Toisinajattelija Vladimir Tismaneanu: Etno-kansallismielisyys on vain toinen tuhoisa kollektivismi

Viittaus Amy Chuan teokseen jatkuu:

---

Esimerkkejä ennen vuotta 1989 tapahtuneista markkinoita hallitseviin vähemmistöihin kohdistuneista kansallistamisista on niin paljon, että käyn tässä läpi vain muutamia kuvaa antavia tapauksia. Vastaitsenäistyneessä Indonesiassa presidentti Sukarno suuntasi laajat kansallistamistoimet 1950- ja 1960-luvuilla markkinoita hallitseviin hollantilaisiin ja hyvin selkeästi myös markkinoita hallitseviin kiinalaisiin. Kansallistamisen ja muiden kiinalaisvastaisten menettelyjen avulla Sukarno >>alkuperäisti>> talouden avainalat – rahoituksen, kaivokset, batiikin, riisin, vienti- ja tuontikaupan ja teollisuuden – joita kaikkia kiinalaiset ja eurooppalaiset olivat pitäneet hallussaan. Vaikka Sukarnon >>ohjattu demokratia>> oli monin tavoin epädemokraattista, valtaosa pribumi-enemmistöstä kannatti kiihkeästi kiinalaisten omaisuuden kansallistamista. Itse asiassa monet alkuperäiset indonesialaiset olivat sitä mieltä, että Sukarno oli kiinalaisia kohtaan >>liian pehmeä>>. [10]

Sri Lankassa, jossa on ollut lähes puoli vuosisataa parlamentaarinen vaikkakin vaikeuksissa kompuroinut demokratia, tamilivähemmistön suhteettoman suuri taloudellinen valta oli herättänyt katkeraa vastarintaa (suurelta osin buddhalaisen) singaleesienemmistön keskuudessa 1950-luvulle tultaessa. Solomon Bandaranaike, Oxfordissa koulutettu täydellinen poliitikko, hyödynsi tämän etnisen vastarinnan. Hän kääntyi roomalaiskatolisesta buddhalaiseksi ja pyyhkäisi vaalivoittoon vuonna 1956 tekemästä tamileista syntipukin ja kampanjoimalla yksinomaan singaleesien puolesta. Bandaranaike salamurhattiin 1959 ja hänen vaimostaan Sirimavosta tuli pääministeri. Jälleen valinta tapahtui demokraattisissa vaaleissa. Nimityksensä jälkeen rouva Bandaranaike alkoi toden teolla kansallistaa maanomistuksia ja teollisuutta. Kansallistamisilla ei ollut mitään tekemistä sosialismin kanssa; ne eivät ulottuneet singaleesien liikeyrityksiin. Niiden tarkoituksena oli enemminkin nostaa >>oikeat>> srilankalaiset tamilien, kristittyjen ja muiden etnisten vähemmistöjen yläpuolelle. [11]

Vastaitsenäistyneessä Burmassa U Nu, maan ensimmäinen demokraattisesti valittu pääministeri, pyrki avoimesti >>burmalaistamaan>> talouden kansallistamisen avulla. ”Burman varallisuudesta ovat nauttineet ensin brittiläiset kapitalistit, sitten intialaiset ja seuraavaksi kiinalaiset”, U Nu julisti kuuluisassa puheessaan vuonna 1949. ”Burmalaiset ovat pohjasakkaa, elävät köyhyydessä ja saavat tyytyä ulkomaisten kapitalistien pöydältä putoaviin tähteisiin, kaluttuihin luihin ja murusiin.” 1960- ja 1970-luvuilla kenraali Ne Winin toteuttama viidentoistatuhannen kaupallisen yrityksen pakkolunastus oli jälleen selvästi suunnattu länsimaalaisiin ja halveksittuihin markkinoita hallitseviin intialais- ja kiinalaisvähemmistöihin. [12]

Pakistanissa Zulfikar Ali Bhuttoa kannattivat köyhien ihmisten joukot (samoin kuin hänen oma yhteiskuntaluokkansa, maata omistavat zamindaarit), koska hän piti innoittavia puheita, joissa hän syytti >>kahtakymmentäkahta perhettä>> - lähes kaikki mohajir-maahanmuuttajia Intiasta – maan rahojen varastamisesta. On sietämätöntä, hän kampanjoi, että alkuperäisten pakistanilaisten enemmistö (joka muodostuu neljästä etnisestä ryhmästä: punjabeista, sindheistä, balucheista ja pashtuista) on pienen >>ulkopuolisen>> vähemmistön, mohajir-teollisuuspamppujen ja -virkamiesten armoilla.

Suuren vaalivoiton jälkeen kävi selväksi, että Bhutton >>sosialistinen>> Pakistan People’s Party -puolue ei ollut lainkaan sosialistinen vaan etnokansallismielinen Bhutto ei juurikaan koskenut varakkaiden sindhi-zamindaarien valtaviin maatiloihin, ei myöskään oman perheensä varallisuuteen. Vielä niinkin myöhään kuin 1970-luvulla Bhutton perheen tiluksia mitattiin kilometreissä eikä hehtaareina; tiluksia riitti usean perättäisen rautatieasemapysäkin pituudelta. Bhutto ei myöskään koskaan edes yrittänyt kansallistaa kaikkia yksityisiä liikeyrityksiä. Sen sijaan hän kohdisti voimallisia toimenpiteitä markkinoita hallitsevien etnisten mohajirien yhtiöihin. Tammikuussa 1972 Bhutto kansallisti muutaman punjabien omistaman firman lisäksi 32 raskaan teollisuuden yritystä, eli vihattujen kahdenkymmenenkahden perheen lähes koko omaisuuden. Bhutton pankkien ja vakuutusyhtiöiden kansallistaminen vuonna 1974 iski loppuihinkin mohajirien omistuksiin. Etnisesti suunnattujen kansallistamisten avulla Bhutto onnistui vähentämään mohajir-vähemmistön tuntuvaa valtaa Pakistanin teollisuudessa ja kaupallisilla aloilla. [13]

JATKUU

Mutta entäs Latinalaisen Amerikan kansallistamiset? Eivätkö ne olleet puhtaasti marxilaisuuden motivoimia?

-------

1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana Latinalaisessa Amerikassa vaikuttaneet kansallistamisliikkeet ovat hieman monimutkaisempia. Kansallistamista ajaneiden poliitikkojen liikkeet, jotka vetosivat luokkakantaisuuteen ja käyttivät marxilaista retoriikkaa, nauttivat epäilemättä kannatusta Latinalaisessa Amerikassa. Yleinen käsitys, että nämä kansallistamista kannattaneet poliittiset liikkeet olisivat kokonaan tai edes suurimmalta osin marxilaisia, ohittaa usein kaikkein keskeisimmän liikkeitä ruokkineen seikan: etnisyyteen pohjautuvan kansallismielisyyden.

Kansallistaminen sai Latinalaisessa Amerikassa hämmästyttävän useissa tapauksissa virtaa halusta ottaa maan varallisuus >>oikeiden>>, etnisesti määriteltyjen omistajien haltuun. Maassa toisensa jälkeen vallankumousjohtajat pyrkivät kääntämään päälaelleen historiallisen pakkomielteen valkoisten ylemmyydestä vetoamalla joko intiaaniveren paremmuuteen tai ihailemalla >>veren sekoittumista>>. 1900-luvun alkupuolella latinalaisamerikkalaisen rasismin tuottama vastarinta, joka aina kietoutui myös rikkaiden ja köyhien väliseen kamppailuun, oli vaikutusvaltainen moottori vallankumouksellisen muutoksen takana koko maanosassa.

Esimerkiksi Boliviassa vuonna 1951 Victor Paz Estenssoro, vallankumouksellisen Movimiento Nacionalista Revolucionario -puolueen (MNR) johtaja, voitti presidentinvaalit erityisesti siksi, koska hän onnistui saamaan liikkeelle suurelta osin mestitseistä koostuvan keskiluokan sellaisilla iskulauseilla kuin ”Maa intiaaneille, kaivokset valtiolle”. Perusteellisesti säikähtänyt >>ei-intiaanitaustainen>> kaivoseliitti tuki sotilasvallankaappausta. Sen jälkeen kun MNR pääsi verisen vallankaappauksen avulla uudelleen valtaan vuonna 1952, yksi Estenssoron ensimmäisiä toimenpiteitä oli antaa intiaanien enemmistölle äänioikeus ja oikeus ilmaiseen koulunkäyntiin. Estenssoro yritti tietoisesti muuttaa etnisyyteen perustuvan intiaaneihin kohdistuvan halveksunnan, joka oli vaivannut bolivialaista yhteiskuntaa sen kaikilla tasoilla siirtomaa-ajoista lähtien. Hallitus kansallisti kaikki suuret kaivokset ja kuusituhatta valtavaa maatilaa >>vaaleaverisiltä>> hacendadoilta ja jakoi ne maattomalle intiaanienemmistölle pientiloiksi. [14]

Vaikka Bolivian kansallistamiset olivat vallankumouksellisia, kommunistisia ne eivät olleet: niillä ei pyritty poistamaan yksityistä omistamista mitenkään laajemmin. Ne olivat enemminkin enemmistön tukemia pakkolunastuksia, jotka suuntautuivat markkinoita hallitsevaan vähemmistöön. Kansallistamisliikkeet Meksikossa, Perussa ja muualla kohdensivat toimensa samalla tavoin >>ulkomaisten imperialistien>> ohella varakkaaseen >>valkoiseen>> eliittiin, jolla oli suhteita ulkomaiseen pääomaan ja valtavia latifundia-maaomaisuuksia. [15]

Amy Chuan lähteytykset osiolle

s. 175 – 179

Kansallistamisen historia ilman kylmän sodan silmälappuja

---------------------


[10] Frank H. Golay, Ralph Anspach, M. Ruth Pfanner & Eliezer B. Ayal, “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” (julkaissut Cornell University Press 1969), s. 137, 158, 166, 181, 191-195, 197-198

[11] Ks. Dennis Austin, ”Democracy and violence in India and Sri Lanka” s. xvii, 66-70 ja Donald L. Horowitz, “Ethnic groups in conflict” s.383, 683

[12] Golay et al. “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” s. 209, 211 ja Martin Smith, “Burma: Insurgency and the politics of ethnicity” s. 200-220

[13] Omar Noman, ”Pakistan”, s. 20, 41, 75-80, 93-94
Richard F. Nyrop, toim., “Pakistan: A country study” s. 104, 137;
Stanley Wolpert, “Zulfi Bhutto of Pakistan”, s. 124-126, 131-139;
Ian Talbot, “Pakistan: A modern history”, s. 215, 233

[14] Ks. Robert Barton, ”A short history of the Republic of Bolivia” s. 255-275;
Magnus Mörner, “The Andean past” s. 69, 205, 221-222;
>>Victor Paz Estenssoro>>, The Economist, 23. kesäkuuta 2001, s.84

[15] Amy Chua sanoo kirjoittaneensa tästä yksityiskohtaisemmin artikkelissaan ”The privatization-nationalization cycle: The link between markets and ethnicity in developing countries”, Columbia Law Review 95 (1995): 223-303

[Omituista, että tällä palstalla eivät yksityisomistuksen ja yksilönvapauksien kiivaat puolestapuhujat näytä tätäkään kyseistä Columbia Law Review'n artikkelia ikinä viitanneen, jos kerran johdonmukaisesti haastetaan KAIKKI KOLLEKTIVISMI eri muodoissaan. Mutta miksi olla johdonmukainen?]

