksi katsottiin säntillisyys, rehellisyys, ahkeruus ja sellaiset hyveet, jotka ovatkin yhteisiä kaikille luterilaisille kansoille. Ehkä sillä viitattiin silloin myös vähäeleisyyteen, vähäsanaisuuteen ja koruttomaan suoruuteen, joissa me ehkä olemme omaa luokkaamme, mutta emme kuitenkaan niinkään kaukana muista luterilaisista jos aletaan vertaamaan eteläisen Euroopan katolilaisiin. Mutta taipumus pessimismiin selvästi erottaa meidät monista muista luterilaisista, ainakin ruotsalaisista, joten siitä on turha saksalaista olutmunkkia syyttää.
Ihan pelkästään maantieteellä on vaikutuksensa siihen, miksi ruotsalaiset ja amerikkalaiset uhkuvat positiivisuutta ja miksi nälkäsoiden suomalaiset ja karujen vuorenrinteiden norjalaiset eivät niinkään.
Edelleen voin suositella Ruotsin valtaamaksi tulemista. Onhan aina tuollaisessa voimakkaamman ja heikomman välisessä kanssakäymisessä jonkin verran siirtomaasuhteen luonnetta, mutta enpä nyt oikein tiedä edes Euroopassa toista yhtä hyvää herrakansaa kuin ruotsalaiset ovat olleet. Jos he toisinaan vaikuttavat vähän ylpeiltä, niin heillä on kyllä aihettakin siihen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Edes Venäjän trollit eivät keksi mitään kommentoitavaa avaukseen?
Ruotsi halusi olla suurvalta
ja tarvitsi köyhästä maastamme
joka ainoan taalarin