Samasta Amy Chuan teoksesta toinen samanlainen luku:

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Länsimaisten sijoittajien markkinavalta on nostattanut takaiskuja markkinoilla kaikkialla kehittyvässä maailmassa jo sadan vuoden ajan. Nuo takaiskut ovat samanlaisia kuin kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan suunnatut.
>>Alkuperäisenemmistöjen>> näkökulmasta markkinoitumiseen ja yksityistämiseen tähtäävät kampanjat Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat käytännössä tarkoittaneet maan arvokkaimpien teollisuudenalojen ja voimavarojen – mukaan lukien öljy, kaasu, puutavara, kommunikaatio, yleishyödylliset laitokset, kuljetusala sekä kulta-, hopea- ja kuparikaivokset – omistus- ja hallintaoikeuksien >>luovuttamista ulkomaalaisille>>. Sitä mukaa kun amerikkalaiset sijoittajat ja yhtiöt ovat tulleet yhä merkittävämmiksi toimijoiksi maailman markkinoilla, amerikkalaiset ovat saaneet myös kantaa merkittävän osan vastareaktiosta. Ulkomaisessa omistuksessa olevan omaisuuden pakkolunastukset ovat kiinteä osa useimpien kehittyvien maiden historiaa, ja usein nuo lunastukset kietoutuvat tärkeimpien vallankumousliikkeiden toimintaan. 1930-luvun lopulla esimerkiksi Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas tunnetusti kansallisti maan rautatiet. Hän otti ne varakkailta amerikkalaisilta ja brittiläisiltä obligaatioiden omistajilta. Vielä dramaattisemmin Cárdenas kansallisti koko öljyteollisuuden. Hän haukkui pataluhaksi ulkomaisten öljy-yhtiöiden >>yksityisiin, itsekkäisiin ja usein laittomiin intresseihin>> perustuvasta toiminnasta aiheutuvat >>lukemattomat ylilyönnit ja riiston>>, jotka tuomitsivat meksikolaiset >>kurjuuteen, yksitoikkoisuuteen ja epäterveellisiin oloihin>>. Kansallistaminen sai heti valtavan kansansuosion, sitä kannattivat piispat ja baarimikot ja yliopisto-opiskelijat. Sadattuhannet tavalliset meksikolaiset marssivat México Cityn läpi ja kantoivat leikkiarkkuja, joihin oli kirjoitettu >>Standard Oil>> ja muita kaatuneiden amerikkalaisten hirviöiden nimiä. [32] Niin kuin markkinoita hallitseviin vähemmistöihin suunnatuissa pakkolunastuksissa aina käy, Cárdenasin kansallistamiset osoittautuivat taloudellisesti tuhoisiksi. Silti vielä nykyäänkin Meksikossa Cárdenas edustaa lupausta >>Meksiko meksikolaisille>>.

Argentiinassa laissez-faire-talouspolitiikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa johti amerikkalaisyritysten kuten Swiftin, Armourin, Wilsonin, Goodyearin ja ITT:n nöyryyttävän hallitsevaan asemaan Argentiinan taloudessa. Vuoteen 1935 mennessä noin 50 prosenttia maan teollisesta pääomasta oli amerikkalaisten ja muiden länsimaisten sijoittajien omistuksessa tai hallinnassa. Amerikkalaisvastaiset tunteet lisääntyivät ja kulminoituivat vahvaan kansallismieliseen reaktioon, jota johti karismaattinen kansanjohtaja Juan Perón. Perón lietsoi vihaa ulkomaisia kapitalisteja ja maahan tulleita estancieroja kohtaan erittäin taitavasti. Hän kansallisti Argentiinan ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, kaasulaitokset ja muut yleishyödylliset laitokset >>oikeiden argentiinalaisten>> nimissä. [33]

Samankaltaisia enemmistön tukemia markkinoiden vastaisia haltuunottoja on tapahtunut kaikkialla kehittyvässä maailmassa. Haltuunotot on suunnattu läntisiä sijoittajia ja usein samanaikaisesti kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. Chilessä 1970-luvun alussa demokraattisesti valittu presidentti Salvador Allende kansallisti satoja yksityisyrityksiä mukaan lukien amerikkalaiset Anaconda- ja Kennecott-kupariyhtiöt. Hänen mottonsa oli >>Chile chileläisille>>. Uruguyassa Don José Batlle y Ordóñez nousi vaalivoittoon ulkomaalaisvastaisella, kansallismielisellä julistuksellaan; virassaan Batlle kansallisti ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, sähkölaitokset ja vakuutusteollisuuden. Burmassa maan suuresti kunnioitettu ensimmäinen pääministeri U Nu kansallisti suurimmat brittiläiset tiikki-, sementti-, sokeri- ja kuljetusyhtiöt samoin kuin burmanintialaisten ja burmankiinalaisten liikeyritykset >>burmalaistamisen>> nimissä. Indonesiassa Sukarnon laajat kansallistamiset 1950- ja 1960-luvuilla kohdistuivat indonesiankiinalaisten ohella myös valtaviin hollantilaisyrityksiin. Ugandassa 1960-luvulla presidentti Milton Obote osittain kansallisti suuret eurooppalaiset yhtiöt mukaan lukien Shell-BP:n. [Entä miten toimi Obote Idi Aminin jälkeen? Obotekin terrorisoi Ugandaa ahkerasti, silti jää unholaan. MIKSI?] Suurin piirtein samoihin aikoihin Tansaniassa presidentti Julius Nyerere kansallisti kaikki isot ulkomaiset yhtiöt, myös brittien ja intialaisten hallitseman pankki- ja vakuutusalan sekä tuonti- ja vientitoiminnan kokonaisuudessaan. [34]

Luettelo jatkuu. Hämmästyttävän suuri osa maailman kehittyvistä maista on jossakin vaiheessa pakkolunastanut markkinoita hallitsevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta tai liikeyrityksiä. Ja ihmisten enemmistö on poikkeuksetta kannattanut kansallistamisia; usein ne ovat herättäneet yleistä innostusta.

Anonyymi kirjoitti:

Samasta Amy Chuan teoksesta toinen samanlainen luku:

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Länsimaisten sijoittajien markkinavalta on nostattanut takaiskuja markkinoilla kaikkialla kehittyvässä maailmassa jo sadan vuoden ajan. Nuo takaiskut ovat samanlaisia kuin kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan suunnatut.
>>Alkuperäisenemmistöjen>> näkökulmasta markkinoitumiseen ja yksityistämiseen tähtäävät kampanjat Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat käytännössä tarkoittaneet maan arvokkaimpien teollisuudenalojen ja voimavarojen – mukaan lukien öljy, kaasu, puutavara, kommunikaatio, yleishyödylliset laitokset, kuljetusala sekä kulta-, hopea- ja kuparikaivokset – omistus- ja hallintaoikeuksien >>luovuttamista ulkomaalaisille>>. Sitä mukaa kun amerikkalaiset sijoittajat ja yhtiöt ovat tulleet yhä merkittävämmiksi toimijoiksi maailman markkinoilla, amerikkalaiset ovat saaneet myös kantaa merkittävän osan vastareaktiosta. Ulkomaisessa omistuksessa olevan omaisuuden pakkolunastukset ovat kiinteä osa useimpien kehittyvien maiden historiaa, ja usein nuo lunastukset kietoutuvat tärkeimpien vallankumousliikkeiden toimintaan. 1930-luvun lopulla esimerkiksi Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas tunnetusti kansallisti maan rautatiet. Hän otti ne varakkailta amerikkalaisilta ja brittiläisiltä obligaatioiden omistajilta. Vielä dramaattisemmin Cárdenas kansallisti koko öljyteollisuuden. Hän haukkui pataluhaksi ulkomaisten öljy-yhtiöiden >>yksityisiin, itsekkäisiin ja usein laittomiin intresseihin>> perustuvasta toiminnasta aiheutuvat >>lukemattomat ylilyönnit ja riiston>>, jotka tuomitsivat meksikolaiset >>kurjuuteen, yksitoikkoisuuteen ja epäterveellisiin oloihin>>. Kansallistaminen sai heti valtavan kansansuosion, sitä kannattivat piispat ja baarimikot ja yliopisto-opiskelijat. Sadattuhannet tavalliset meksikolaiset marssivat México Cityn läpi ja kantoivat leikkiarkkuja, joihin oli kirjoitettu >>Standard Oil>> ja muita kaatuneiden amerikkalaisten hirviöiden nimiä. [32] Niin kuin markkinoita hallitseviin vähemmistöihin suunnatuissa pakkolunastuksissa aina käy, Cárdenasin kansallistamiset osoittautuivat taloudellisesti tuhoisiksi. Silti vielä nykyäänkin Meksikossa Cárdenas edustaa lupausta >>Meksiko meksikolaisille>>.

Argentiinassa laissez-faire-talouspolitiikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa johti amerikkalaisyritysten kuten Swiftin, Armourin, Wilsonin, Goodyearin ja ITT:n nöyryyttävän hallitsevaan asemaan Argentiinan taloudessa. Vuoteen 1935 mennessä noin 50 prosenttia maan teollisesta pääomasta oli amerikkalaisten ja muiden länsimaisten sijoittajien omistuksessa tai hallinnassa. Amerikkalaisvastaiset tunteet lisääntyivät ja kulminoituivat vahvaan kansallismieliseen reaktioon, jota johti karismaattinen kansanjohtaja Juan Perón. Perón lietsoi vihaa ulkomaisia kapitalisteja ja maahan tulleita estancieroja kohtaan erittäin taitavasti. Hän kansallisti Argentiinan ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, kaasulaitokset ja muut yleishyödylliset laitokset >>oikeiden argentiinalaisten>> nimissä. [33]

Samankaltaisia enemmistön tukemia markkinoiden vastaisia haltuunottoja on tapahtunut kaikkialla kehittyvässä maailmassa. Haltuunotot on suunnattu läntisiä sijoittajia ja usein samanaikaisesti kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. Chilessä 1970-luvun alussa demokraattisesti valittu presidentti Salvador Allende kansallisti satoja yksityisyrityksiä mukaan lukien amerikkalaiset Anaconda- ja Kennecott-kupariyhtiöt. Hänen mottonsa oli >>Chile chileläisille>>. Uruguyassa Don José Batlle y Ordóñez nousi vaalivoittoon ulkomaalaisvastaisella, kansallismielisellä julistuksellaan; virassaan Batlle kansallisti ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, sähkölaitokset ja vakuutusteollisuuden. Burmassa maan suuresti kunnioitettu ensimmäinen pääministeri U Nu kansallisti suurimmat brittiläiset tiikki-, sementti-, sokeri- ja kuljetusyhtiöt samoin kuin burmanintialaisten ja burmankiinalaisten liikeyritykset >>burmalaistamisen>> nimissä. Indonesiassa Sukarnon laajat kansallistamiset 1950- ja 1960-luvuilla kohdistuivat indonesiankiinalaisten ohella myös valtaviin hollantilaisyrityksiin. Ugandassa 1960-luvulla presidentti Milton Obote osittain kansallisti suuret eurooppalaiset yhtiöt mukaan lukien Shell-BP:n. [Entä miten toimi Obote Idi Aminin jälkeen? Obotekin terrorisoi Ugandaa ahkerasti, silti jää unholaan. MIKSI?] Suurin piirtein samoihin aikoihin Tansaniassa presidentti Julius Nyerere kansallisti kaikki isot ulkomaiset yhtiöt, myös brittien ja intialaisten hallitseman pankki- ja vakuutusalan sekä tuonti- ja vientitoiminnan kokonaisuudessaan. [34]

Luettelo jatkuu. Hämmästyttävän suuri osa maailman kehittyvistä maista on jossakin vaiheessa pakkolunastanut markkinoita hallitsevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta tai liikeyrityksiä. Ja ihmisten enemmistö on poikkeuksetta kannattanut kansallistamisia; usein ne ovat herättäneet yleistä innostusta.

Lue lisää

Amy Chua, "Maailma liekeissä"

Lähteytykset osiolle "Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat"

s. 320-3

[32] Robert Ryal Miller, ”Mexico: A history” (University of Oklahoma Press), s.320-321
Harry K. Wright, “Foreign enterprise in Mexico” (University of North Carolina Press), s. 67-70

Alan Knight, “The rise and fall of Cardenismo”, Leslie Bethellin toimittamassa teoksessa “Mexico since independence” (Cambridge University Press), s.279-284

[33] David Rock, “Argentina, 1516-1982” (University of California Press), s. 258, 262-263, 283-286, 312

James R. Scobie, “Argentina: A city and a nation” (Oxford University Press), s.143, 188, 196, 222-223, 235

[34] Kansallistamisista Chilessä:

Philip O. Brienien toimittama ”Allende’s Chile” (Praeger Publishers), s.223-230

Uruguayssa:

M. H. J. Finch, “A political economy of Uruguay since 1870” (St. Martin’s Press), s.207-211

Burmassa ja Indonesiassa:

Frank H. Golay, Ralph Anspach, M. Ruth Pfanner & Eliezer B. Ayal, “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” (Cornell University Press), s. 188, 209-211, 215

Afrikassa:

William Redman Duggan & John R. Civille, ”Tanzania and Nyerere” (Orbis Books), s.192-194

[Kiinnostaisi tietää myös lisää teoksia Ugandan ja Tanzanian teollisuuksien pakkokansallistamisten tuhoisuudesta sekä Julius Nyereren Ujamaa-pakkoyhteisöllistämisprojektista.]

Anonyymi kirjoitti:

Samasta Amy Chuan teoksesta toinen samanlainen luku:

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Länsimaisten sijoittajien markkinavalta on nostattanut takaiskuja markkinoilla kaikkialla kehittyvässä maailmassa jo sadan vuoden ajan. Nuo takaiskut ovat samanlaisia kuin kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan suunnatut.
>>Alkuperäisenemmistöjen>> näkökulmasta markkinoitumiseen ja yksityistämiseen tähtäävät kampanjat Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat käytännössä tarkoittaneet maan arvokkaimpien teollisuudenalojen ja voimavarojen – mukaan lukien öljy, kaasu, puutavara, kommunikaatio, yleishyödylliset laitokset, kuljetusala sekä kulta-, hopea- ja kuparikaivokset – omistus- ja hallintaoikeuksien >>luovuttamista ulkomaalaisille>>. Sitä mukaa kun amerikkalaiset sijoittajat ja yhtiöt ovat tulleet yhä merkittävämmiksi toimijoiksi maailman markkinoilla, amerikkalaiset ovat saaneet myös kantaa merkittävän osan vastareaktiosta. Ulkomaisessa omistuksessa olevan omaisuuden pakkolunastukset ovat kiinteä osa useimpien kehittyvien maiden historiaa, ja usein nuo lunastukset kietoutuvat tärkeimpien vallankumousliikkeiden toimintaan. 1930-luvun lopulla esimerkiksi Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas tunnetusti kansallisti maan rautatiet. Hän otti ne varakkailta amerikkalaisilta ja brittiläisiltä obligaatioiden omistajilta. Vielä dramaattisemmin Cárdenas kansallisti koko öljyteollisuuden. Hän haukkui pataluhaksi ulkomaisten öljy-yhtiöiden >>yksityisiin, itsekkäisiin ja usein laittomiin intresseihin>> perustuvasta toiminnasta aiheutuvat >>lukemattomat ylilyönnit ja riiston>>, jotka tuomitsivat meksikolaiset >>kurjuuteen, yksitoikkoisuuteen ja epäterveellisiin oloihin>>. Kansallistaminen sai heti valtavan kansansuosion, sitä kannattivat piispat ja baarimikot ja yliopisto-opiskelijat. Sadattuhannet tavalliset meksikolaiset marssivat México Cityn läpi ja kantoivat leikkiarkkuja, joihin oli kirjoitettu >>Standard Oil>> ja muita kaatuneiden amerikkalaisten hirviöiden nimiä. [32] Niin kuin markkinoita hallitseviin vähemmistöihin suunnatuissa pakkolunastuksissa aina käy, Cárdenasin kansallistamiset osoittautuivat taloudellisesti tuhoisiksi. Silti vielä nykyäänkin Meksikossa Cárdenas edustaa lupausta >>Meksiko meksikolaisille>>.

Argentiinassa laissez-faire-talouspolitiikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa johti amerikkalaisyritysten kuten Swiftin, Armourin, Wilsonin, Goodyearin ja ITT:n nöyryyttävän hallitsevaan asemaan Argentiinan taloudessa. Vuoteen 1935 mennessä noin 50 prosenttia maan teollisesta pääomasta oli amerikkalaisten ja muiden länsimaisten sijoittajien omistuksessa tai hallinnassa. Amerikkalaisvastaiset tunteet lisääntyivät ja kulminoituivat vahvaan kansallismieliseen reaktioon, jota johti karismaattinen kansanjohtaja Juan Perón. Perón lietsoi vihaa ulkomaisia kapitalisteja ja maahan tulleita estancieroja kohtaan erittäin taitavasti. Hän kansallisti Argentiinan ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, kaasulaitokset ja muut yleishyödylliset laitokset >>oikeiden argentiinalaisten>> nimissä. [33]

Samankaltaisia enemmistön tukemia markkinoiden vastaisia haltuunottoja on tapahtunut kaikkialla kehittyvässä maailmassa. Haltuunotot on suunnattu läntisiä sijoittajia ja usein samanaikaisesti kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. Chilessä 1970-luvun alussa demokraattisesti valittu presidentti Salvador Allende kansallisti satoja yksityisyrityksiä mukaan lukien amerikkalaiset Anaconda- ja Kennecott-kupariyhtiöt. Hänen mottonsa oli >>Chile chileläisille>>. Uruguyassa Don José Batlle y Ordóñez nousi vaalivoittoon ulkomaalaisvastaisella, kansallismielisellä julistuksellaan; virassaan Batlle kansallisti ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, sähkölaitokset ja vakuutusteollisuuden. Burmassa maan suuresti kunnioitettu ensimmäinen pääministeri U Nu kansallisti suurimmat brittiläiset tiikki-, sementti-, sokeri- ja kuljetusyhtiöt samoin kuin burmanintialaisten ja burmankiinalaisten liikeyritykset >>burmalaistamisen>> nimissä. Indonesiassa Sukarnon laajat kansallistamiset 1950- ja 1960-luvuilla kohdistuivat indonesiankiinalaisten ohella myös valtaviin hollantilaisyrityksiin. Ugandassa 1960-luvulla presidentti Milton Obote osittain kansallisti suuret eurooppalaiset yhtiöt mukaan lukien Shell-BP:n. [Entä miten toimi Obote Idi Aminin jälkeen? Obotekin terrorisoi Ugandaa ahkerasti, silti jää unholaan. MIKSI?] Suurin piirtein samoihin aikoihin Tansaniassa presidentti Julius Nyerere kansallisti kaikki isot ulkomaiset yhtiöt, myös brittien ja intialaisten hallitseman pankki- ja vakuutusalan sekä tuonti- ja vientitoiminnan kokonaisuudessaan. [34]

Luettelo jatkuu. Hämmästyttävän suuri osa maailman kehittyvistä maista on jossakin vaiheessa pakkolunastanut markkinoita hallitsevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta tai liikeyrityksiä. Ja ihmisten enemmistö on poikkeuksetta kannattanut kansallistamisia; usein ne ovat herättäneet yleistä innostusta.

Lue lisää

Amy Chua, "Maailma liekeissä"

Kappaleen "Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat" jatkoa

s. 323

---

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen vuonna 1989 monet ajattelivat, että kansallistamispaineet haihtuisivat kehittyvästä maailmasta. [Valitettavasti se oli suureksi osaksi vain kaunista illuusiota.] Mutta ennustus perustui virheelliselle oletukselle, että kansallistaminen oli kehittyvässä maailmassa sosialististen tai kommunististen ihanteiden motivoimaa. Todellisuudessa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (Kiina, Kuuba, Vietnam), kansallistaminen kehittyvissä maissa ei koskaan ollut niinkään sosialismin ilmausta vaan enemmänkin kiihkeän kansallismielisyyden tai etnokansallismielisyyden aikaansaamaa ja suunnattu sekä länsimaisia että kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. [Koska kollektivistitalouden pyhää lehmää olikin monta erilaista muotoa.]

Vuoden 1989 tapahtumat, vaikkakin ne ehkä veivät sosialismilta voiman, eivät lainkaan vähentäneet kansallismielisiä tai etnokansallismielisiä paineita. … markkinoita hallitseviin vähemmistöihin kohdistuneita etnokansallismielisiä pakkolunastuksia on tapahtunut jatkuvasti vuoden 1989 jälkeen, esimerkiksi Etiopiassa, Indonesiassa ja viimeisimmäksi Zimbabwessa. Samaan aikaan Lännen >>taloudellista aggressiivisuutta>> ja IMF:n [eli siis International Monetary Fundin, Kansainvälisen Valuuttarahaston)] vapaiden markkinoiden >>säästökuureja>> vastaan kohdistuva kansallismielisyys on vain kiihtynyt. Viime vuosina, kun Yhdysvaltojen valta-asema on vahvistunut ja amerikkalaisten ylikansallisten yhtiöiden näkyvyys on lisääntynyt, kansallismielinen vastarinta kanavoituu yhä useammin yhteiseksi antiamerikkalaiseksi vihaksi.

Eli tietyssä mielessä baltiansaksalaiset olivat erityisasemaan päässyt, ellei markkinoita hallitseva vähemmistö.

Anonyymi kirjoitti:

Eli tietyssä mielessä baltiansaksalaiset olivat erityisasemaan päässyt, ellei markkinoita hallitseva vähemmistö.

Kyllähän tästä on ollut Ylelläkin juttua.


Yle

Mikko Pesonen

12.1.2020


Kun Suomi valmistautui talvisotaan, pakkasi baltiansaksalainen "herrakansa" matkalaukkujaan ja katosi historian hämärään


Tallinnan vanhassa kaupungissa kun käyskentelee, ei voi olla törmäämättä saksalaisten kädenjälkeen. Tuossa seisoo Nigulisten kirkko, vanha saksalaisten kauppiaiden pyhäkkö. Ja tuossa on Suuren killan talo, josta saksalaiset hansakauppiaat hallitsivat.

Puhumattakaan Toompeasta: koko yläkaupunki oli saksalaisten paronien valtakuntaa, jonka portit suljettiin yöksi rahvaalta. Kesäksi paronit muuttivat maaseutukartanoihinsa, joita Virossa on säilynyt sotien ja Neuvostoajan tuhoilta tuhatkunta.

.....

Saksalaisten historia Baltiassa alkaa 1200-luvun alusta, kun joukko lyypekkiläisiä kauppiaita rantautui Väinäjoelle. Pian perässä saapuivat lähetyssaarnaajat tukenaan asevoimat eli saksalainen ritarikunta.

Muutamassa vuosikymmenessä ritarikunta onnistui valloittamaan nykyiset Latvian ja Viron alueet. Baltia oli liitetty läntiseen kulttuuripiirin.

Samalla saksalaiset toivat Baltiaan tiukan hierarkian, joka perustui säätyyn ja kansallisuuteen. Saksalaiset olivat valloittajia ja yläluokkaa, ei-saksalaiset, kuten kantaväestöä kutsuttiin, alistettua alaluokkaa, jolla ei ollut juuri lainkaan poliittista tai taloudellista valtaa.

[Eli kyllä, baltiansaksalaiset olivat omalla tavallaan markkinoita hallitsevan vähemmistön asemassa.]

Asetelma säilyi keskiajalta aina Viron ja Latvian itsenäistymiseen saakka ja muodosti "erään Baltian historian keskeisimmistä ongelmista", historioitsija Vilho Niitemaa kirjoittaa klassikkoteoksessaan Baltian historia.

Erityisen hankala asema oli talonpojilla. Kun Pohjoismaissa talonpojat olivat itsenäisiä ja pääosin omistivat viljelemänsä maan, päätyivät Viron ja Latvian maanviljelijät pahimmillaan orjan asemaan. Saksalaissyntyisen Põltsamaan papin arvio 1700-luvun lopulta oli, että Baltiassa kansa oli halvempaa mustat orjat Yhdysvalloissa. Ihmisiä saatettiin vaihtaa hevosiin, koiriin, jopa piipunpesiin.

Saksalaisten asema Baltiassa oli niin vahva, että heidät on rinnastettu siirtomaaherroihin. Tarkalleen ottaen Baltia ei missään vaiheessa ollut Saksan siirtomaa, sillä aluetta hallitsi ensin ritarikunta, sitten Ruotsi ja lopulta Venäjä. Baltiansaksalaiset kuitenkin säilyttivät aina asemansa – omistivat maat, hallitsivat kauppaa, jakoivat oikeutta, kantoivat verot ja lopulta omistivat myös ihmiset.

[Voiko latvialaisia syyttää siitä, että halusivat oman kansakuntavaltionsa?]

Saksalaisten ylivalta alkoi 1800-luvulla pikkuhiljaa murtua ja lopullisesti "siirtomaa-aika" päättyi Viron ja Latvian itsenäistymiseen vuonna 1918. Tuolloin toteutettiin muun muassa maareformi, jossa saksalaisten omistama maa jaettiin virolaisille ja latvialaisille. Saksalaisille jäi pieni viljelysala ja ehkä asumisoikeus kartanon sivurakennuksessa.

Anonyymi kirjoitti:

Kyllähän tästä on ollut Ylelläkin juttua.


Yle

Mikko Pesonen

12.1.2020


Kun Suomi valmistautui talvisotaan, pakkasi baltiansaksalainen "herrakansa" matkalaukkujaan ja katosi historian hämärään


Tallinnan vanhassa kaupungissa kun käyskentelee, ei voi olla törmäämättä saksalaisten kädenjälkeen. Tuossa seisoo Nigulisten kirkko, vanha saksalaisten kauppiaiden pyhäkkö. Ja tuossa on Suuren killan talo, josta saksalaiset hansakauppiaat hallitsivat.

Puhumattakaan Toompeasta: koko yläkaupunki oli saksalaisten paronien valtakuntaa, jonka portit suljettiin yöksi rahvaalta. Kesäksi paronit muuttivat maaseutukartanoihinsa, joita Virossa on säilynyt sotien ja Neuvostoajan tuhoilta tuhatkunta.

.....

Saksalaisten historia Baltiassa alkaa 1200-luvun alusta, kun joukko lyypekkiläisiä kauppiaita rantautui Väinäjoelle. Pian perässä saapuivat lähetyssaarnaajat tukenaan asevoimat eli saksalainen ritarikunta.

Muutamassa vuosikymmenessä ritarikunta onnistui valloittamaan nykyiset Latvian ja Viron alueet. Baltia oli liitetty läntiseen kulttuuripiirin.

Samalla saksalaiset toivat Baltiaan tiukan hierarkian, joka perustui säätyyn ja kansallisuuteen. Saksalaiset olivat valloittajia ja yläluokkaa, ei-saksalaiset, kuten kantaväestöä kutsuttiin, alistettua alaluokkaa, jolla ei ollut juuri lainkaan poliittista tai taloudellista valtaa.

[Eli kyllä, baltiansaksalaiset olivat omalla tavallaan markkinoita hallitsevan vähemmistön asemassa.]

Asetelma säilyi keskiajalta aina Viron ja Latvian itsenäistymiseen saakka ja muodosti "erään Baltian historian keskeisimmistä ongelmista", historioitsija Vilho Niitemaa kirjoittaa klassikkoteoksessaan Baltian historia.

Erityisen hankala asema oli talonpojilla. Kun Pohjoismaissa talonpojat olivat itsenäisiä ja pääosin omistivat viljelemänsä maan, päätyivät Viron ja Latvian maanviljelijät pahimmillaan orjan asemaan. Saksalaissyntyisen Põltsamaan papin arvio 1700-luvun lopulta oli, että Baltiassa kansa oli halvempaa mustat orjat Yhdysvalloissa. Ihmisiä saatettiin vaihtaa hevosiin, koiriin, jopa piipunpesiin.

Saksalaisten asema Baltiassa oli niin vahva, että heidät on rinnastettu siirtomaaherroihin. Tarkalleen ottaen Baltia ei missään vaiheessa ollut Saksan siirtomaa, sillä aluetta hallitsi ensin ritarikunta, sitten Ruotsi ja lopulta Venäjä. Baltiansaksalaiset kuitenkin säilyttivät aina asemansa – omistivat maat, hallitsivat kauppaa, jakoivat oikeutta, kantoivat verot ja lopulta omistivat myös ihmiset.

[Voiko latvialaisia syyttää siitä, että halusivat oman kansakuntavaltionsa?]

Saksalaisten ylivalta alkoi 1800-luvulla pikkuhiljaa murtua ja lopullisesti "siirtomaa-aika" päättyi Viron ja Latvian itsenäistymiseen vuonna 1918. Tuolloin toteutettiin muun muassa maareformi, jossa saksalaisten omistama maa jaettiin virolaisille ja latvialaisille. Saksalaisille jäi pieni viljelysala ja ehkä asumisoikeus kartanon sivurakennuksessa.

Lue lisää

Mutta kuinkas ollakaan, ihan kaikki ei ollut niin suorasukaista, etenkin mitä tuli omaisuuden pakkolunastukseen.


Yle

Mikko Pesonen

12.1.2020

Kun Suomi valmistautui talvisotaan, pakkasi baltiansaksalainen "herrakansa" matkalaukkujaan ja katosi historian hämärään



"Kaikkien täytyy poistua, aikaa on kolme vuorokautta"

Yhdessä tuollaisessa kartanon sivurakennuksessa soi puhelin sunnuntai-iltana 8. lokakuuta 1939.

Hitler oli pitänyt puheensa kaksi päivää aiemmin ja Viro taipunut Neuvostoliiton vaatimuksiin tukikohdista ja 25 000 puna-armeijan sotilaan saapumisesta. Puhelimeen rientävä Carl Mothander ennakoi huonoja uutisia.

– Führerin edustaja on anonut Viron saksalaisille lupaa poistua Saksaan. Laivat ovat jo ankkuroituneet Tallinnan satamaan. Aikaa on kolme vuorokautta. Kaikkien täytyy poistua ennen kuin bolsevikit saapuvat.

Soittaja oli Viron saksalaisten puhemies ja Mothanderin vaimon sukulainen. Mothanderin arvion mukaan ei aivan selvinpäin. Myös Mothander oli nyt pyörällä päästään. Edessä olisi pirunmoinen hässäkkä.

Carl Mothander (1886–1965) oli ruotsalainen seikkailija, joka oli sotinut sekä Suomen sisällissodassa että Viron vapaussodassa. Viroon hän palasi vuonna 1928 ja nai baltiansaksalaiseen ylimystöön kuuluneen paronitar Wrangelin.

Mothander kirjoitti elämästään Toompean palatsissa ja Tohisoon maaseutukartanossa kirjan Paroneista bolsevikkeihin (1944). Se on harvinainen sisäpiiriläisen raportti suljetun baltiansaksalaisen aateliston arjesta ja erikoisista tavoista, joista osa periytyi kaukaa ritarikunnan ajoilta.

Mothander kuvailee kirjassaan myös tuon maailman hajoamista.

Mothander selostaa, kuinka puhelua seuranneena päivänä Saksan lähetystön piha Tallinnassa oli täynnä kiihtyneitä ihmisiä, jotka koettivat saada tietoa ja ohjeistusta.

Oli tehtävä selvitys kaikesta omaisuudesta. Käteisvarat oli talletettava Saksan lähestystön pankkitilille Tallinnaan. Kiinteä omaisuus oli jaettava kolmeen osaan: käsimatkatavarat ja lakanoiden kaltaiset hieman isommat henkilökohtaiset käyttöesineet sai pakata matkaa varten. Kaikki muu, huonekalut mukaanluettuna, jäi asuntoihin odottamaan.

Nuoriso oli Mothanderin mukaan haltioissaan: "Der Führer ruft" – kun Hitler kutsuu, on nuoriso valmis lähtemään, Mothander kuvailee.

Kesti kuitenkin vielä kolme viikkoa ennen kuin Tallinnan satamassa odottaneet saksalaisalukset lähtivät kohti Danzigia, Stettiniä ja Gotenhafeniksi nimettyä Gdyniaa.

Ensin oli neuvoteltava. Mothanderin mukaan baltiansaksalaisten omaisuuden arvo oli 200–300 miljoonaa kruunua. Lisäksi suuri osa Viron teollisuutta oli saksalaisten käsissä. Viron valtiolle omaisuuden lunastus olisi suonenisku, josta se ei välttämättä selviäisi. Viro ja Saksa pääsivät parin viikon väännön jälkeen sopuun omaisuuksien siirrosta ja matka alkoi.

......

Viron kannalta saksalaisten poistuminen oli [Suomen Tallinnan-]suurlähettiläs [Paavo] Hynnisen arvion mukaan [Helsinkiin lähettämässään raportissa 16. lokakuuta 1939] sekä voitto että menetys: saksalaisilla oli tärkeä asema Viron sivistyneistössä ja talouselämässä – myös omaisuudensiirto oli kova isku Virolle.

Myönteisenä asiana suurlähettiläs näki kansallisen eheytymisen. Saksalaiset olivat lähettilään mukaan kaikesta huolimatta "Fremdkörper", vieras elementti virolaisessa yhteiskunnassa.

.....

Kuten tiedetään, toinen maailmansota päättyi Saksan tappioon. Baltiansaksalaisille se tarkoitti jälleen muuttoa. Osa päätyi DDR:ään, eikä heidän elämästään tiedetä paljoakaan. Kommunistisessa maassa oli mahdotonta vaalia yläluokkaista perintöä.

Länsi-Saksassa baltiansaksalaiset asettuivat ympäri maata, eikä varsinaisia balttien asutuskeskittymiä syntynyt. Joitain kulttuuri-, opiskelija- ja sukututkimusyhdistyksiä perustettiin, mutta valtaosa niistä kuihtui vuosien myötä.

Viron ja Latvian uudelleenitsenäistyttyä baltiansaksalaisillekin olisi periaatteessa avautunut mahdollisuus palata. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tiettävästi baltiansaksalaiset eivät myöskään ole esittäneet vaatimuksia vanhojen kartanoiden, palatsien tai muun omaisuuden osalta.

Tänä päivänä voi jo kysyä, onko baltiansaksalaisia enää ylipäänsä olemassa vai hävisikö 700-vuotinen "heimo" Hitlerin puheen myötä historian hämärään.


Mikko Pesosen jutun lähteinä ovat:

* Carl Mothander: Paroneista bolsevikkeihin. Gummerus, 1944.

* Vilho Niitemaa: Baltian historia. WSOY, 1959.

* Suomen ulkomaanedustustojen raportit 1918-1945.

* [ Richards Olafs Plavnieks; ] "Wall of blood": The Baltic German case study in National Socialist wartime population policy, 1939-1945.

Amy Chua -viittaus jatkuu:

--------------------------------------------

Maaliskuussa 1957 yhdeksän vaikutusvaltaista hutuälykköä julkaisi pamfletin, Hutumanifestin, ”demokratian” puolesta. He käyttivät tyypillisiä etnokansallismielisiä puheenparsia. Manifestissa väitettiin, että tutsit olivat ”ulkomaisia valloittajia” ja että ”Ruanda oli oikeutetusti hutuenemmistön valtakunta”. Kuten tavallista, maltillisempi poliittinen puhe hukkui etnisen kiihotuksen väkeviin sanoihin. Ääriaineksen vaatimus hutujen yhdistymisestä kokosi kaikkialla maassa suuria ihmisjoukkoja. Belgialaiset näyttivät suhtautuvan välinpitämättömästi lisääntyvään etniseen kiihotukseen, he olivat nyt entisiä siirtomaaherroja, jotka auttoivat maata itsenäistymään ja suunnittelivat vaaleja. Mutta ennen kuin vaalit ehdittiin pitää, alkoi sota.

Ruandan ”sosiaalinen vallankumous”, joka lopulta ajoi belgialaiset maasta, alkoi marraskuussa 1959. Sen jälkeen kun tutsit hyökkäsivät hutupoliitikon kimppuun, väkivalta levisi koko maahan. ”Tuhon tuulena” tunnetussa kansannousussa hutut toimivat yleensä noin kymmenen hengen ryhmissä, joita johti yksi mies vihellyspillin kanssa. Ryhmät ryöstivät, polttivat ja murhasivat tutseja. Keskellä tätä kaikkea pidettiin vaalit vuonna 1960 – vaikka hutut polttivat samaan aikaan tutsien koteja. Ei ole mikään ihme, että hutut voittivat vaalit, he saivat 90 prosenttia tärkeimmistä poliittisista paikoista. Siihen mennessä yli 20 000 tutsia oli karkoitettu kodeistaan ja monta tuhatta oli tapettu tai lähtenyt maanpakoon. Väkivaltaisuudet suunnitelleet hutujohtajat olivat ensimmäisinä haalimassa tutsien omaisuutta itselleen. (7)

Ruanda sai täyden itsenäisyyden vuonna 1962. Maan ensimmäiseksi presidentiksi vihittiin Grégoire Kayibanda, yksi Hutumanifestin kirjoittajista. Hän väitti virkaanastujaispuheessaan ”demokratian kukistaneen feodalismin”. Mutta Ruandan demokratia oli sairasta laatua. Presidentti Kayibanda, Gourevich sanoo, oli parhaimmillaankin heikko johtaja: ”Hutujoukkojen kehottaminen tappamaan tutseja näytti olevan hänen ainoa keinonsa pitää vallankumous elossa.” Myöhään joulukuussa vuonna 1963 hutujen tekemä erittäin järjestäytynyt joukkomurha vei hengen melkein 14 000 tutsilta yksin eteläisessä Gikongoron maakunnassa. Suurin osa uhreista oli hyvin koulutettuja tutsimiehiä, vaikka myös naisia ja lapsia surmattiin. Usein heidät hakattiin tai keihästettiin kuoliaiksi ja heidän ruumiinsa heitettiin jokeen sen jälkeen kun niiden yltä oli ryöstetty vaatteet. (8)

Vuonna 1973 hutujen kenraalimajuri Juvénal Habyarimana kaappasi vallan. Hän vaati tutseihin kohdistuvan väkivallan lopettamista ja otti jopa joitakin tutseja kumileimasinparlamenttiinsa. Habyariman[an] kaksi vuosikymmentä kestänyt hallinto oli korruptoitunut ja itsevaltainen, hän ahnehti itselleen monenlaista hyvää samaan aikaan kun suurin osa ruandalaisista eli äärimmäisessä ja turhauttavassa köyhyydessä.

1990-luvun alkupuolella maailmalla lyönyt demokratia-aalto ulottui myös Ruandaan. Presidentti Habyarimana vastasi paineisiin, joita tuli etenkin Yhdysvalloista ja Länsi-Euroopasta ja erityisesti Ranskasta, ja luopui näyttävästi itsevaltiudesta ”monimuotoisuuden” ja monipuoluejärjestelmän hyväksi. Mutta uuden ”moniarvoisen” politiikan alta paljastuivat pian vaarallisen etniset kasvot. Todellisista oppositiopuolueista vain yhdessä oli merkittävästi tutsijäseniä. Vielä pahempaa oli, että hutujen ääriaines sytytti vanhat pelot ja vastarinnan liekkeihin. He saivat nopeasti demokraattisen prosessin haltuunsa ja muuttivan Ruandan politiikan hutuille näyttämöksi, jolla he kamppailivat selviytymisestään ja puolustivat itseään. Hutujen oli yhdistyttävä ja taisteltava yhteistä ”kotimaista vihollista” vastaan, muutoin tutsit ottaisivat maan jälleen haltuunsa ja tuhoaisivat ensi töikseen hutut. Tämä laaja liike tuli tunnetuksi hutuvoimana. (9)

Lokakuussa vuonna 1990 tutsien kapinallisarmeija, joka kutsui itseään Ruandan Isänmaalliseksi Armeijaksi (Rwandan Patriotic Army, RPF), valtasi Ruandan naapurimaasta Ugandasta käsin. [ERITYISHUOMIO:] Gourevichin mukaan useimmat Ruandan tutsit eivät edes tienneet RPF:n olemassaolosta. Mutta saadakseen itselleen kannatusta Habyarimana julisti kaikki tutsit Ruandassa RPF:n ”kätyreiksi” ja hutut, jotka eivät hyväksyneet tätä näkemystä, leimattiin ”tutseja rakastaviksi pettureiksi”. [Yllätys, vihanlietsontapropaganda valehtelee.] Hutujen ääriainekset ja nuorisomilitantit ”lietsoivat kansanmurhaa riehakkaana karnevaalina. Hutuvoiman nuorisojohtajat singahtelivat moottoripyörillä ympäriinsä, heillä oli urheilullisen muodikkaasti leikatut hiukset, tummat aurinkolasit ja kirkasväriset pyjama-asut ja viitat, he saarnasivat etnistä solidaarisuutta ja kansan puolustautumista yhä suuremmille joukoille.” Muut hutut ”laativat tutsilistoja ja huvittelivat harjoittelemalla talojen polttamista, kranaattien heittämistä ja nukkien silpomista macheteilla”.

JATKUU

Anonyymi kirjoitti:

Amy Chua -viittaus jatkuu:

--------------------------------------------

Maaliskuussa 1957 yhdeksän vaikutusvaltaista hutuälykköä julkaisi pamfletin, Hutumanifestin, ”demokratian” puolesta. He käyttivät tyypillisiä etnokansallismielisiä puheenparsia. Manifestissa väitettiin, että tutsit olivat ”ulkomaisia valloittajia” ja että ”Ruanda oli oikeutetusti hutuenemmistön valtakunta”. Kuten tavallista, maltillisempi poliittinen puhe hukkui etnisen kiihotuksen väkeviin sanoihin. Ääriaineksen vaatimus hutujen yhdistymisestä kokosi kaikkialla maassa suuria ihmisjoukkoja. Belgialaiset näyttivät suhtautuvan välinpitämättömästi lisääntyvään etniseen kiihotukseen, he olivat nyt entisiä siirtomaaherroja, jotka auttoivat maata itsenäistymään ja suunnittelivat vaaleja. Mutta ennen kuin vaalit ehdittiin pitää, alkoi sota.

Ruandan ”sosiaalinen vallankumous”, joka lopulta ajoi belgialaiset maasta, alkoi marraskuussa 1959. Sen jälkeen kun tutsit hyökkäsivät hutupoliitikon kimppuun, väkivalta levisi koko maahan. ”Tuhon tuulena” tunnetussa kansannousussa hutut toimivat yleensä noin kymmenen hengen ryhmissä, joita johti yksi mies vihellyspillin kanssa. Ryhmät ryöstivät, polttivat ja murhasivat tutseja. Keskellä tätä kaikkea pidettiin vaalit vuonna 1960 – vaikka hutut polttivat samaan aikaan tutsien koteja. Ei ole mikään ihme, että hutut voittivat vaalit, he saivat 90 prosenttia tärkeimmistä poliittisista paikoista. Siihen mennessä yli 20 000 tutsia oli karkoitettu kodeistaan ja monta tuhatta oli tapettu tai lähtenyt maanpakoon. Väkivaltaisuudet suunnitelleet hutujohtajat olivat ensimmäisinä haalimassa tutsien omaisuutta itselleen. (7)

Ruanda sai täyden itsenäisyyden vuonna 1962. Maan ensimmäiseksi presidentiksi vihittiin Grégoire Kayibanda, yksi Hutumanifestin kirjoittajista. Hän väitti virkaanastujaispuheessaan ”demokratian kukistaneen feodalismin”. Mutta Ruandan demokratia oli sairasta laatua. Presidentti Kayibanda, Gourevich sanoo, oli parhaimmillaankin heikko johtaja: ”Hutujoukkojen kehottaminen tappamaan tutseja näytti olevan hänen ainoa keinonsa pitää vallankumous elossa.” Myöhään joulukuussa vuonna 1963 hutujen tekemä erittäin järjestäytynyt joukkomurha vei hengen melkein 14 000 tutsilta yksin eteläisessä Gikongoron maakunnassa. Suurin osa uhreista oli hyvin koulutettuja tutsimiehiä, vaikka myös naisia ja lapsia surmattiin. Usein heidät hakattiin tai keihästettiin kuoliaiksi ja heidän ruumiinsa heitettiin jokeen sen jälkeen kun niiden yltä oli ryöstetty vaatteet. (8)

Vuonna 1973 hutujen kenraalimajuri Juvénal Habyarimana kaappasi vallan. Hän vaati tutseihin kohdistuvan väkivallan lopettamista ja otti jopa joitakin tutseja kumileimasinparlamenttiinsa. Habyariman[an] kaksi vuosikymmentä kestänyt hallinto oli korruptoitunut ja itsevaltainen, hän ahnehti itselleen monenlaista hyvää samaan aikaan kun suurin osa ruandalaisista eli äärimmäisessä ja turhauttavassa köyhyydessä.

1990-luvun alkupuolella maailmalla lyönyt demokratia-aalto ulottui myös Ruandaan. Presidentti Habyarimana vastasi paineisiin, joita tuli etenkin Yhdysvalloista ja Länsi-Euroopasta ja erityisesti Ranskasta, ja luopui näyttävästi itsevaltiudesta ”monimuotoisuuden” ja monipuoluejärjestelmän hyväksi. Mutta uuden ”moniarvoisen” politiikan alta paljastuivat pian vaarallisen etniset kasvot. Todellisista oppositiopuolueista vain yhdessä oli merkittävästi tutsijäseniä. Vielä pahempaa oli, että hutujen ääriaines sytytti vanhat pelot ja vastarinnan liekkeihin. He saivat nopeasti demokraattisen prosessin haltuunsa ja muuttivan Ruandan politiikan hutuille näyttämöksi, jolla he kamppailivat selviytymisestään ja puolustivat itseään. Hutujen oli yhdistyttävä ja taisteltava yhteistä ”kotimaista vihollista” vastaan, muutoin tutsit ottaisivat maan jälleen haltuunsa ja tuhoaisivat ensi töikseen hutut. Tämä laaja liike tuli tunnetuksi hutuvoimana. (9)

Lokakuussa vuonna 1990 tutsien kapinallisarmeija, joka kutsui itseään Ruandan Isänmaalliseksi Armeijaksi (Rwandan Patriotic Army, RPF), valtasi Ruandan naapurimaasta Ugandasta käsin. [ERITYISHUOMIO:] Gourevichin mukaan useimmat Ruandan tutsit eivät edes tienneet RPF:n olemassaolosta. Mutta saadakseen itselleen kannatusta Habyarimana julisti kaikki tutsit Ruandassa RPF:n ”kätyreiksi” ja hutut, jotka eivät hyväksyneet tätä näkemystä, leimattiin ”tutseja rakastaviksi pettureiksi”. [Yllätys, vihanlietsontapropaganda valehtelee.] Hutujen ääriainekset ja nuorisomilitantit ”lietsoivat kansanmurhaa riehakkaana karnevaalina. Hutuvoiman nuorisojohtajat singahtelivat moottoripyörillä ympäriinsä, heillä oli urheilullisen muodikkaasti leikatut hiukset, tummat aurinkolasit ja kirkasväriset pyjama-asut ja viitat, he saarnasivat etnistä solidaarisuutta ja kansan puolustautumista yhä suuremmille joukoille.” Muut hutut ”laativat tutsilistoja ja huvittelivat harjoittelemalla talojen polttamista, kranaattien heittämistä ja nukkien silpomista macheteilla”.

JATKUU

Lue lisää

Amy Chua -viittaus jatkuu:

-------------------------------------------------

”Lehdistönvapaus”, johon Amerikka ironista kyllä rohkaisi, johti siihen, että Kangura (Herätä se) -sanomalehdestä tuli erittäin vaikutusvaltainen. Lehti kutsui itseään ”ääneksi, joka haluaa herättää ja ohjata ihmisten enemmistöä”. Vuonna 1990 aloittaneen Kanguran päätoimittaja oli Hassan [N]geze, paholaismaisen tehokas hutujen ylivallan kannattaja, joka vetosi myös tavallisiin hutuihin. Eräässä toisessa sanomalehdessä julkaistussa pilapiirroksessa Ngeze makaa sohvalla ja ”demokraattinen lehdistö” tekee hänelle psykoanalyysiä. Pilakuvassa oli seuraavat repliikit:

Ngeze: Tohtori, olen sairas!!

Tohtori: Sairautenne?!

Ngeze: Tutsit… tutsit… tutsit!!!!!

Ngeze ilmeisesti ilahtui kuvasta, koska hän julkaisi sen myös omassa Kangura-lehdessään. Tunnetuimmassa artikkelissaan ”Hutun kymmenen käskyä”, joka julkaistiin joulukuussa vuonna 1990, Ngeze pyysi hutunaisia ”vahtimaan hutumiesten mahdollisia tutsimyönteisiä tunteita”. Hän julisti kaikki tutsit ”epärehellisiksi” ja kehotti hutuja ”yhtenäisyyteen ja keskinäiseen solidaarisuuteen” ”yhteistä tutsivihollista” vastaan. Hutujen kymmentä käskyä levitettiin laajasti ja ne olivat äärimmäisen suosittua lukemista. Kahdeksanness ja kaikkein useimmin lainatussa käskyssä sanottiin, että ”hutujen on lakattava tuntemasta armoa tutseja kohtaan”. (10)

Vuonna 1993 presidentti Habyarimana allekirjoitti rauhansopimuksen RPF:n kanssa. Hutuvoiman johtajat pitivät rauhansopimusta maanpetoksena, leimasivat Habyarimanan ”rikoskumppaniksi” ja vaativat koko tutsiväestön tuhoamista, koska nämä olivat RPF:n kannattajia ja ”tutsitorakoita”. Ngeze lisäsi voimaa puheeseensa. Kangurassa hän kehotti YK:n apulähetystöä pysymään poissa tieltä ja yllytti ruandalaisia: ”[T]appakaamme toisiamme… Antakaamme sen, mikä kytee, purkautua… Tällaisena aikana roiskuu paljon verta.”

Keväällä ja alkukesällä vuonna 1994 hutuvoima alkoi lähettää valtakunnanlaajuisia vaatimuksia Ruandan tutsien teurastamiseksi. Gourevichin sanoin ”nuoret ja vanhat hutut nousivat täyttämään tehtäväänsä”. Vain sadassa päivässä tavalliset hutut tappoivat noin 800 000 tutsia, enimmäkseen machete-veitsillä:

”Naapurit silpoivat naapureitaan kuoliaiksi näiden omassa kodissa, työtoverit hakkasivat työtovereitaan työpaikalla. Lääkärit tappoivat potilaitaan, opettajat oppilaitaan. Muutamassa päivässä oli useiden kylien tutsiväestö tuhottu lähes täysin: Kigalissa vankeja vapautettiin työporukoiksi, keräämään kaduilla ja tienvarsilla lojuvia ruumiita. Kaikkialla Ruandassa teurastukseen liittyi joukkoraiskauksia ja ryöstämistä …


”Radiokuuluttajat muistuttivat kuulijoita, ettei heidän pitänyt sääliä naisia ja lapsia. Lisähoukuttimeksi tappajille luvattiin tutsien omaisuus – radio, sohva, vuohi, tilaisuus raiskata nuori tyttö. Erään naisen, joka oli kaupunginvaltuuston jäsen, kerrottiin tarjonneen yhdessä Kigalin esikaupungeista viisikymmentä Ruandan frangia (mikä vastasi siihen aikaan noin kahta markkaa) kappaleelta irtileikatuista tutsipäistä: tämä käytäntö tunnettiin ”kaalinpäiden myymisenä”.” (11) (Philip Gourevich: Huomenna meidät ja perheemme tapetaan)


Monet länsimaalaiset … väittävät, ettei Ruandan kauheuksilla ole mitään tekemistä demokratian kanssa. Demokratiaan ei heidän mielestään voi kuulua etnistä myrkkyä ja joukkomurhia. Mutta näin ajattelemalla yksinkertaisesti ohitetaan koko ongelma. Ennen vuotta 1957, kun liike ”hutuenemmistön valtaan pääsemiseksi” lähti liikkeelle, hutujen ja tutsien välillä ei ollut koskaan ollut dokumentoituja väkivallan kausia. (12) Yhtäkkinen poliittinen vapautuminen 1990-luvulla päästi irti pitkään tukahdutetun etnisen vastarinnan ja teki hutuvoimasta saman tien varteenotettavan vahvan poliittisen voiman. Epäilemättä belgialaisten rasismi ja suosikkijärjestelmä ja vuosia jatkunut korruptoitunut yksinvalta valoivat perustan kansanmurhalle, joka sitten seurasi. Silti on tosiasia, että ruandalaisten enemmistö tuki ja itse asiassa pitkälti itse tekikin vuoden 1994 aikana kammottavia julmuuksia. Julmuudet olivat karmeassa mielessä ”enemmistön tahdon” ilmauksia olosuhteissa, joihin kuuluivat laajamittainen köyhyys, siirtomaa-ajan nöyryytykset, manipulatiivinen kansankiihottaminen ja suuresti vastustettu suhteettoman vauras ”ulkopuolinen” eliitti.

Anonyymi kirjoitti:

Amy Chua -viittaus jatkuu:

-------------------------------------------------

”Lehdistönvapaus”, johon Amerikka ironista kyllä rohkaisi, johti siihen, että Kangura (Herätä se) -sanomalehdestä tuli erittäin vaikutusvaltainen. Lehti kutsui itseään ”ääneksi, joka haluaa herättää ja ohjata ihmisten enemmistöä”. Vuonna 1990 aloittaneen Kanguran päätoimittaja oli Hassan [N]geze, paholaismaisen tehokas hutujen ylivallan kannattaja, joka vetosi myös tavallisiin hutuihin. Eräässä toisessa sanomalehdessä julkaistussa pilapiirroksessa Ngeze makaa sohvalla ja ”demokraattinen lehdistö” tekee hänelle psykoanalyysiä. Pilakuvassa oli seuraavat repliikit:

Ngeze: Tohtori, olen sairas!!

Tohtori: Sairautenne?!

Ngeze: Tutsit… tutsit… tutsit!!!!!

Ngeze ilmeisesti ilahtui kuvasta, koska hän julkaisi sen myös omassa Kangura-lehdessään. Tunnetuimmassa artikkelissaan ”Hutun kymmenen käskyä”, joka julkaistiin joulukuussa vuonna 1990, Ngeze pyysi hutunaisia ”vahtimaan hutumiesten mahdollisia tutsimyönteisiä tunteita”. Hän julisti kaikki tutsit ”epärehellisiksi” ja kehotti hutuja ”yhtenäisyyteen ja keskinäiseen solidaarisuuteen” ”yhteistä tutsivihollista” vastaan. Hutujen kymmentä käskyä levitettiin laajasti ja ne olivat äärimmäisen suosittua lukemista. Kahdeksanness ja kaikkein useimmin lainatussa käskyssä sanottiin, että ”hutujen on lakattava tuntemasta armoa tutseja kohtaan”. (10)

Vuonna 1993 presidentti Habyarimana allekirjoitti rauhansopimuksen RPF:n kanssa. Hutuvoiman johtajat pitivät rauhansopimusta maanpetoksena, leimasivat Habyarimanan ”rikoskumppaniksi” ja vaativat koko tutsiväestön tuhoamista, koska nämä olivat RPF:n kannattajia ja ”tutsitorakoita”. Ngeze lisäsi voimaa puheeseensa. Kangurassa hän kehotti YK:n apulähetystöä pysymään poissa tieltä ja yllytti ruandalaisia: ”[T]appakaamme toisiamme… Antakaamme sen, mikä kytee, purkautua… Tällaisena aikana roiskuu paljon verta.”

Keväällä ja alkukesällä vuonna 1994 hutuvoima alkoi lähettää valtakunnanlaajuisia vaatimuksia Ruandan tutsien teurastamiseksi. Gourevichin sanoin ”nuoret ja vanhat hutut nousivat täyttämään tehtäväänsä”. Vain sadassa päivässä tavalliset hutut tappoivat noin 800 000 tutsia, enimmäkseen machete-veitsillä:

”Naapurit silpoivat naapureitaan kuoliaiksi näiden omassa kodissa, työtoverit hakkasivat työtovereitaan työpaikalla. Lääkärit tappoivat potilaitaan, opettajat oppilaitaan. Muutamassa päivässä oli useiden kylien tutsiväestö tuhottu lähes täysin: Kigalissa vankeja vapautettiin työporukoiksi, keräämään kaduilla ja tienvarsilla lojuvia ruumiita. Kaikkialla Ruandassa teurastukseen liittyi joukkoraiskauksia ja ryöstämistä …


”Radiokuuluttajat muistuttivat kuulijoita, ettei heidän pitänyt sääliä naisia ja lapsia. Lisähoukuttimeksi tappajille luvattiin tutsien omaisuus – radio, sohva, vuohi, tilaisuus raiskata nuori tyttö. Erään naisen, joka oli kaupunginvaltuuston jäsen, kerrottiin tarjonneen yhdessä Kigalin esikaupungeista viisikymmentä Ruandan frangia (mikä vastasi siihen aikaan noin kahta markkaa) kappaleelta irtileikatuista tutsipäistä: tämä käytäntö tunnettiin ”kaalinpäiden myymisenä”.” (11) (Philip Gourevich: Huomenna meidät ja perheemme tapetaan)


Monet länsimaalaiset … väittävät, ettei Ruandan kauheuksilla ole mitään tekemistä demokratian kanssa. Demokratiaan ei heidän mielestään voi kuulua etnistä myrkkyä ja joukkomurhia. Mutta näin ajattelemalla yksinkertaisesti ohitetaan koko ongelma. Ennen vuotta 1957, kun liike ”hutuenemmistön valtaan pääsemiseksi” lähti liikkeelle, hutujen ja tutsien välillä ei ollut koskaan ollut dokumentoituja väkivallan kausia. (12) Yhtäkkinen poliittinen vapautuminen 1990-luvulla päästi irti pitkään tukahdutetun etnisen vastarinnan ja teki hutuvoimasta saman tien varteenotettavan vahvan poliittisen voiman. Epäilemättä belgialaisten rasismi ja suosikkijärjestelmä ja vuosia jatkunut korruptoitunut yksinvalta valoivat perustan kansanmurhalle, joka sitten seurasi. Silti on tosiasia, että ruandalaisten enemmistö tuki ja itse asiassa pitkälti itse tekikin vuoden 1994 aikana kammottavia julmuuksia. Julmuudet olivat karmeassa mielessä ”enemmistön tahdon” ilmauksia olosuhteissa, joihin kuuluivat laajamittainen köyhyys, siirtomaa-ajan nöyryytykset, manipulatiivinen kansankiihottaminen ja suuresti vastustettu suhteettoman vauras ”ulkopuolinen” eliitti.

Lue lisää

Amy Chuan lähteytys Ruanda-osiolle:

-------------------------------------------------

(5)

Philip Gourevitch, ”We wish to inform you that tomorrow we will be killed with our families” (1998), s. 47 – 49, 55 – 56

(6)

Bill Berkeley, “The graves are not yet full” (2001), s. 258

ja

Gerard Prunier, “The Rwanda crisis: History of a genocide” (1995), erityisesti s. 26 – 45

(7)

Gourevitch, ”We wish to inform you that tomorrow we will be killed with our families”, s. 58 – 60

(8)

ibid., s. 60 – 61, 64 – 65

(9)

ibid., s. 82, 89 – 92

(10)

ibid., 82 – 83, 85 – 88, 93

(11)

ibid., s. 100, 115

(12)

ibid., s. 59


-----

Parissa muussa ketjussa ovat anonyymit saaneet aika pahasti selkäänsä, kun yritettyään torjua epämiellyttävät faktat kansallismielisyydestä huutamalla "woke" saavatkin itsensä näyttämään tyhmiltä. Philip Gourevitch on kyllä tutkijayhteisössä tunnettu nimi, jonka herjaamisella saa varmasti itsensä näyttämään aasilta. Kommunismista toisinajattelihana selvinnyt Vladimir Tismaneanu antaa etno-kansallismielisyydelle kyytiä samoin perustein kuin kommunistiselle kollektivismi-aatteelle, mistä naisseuran puutetta kompensoivat kansallismieliset luuserit eivät kestä saada muistutusta.

Kari Kallonenkin on käsitellyt Ruandan kansanmurhaa kuvaamalla tapahtumia ranskalais-legioonan Operaatio Turkoosiin osallistuneen suomalais-sotilaan, Rauno Juholan, vinkkelin kautta.

Mielenkiintoisena seikkana Kallonen mainitsee monta kertaa myös Romeo Dallairen, joka oli myös Ruandassa kansanmurhan aikaan YK:n joukoissa. Jos on aiemmin perehtynyt hirveyksiin, joita Ruandassa tapahtui, Romeo Dallairen nimeltä ei voi välttyä. Dallaire oli yksi, joka tiedotti esimiehilleen juonitellusta kansanmurhasta, mutta hänet sivuutettiin kylmästi.

Vaikka Operaatio Turkoosi taas nähdään sotilaallisena operaationa, jonka tarkoitusperä oli auttaa kansanmurhaava hallitus takaisin puikkoihin (eikä suotta), Rauno Juholan ja Romeo Dallairen kokemuksissa on yllättävän paljon samankaltaisuuksia, etenkin siinä miten Ruanda jätti heihin jälkensä.

Suosittelen lämpimästi lukemaan Kari Kallosen teoksen. Erinomainen omaelämäkertamainen katsaus ja avaa vähän erilaista näkökulmaa tunnettuun kansanmurhaan.


------


Kari Kallonen

Operaatio Turkoosin taistelija: Rauno Juholan rankka matka Ranskan muukalaislegioonasta menestyväksi yrittäjäksi

s. 72 – 79

” … Aamuherätys oli poikkeuksellisesti jo kello 5.30 ja miehet komennettiin pihalle. Kapteeni Bouchet ilmoitti tylysti, että kaikki lomat oli peruttu. Aurinkolasien peittämät silmät eivät paljastaneet mitään. Kapteeni oli kokenut sotilas, joka oli johtanut joukkoja muun muassa Persianlahden sodassa, ja mies tuntui Juholasta yhdeltä järkevimmistä upseereista. Kapteeni kertasi sen, minkä miehet olivat osin tiedotusvälineistä jo havainneet.

Ruandassa oli käynnissä kansanmurha, joka oli syttynyt roihuun kipinästä, kun maan presidentin Juvénal Habyarimanan lentokone oli ammuttu alas huhtikuussa 1994 sen ollessa palaamassa maan pääkaupunkiin Kigaliin. Matkustajat olivat tulossa rauhankonferenssista ja Ruandan presidentin lisäksi surmansa sai muun muassa Burundin presidentti. Koneen räjähtämisen aiheutti ranskalainen Milan-ohjus, mutta sen ampujasta kiisteltiin.

Ranska aloitti tapahtuneen jälkeen nopeasti kuusi vuorokautta kestäneen Operaatio Amaryllisin, jossa 359 laskuvarjosotilasta lähetettiin evakuoimaan Ranskan kansalaiset. Operaatiossa evakuoitiin lopulta 1400 henkilöä, joista noin 600 oli Ranskan kansalaisia. Ulkomaalaisten joukossa oli 400 ruandalaista. Samaan aikaan Belgia evakuoi 1 000 belgialaista ja 200 ulkomaalaista, Italia ja Kanada evakuoivat satakunta henkeä.

Lentokoneen alasampumista oli käytetty tekosyynä, kun hutuista koostuva hallinto aloitti kapinallisiksi kutsuttuihin tutseihin kohdistuvan armottoman joukkomurhan ja myös maltilliset hutupoliitikot olivat vaarassa. Veritekoihin lietsottiin tavallisia kansalaisiakin, joiden mielentilaa oli äärihutujen hallussa ollut propagandaradio RTLM Radio Télévision des Milles Collines muokannut jo kuukausien ajan. Tutseja kutsuttiin torakoiksi ja uhkana oli Ugandassa tukikohtiaan pitävien tutsijoukkojen hyökkäykset. Naapureista oli tullut verisiä vihollisia.

Ruandan tämänkertainen sisällissota oli itse asiassa alkanut jo vuonna 1990, kun tutsikapinallisia oli tunkeutunut Ugandasta Ruandaan. Kun Ruandassa hallitseva länsimäinen kieli oli ranska, Ugandassa se oli englanti. Ranska tuki jo tuolloin hutujen hallitusta, jolla oli hyökkäysten lisäksi ongelmia maan velkaantumisessa ja elintarviketuotannossa. Brittisotilas Bill Parris on kirjoittanut legioonalaiskokemuksistaan kirjan "The Making of a Legionaire" ja entinen Royal Air Forcen sotilas osallistui legioonan 2. laskuvarjorykmentin riveissä lokakuussa 1990 Operaatio Noroisiin, luoteistuuleen. Ruandassa oli tuolloin 700 Ranskan kansalaista.

"Sarja julmia ja verisiä yhteenottoja hutu- ja tutsiheimojen välillä Ruandassa oli tullut niin ankariksi, että maan valkoiset ulkomaalaiset pelkäsivät henkensä edestä. Ennustettiin laajamittaisia etnisiä joukkomurhia ja näytti siltä, että koko maa oli liukumassa täydelliseen anarkiaan ja sisällissota oli lähellä puhkeamista."

Esitettyjen tiedustelutietojen mukaan Ugandassa joukkojaan vahvistaneet tutsit olivat valmiita kostamaan vuosikymmeniä kestäneet vääryydet ja matkalla kohti Kigalia. Aseita tutsit olivat saaneet propagandan mukaan Idi Aminin hallinnolta, mutta verinen diktaattori oli todellisuudessa syösty vallasta jo kymmenisen vuotta aikaisemmin. Pahamaineinen hallitsija lähti maanpakoon Libyaan ja Saudi-Arabiaan, eikä koskaan joutunut vastaamaan valtakaudellaan Ugandassa murhatuista arviolta yli 300 000 hengestä.


(.........)

Anonyymi kirjoitti:

Kari Kallonenkin on käsitellyt Ruandan kansanmurhaa kuvaamalla tapahtumia ranskalais-legioonan Operaatio Turkoosiin osallistuneen suomalais-sotilaan, Rauno Juholan, vinkkelin kautta.

Mielenkiintoisena seikkana Kallonen mainitsee monta kertaa myös Romeo Dallairen, joka oli myös Ruandassa kansanmurhan aikaan YK:n joukoissa. Jos on aiemmin perehtynyt hirveyksiin, joita Ruandassa tapahtui, Romeo Dallairen nimeltä ei voi välttyä. Dallaire oli yksi, joka tiedotti esimiehilleen juonitellusta kansanmurhasta, mutta hänet sivuutettiin kylmästi.

Vaikka Operaatio Turkoosi taas nähdään sotilaallisena operaationa, jonka tarkoitusperä oli auttaa kansanmurhaava hallitus takaisin puikkoihin (eikä suotta), Rauno Juholan ja Romeo Dallairen kokemuksissa on yllättävän paljon samankaltaisuuksia, etenkin siinä miten Ruanda jätti heihin jälkensä.

Suosittelen lämpimästi lukemaan Kari Kallosen teoksen. Erinomainen omaelämäkertamainen katsaus ja avaa vähän erilaista näkökulmaa tunnettuun kansanmurhaan.


------


Kari Kallonen

Operaatio Turkoosin taistelija: Rauno Juholan rankka matka Ranskan muukalaislegioonasta menestyväksi yrittäjäksi

s. 72 – 79

” … Aamuherätys oli poikkeuksellisesti jo kello 5.30 ja miehet komennettiin pihalle. Kapteeni Bouchet ilmoitti tylysti, että kaikki lomat oli peruttu. Aurinkolasien peittämät silmät eivät paljastaneet mitään. Kapteeni oli kokenut sotilas, joka oli johtanut joukkoja muun muassa Persianlahden sodassa, ja mies tuntui Juholasta yhdeltä järkevimmistä upseereista. Kapteeni kertasi sen, minkä miehet olivat osin tiedotusvälineistä jo havainneet.

Ruandassa oli käynnissä kansanmurha, joka oli syttynyt roihuun kipinästä, kun maan presidentin Juvénal Habyarimanan lentokone oli ammuttu alas huhtikuussa 1994 sen ollessa palaamassa maan pääkaupunkiin Kigaliin. Matkustajat olivat tulossa rauhankonferenssista ja Ruandan presidentin lisäksi surmansa sai muun muassa Burundin presidentti. Koneen räjähtämisen aiheutti ranskalainen Milan-ohjus, mutta sen ampujasta kiisteltiin.

Ranska aloitti tapahtuneen jälkeen nopeasti kuusi vuorokautta kestäneen Operaatio Amaryllisin, jossa 359 laskuvarjosotilasta lähetettiin evakuoimaan Ranskan kansalaiset. Operaatiossa evakuoitiin lopulta 1400 henkilöä, joista noin 600 oli Ranskan kansalaisia. Ulkomaalaisten joukossa oli 400 ruandalaista. Samaan aikaan Belgia evakuoi 1 000 belgialaista ja 200 ulkomaalaista, Italia ja Kanada evakuoivat satakunta henkeä.

Lentokoneen alasampumista oli käytetty tekosyynä, kun hutuista koostuva hallinto aloitti kapinallisiksi kutsuttuihin tutseihin kohdistuvan armottoman joukkomurhan ja myös maltilliset hutupoliitikot olivat vaarassa. Veritekoihin lietsottiin tavallisia kansalaisiakin, joiden mielentilaa oli äärihutujen hallussa ollut propagandaradio RTLM Radio Télévision des Milles Collines muokannut jo kuukausien ajan. Tutseja kutsuttiin torakoiksi ja uhkana oli Ugandassa tukikohtiaan pitävien tutsijoukkojen hyökkäykset. Naapureista oli tullut verisiä vihollisia.

Ruandan tämänkertainen sisällissota oli itse asiassa alkanut jo vuonna 1990, kun tutsikapinallisia oli tunkeutunut Ugandasta Ruandaan. Kun Ruandassa hallitseva länsimäinen kieli oli ranska, Ugandassa se oli englanti. Ranska tuki jo tuolloin hutujen hallitusta, jolla oli hyökkäysten lisäksi ongelmia maan velkaantumisessa ja elintarviketuotannossa. Brittisotilas Bill Parris on kirjoittanut legioonalaiskokemuksistaan kirjan "The Making of a Legionaire" ja entinen Royal Air Forcen sotilas osallistui legioonan 2. laskuvarjorykmentin riveissä lokakuussa 1990 Operaatio Noroisiin, luoteistuuleen. Ruandassa oli tuolloin 700 Ranskan kansalaista.

"Sarja julmia ja verisiä yhteenottoja hutu- ja tutsiheimojen välillä Ruandassa oli tullut niin ankariksi, että maan valkoiset ulkomaalaiset pelkäsivät henkensä edestä. Ennustettiin laajamittaisia etnisiä joukkomurhia ja näytti siltä, että koko maa oli liukumassa täydelliseen anarkiaan ja sisällissota oli lähellä puhkeamista."

Esitettyjen tiedustelutietojen mukaan Ugandassa joukkojaan vahvistaneet tutsit olivat valmiita kostamaan vuosikymmeniä kestäneet vääryydet ja matkalla kohti Kigalia. Aseita tutsit olivat saaneet propagandan mukaan Idi Aminin hallinnolta, mutta verinen diktaattori oli todellisuudessa syösty vallasta jo kymmenisen vuotta aikaisemmin. Pahamaineinen hallitsija lähti maanpakoon Libyaan ja Saudi-Arabiaan, eikä koskaan joutunut vastaamaan valtakaudellaan Ugandassa murhatuista arviolta yli 300 000 hengestä.


(.........)

Lue lisää

Kari Kallonen

Operaatio Turkoosin taistelija: Rauno Juholan rankka matka Ranskan muukalaislegioonasta menestyväksi yrittäjäksi

s. 72 – 79


(.........)


Ruandan isänmaallisen rintaman RPF:n - The Rwandan Patriotic Front - kapinallisjoukkoja johti tuolloin kenraalimajuri Fred Gisa Rwigyema ja Parrisin mukaan tutsien joukot olivat huonosti organisoituja, liikkuen vain muutamien kymmenien taistelijoiden ryhmissä. Se ei kuitenkaan britin - tai propagandan - mukaan estänyt kapinallisia suorittamasta julmia veritekoja. Vaikka ranskalaisen operaation tarkoitukseksi ilmoitettiin maan kansalaisten evakuoiminen, todellisuudessa merkittävä syy oli myös sotilaallisen avun tarjoaminen Ruandan hallituksen heikosti koulutetulle, vain noin 7 000 sotilaan armeijalle.

Ruandan presidentin Juvénal Habyarimanan ja Ruandan isänmaallisen rintaman elokuussa 1993 allekirjoittaman Arushan rauhansopimuksen mukaan osa vallasta luovutettiin tutseille. Siitä huolimatta jännitteet kasvoivat edelleen, johtaen presidentin koneen alas ampumiseen ja puhjetakseen lopulta kansanmurhana. Tapahtumat Ruandassa eivät siis tulleet yllätyksenä länsimaille. Rauhansopimusta valvovan YK:n turvallisuusneuvoston asettaman UNAMIR-joukkojen - United Nations Assistance Mission for Rwanda - komentaja, kanadalainen kenraaliluutnantti Roméo Dallaire lähetti jo tammikuun 11. päivä 1994 niin sanotun Genocide Faxin New Yorkiin YK:n päämajaan.

Tiedustelutieto oli saatu hutujen puolisotilaallisen Interahamwe-joukkojen virkailijalta, jota oli informoitu suunnitelmasta kansanmurhan käynnistämiseksi. Tiedonantaja kertoi olevansa vastuussa mielenosoituksista, joiden kohteena olivat seremonioihin saapuvat oppositiopuolueiden edustajat ja belgialaiset sotilaat. He toivoivat provosoivansa Ruandan isänmaallisen rintaman jäseniä ja saavansa näin aikaan sisällissodan. Kansanedustajia murhattaisiin heidän saapuessaan parlamenttiin tai poistuessaan sieltä. Mutta mikä huomionarvoisinta, myös Belgian joukkoja tuli provosoida, ja jos belgialaiset sotilaat turvautuisivat voimaan, monet heistä tapettaisiin ja näin taattaisiin Belgian vetäytyminen Ruandasta.

(Sama kohta siteerattuna englanniksi:) "Belgian troops were to be provoked and if Belgian soldiers resorted to force a number of them were to be killed and thus guarantee Belgian withdrawal from Rwanda."

Presidentin kuoleman jälkeen maan johtoon oli määrä nousta pääministeri. Maltillisen hutupääministeri Agathe Uwilingiyimanan, Madame Agathen talo piiritettiin kuitenkin koneen pudotusta seuraavana aamuna. Hänen suojanaan olleet YK:n rauhanturvaajat eivät saaneet UNAMIR-operaation johdolta ja Dallairelta lupaa käyttää aseitaan. Pääministeri surmattiin ja kymmenen belgialaista rauhanturvaajaa vietiin Camp Kigalin sotilastukikohtaan, jossa heitä kidutettiin. Viidakkoveitsillä katkaistiin ensin akillesjänteet ja sen jälkeen miehet murhattiin raa'asti huhtikuun 7. päivä 1994. Belgialaiset alkoivat vetää maasta joukkojaan tapauksen johdosta, joten tammikuussa esitetty suunnitelma näytti toimivan.

UNAMIR-joukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Roméo Dallaire pyysi maahan lisää rauhanturvaajia, jotka olisivat voineet pysäyttää silmittömän tappamisen. Kansainvälisten joukkojen lähettämistä vastaan olivat kuitenkin muun muassa amerikkalaiset, joiden oli vaikea toipua Somaliassa juuri kokemastaan nöyryytyksestä. Hutut havaitsivat länsimaisten joukkojen heikkouden ja toiminnasta tuli yhä röyhkeämpää. Myös kapinalliset tutsit huomasivat, että YK:n rauhanturvaajat eivät kohottaisi aseita heitä vastaan.

(.........)

Anonyymi kirjoitti:

Kari Kallonen

Operaatio Turkoosin taistelija: Rauno Juholan rankka matka Ranskan muukalaislegioonasta menestyväksi yrittäjäksi

s. 72 – 79


(.........)


Ruandan isänmaallisen rintaman RPF:n - The Rwandan Patriotic Front - kapinallisjoukkoja johti tuolloin kenraalimajuri Fred Gisa Rwigyema ja Parrisin mukaan tutsien joukot olivat huonosti organisoituja, liikkuen vain muutamien kymmenien taistelijoiden ryhmissä. Se ei kuitenkaan britin - tai propagandan - mukaan estänyt kapinallisia suorittamasta julmia veritekoja. Vaikka ranskalaisen operaation tarkoitukseksi ilmoitettiin maan kansalaisten evakuoiminen, todellisuudessa merkittävä syy oli myös sotilaallisen avun tarjoaminen Ruandan hallituksen heikosti koulutetulle, vain noin 7 000 sotilaan armeijalle.

Ruandan presidentin Juvénal Habyarimanan ja Ruandan isänmaallisen rintaman elokuussa 1993 allekirjoittaman Arushan rauhansopimuksen mukaan osa vallasta luovutettiin tutseille. Siitä huolimatta jännitteet kasvoivat edelleen, johtaen presidentin koneen alas ampumiseen ja puhjetakseen lopulta kansanmurhana. Tapahtumat Ruandassa eivät siis tulleet yllätyksenä länsimaille. Rauhansopimusta valvovan YK:n turvallisuusneuvoston asettaman UNAMIR-joukkojen - United Nations Assistance Mission for Rwanda - komentaja, kanadalainen kenraaliluutnantti Roméo Dallaire lähetti jo tammikuun 11. päivä 1994 niin sanotun Genocide Faxin New Yorkiin YK:n päämajaan.

Tiedustelutieto oli saatu hutujen puolisotilaallisen Interahamwe-joukkojen virkailijalta, jota oli informoitu suunnitelmasta kansanmurhan käynnistämiseksi. Tiedonantaja kertoi olevansa vastuussa mielenosoituksista, joiden kohteena olivat seremonioihin saapuvat oppositiopuolueiden edustajat ja belgialaiset sotilaat. He toivoivat provosoivansa Ruandan isänmaallisen rintaman jäseniä ja saavansa näin aikaan sisällissodan. Kansanedustajia murhattaisiin heidän saapuessaan parlamenttiin tai poistuessaan sieltä. Mutta mikä huomionarvoisinta, myös Belgian joukkoja tuli provosoida, ja jos belgialaiset sotilaat turvautuisivat voimaan, monet heistä tapettaisiin ja näin taattaisiin Belgian vetäytyminen Ruandasta.

(Sama kohta siteerattuna englanniksi:) "Belgian troops were to be provoked and if Belgian soldiers resorted to force a number of them were to be killed and thus guarantee Belgian withdrawal from Rwanda."

Presidentin kuoleman jälkeen maan johtoon oli määrä nousta pääministeri. Maltillisen hutupääministeri Agathe Uwilingiyimanan, Madame Agathen talo piiritettiin kuitenkin koneen pudotusta seuraavana aamuna. Hänen suojanaan olleet YK:n rauhanturvaajat eivät saaneet UNAMIR-operaation johdolta ja Dallairelta lupaa käyttää aseitaan. Pääministeri surmattiin ja kymmenen belgialaista rauhanturvaajaa vietiin Camp Kigalin sotilastukikohtaan, jossa heitä kidutettiin. Viidakkoveitsillä katkaistiin ensin akillesjänteet ja sen jälkeen miehet murhattiin raa'asti huhtikuun 7. päivä 1994. Belgialaiset alkoivat vetää maasta joukkojaan tapauksen johdosta, joten tammikuussa esitetty suunnitelma näytti toimivan.

UNAMIR-joukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Roméo Dallaire pyysi maahan lisää rauhanturvaajia, jotka olisivat voineet pysäyttää silmittömän tappamisen. Kansainvälisten joukkojen lähettämistä vastaan olivat kuitenkin muun muassa amerikkalaiset, joiden oli vaikea toipua Somaliassa juuri kokemastaan nöyryytyksestä. Hutut havaitsivat länsimaisten joukkojen heikkouden ja toiminnasta tuli yhä röyhkeämpää. Myös kapinalliset tutsit huomasivat, että YK:n rauhanturvaajat eivät kohottaisi aseita heitä vastaan.

(.........)

Lue lisää

Kari Kallonen

Operaatio Turkoosin taistelija: Rauno Juholan rankka matka Ranskan muukalaislegioonasta menestyväksi yrittäjäksi

s. 72 – 79

(.........)


Kesäkuun 17. päivä 1994 Dallairen käsissä oli jälleen uusi kriisi. YK:n sotilastarkkailijoiden UNMO:n partio oli joko ajanut miinaan tai joutunut väijytykseen. Saadun tiedon mukaan yksi upseereista oli todennäköisesti kuollut ja toinen haavoittunut. Ambulanssi, joka oli lähetetty noutamaan miehiä, oli myös joutunut vaikeuksiin. Lopulta selvisi, että uruguaylainen majuri Manuel Sosa sekä bangladeshilainen majuri Ahsan olivat joutuneet rakettihyökkäyksen kohteeksi 20 kilometriä Kigalista pohjoiseen.

Ahsan oli yrittänyt vetää Sosan ulos ajoneuvosta, kun heitä tulitettiin uudelleen. Tutsien Ruandan isänmaallinen rintama otti sotilastarkkailijat panttivangeiksi ja ryösti miesten mukana olleet seteliniput, jonka jälkeen joukkoja komentanut kersantti määräsi Ahsanin ammuttavaksi. Haavoittuneiden jäljessä omalla ajoneuvollaan seurannut sotilastarkkailija majuri Saxonov ryntäsi paikalle ja yritti pelastaa Ahsanin hengen, mutta joutui myös itse vangiksi. Dallaire kertoo kirjassaan Shake hands with the devil, mikä säästi bangladeshilaisen sotilastarkkailijan hengen.

"Se, mikä lopulta pelasti Ahsanin oli, että RPF:n sotilaat pysähtyivät kiistelemään siitä, kuinka he jakavat varastetut rahat. Koko yhteenoton aikana kenenkään ei ollut annettu koskettaa Sosaa, joka oli vakavasti haavoittunut, mutta edelleen elossa. Melkein tunnin kuluttua RPF päätti päästää heidät kaikki menemään ... Mutta se oli liian myöhäistä Sosalle, joka kuoli Saxonovin käsivarsille matkalla."

Viimein kesäkuun 22. päivä Ranska sai YK:n turvallisuusneuvostossa läpi päätöslauselman 929, Operaatio Turkoosin, kun 10 maata äänesti puolesta ja 5 tyhjää. Ruandaan lähetettäisiin YK:n alainen kansainvälinen joukko-osasto, johon kuului 2 500 ranskalaissotilasta. Kansainvälisen osastosta teki ilmeisesti 32 senegalilaista rauhanturvaajaa, turvallisuusneuvosto tuskin laski mukaan yhtä suomalaista. Operaation oli määrä kestää korkeintaan kaksi kuukautta.

Ulkomaalaisten sotilaiden vastaanotto Ruandassa ei välttämättä olisi kovinkaan sydämellinen huolimatta siitä, että Ranskan presidentti Francois Mitterrand oli tukenut hutuhallintoa. Odotettavissa oli hyvän taistelu pahaa vastaan, mutta ensin oli selvitettävä, kuka vastapuolella oli kaikkein pahin.

.-Me emme tule olemaan kuin belgialaiset, me emme luovuta aseita, kapteeni Bouchet jyrisi.

......

Aamuviideltä kesäkuun 29. päivä 1994 kaikki miehet olivat lentokentällä komennettuna jonossa. ... Matkaan lähetettiin lukematon määrä kalustoa, jota kerättiin eri puolilta maailmaa. Kyseessä oli nopeasti ja täsmällisesti toimiva koneisto, joka ei tuntunut pysähtyvän lainkaan. Lentokentällä odotti jo jättiläismäinen ukrainalaisvalmisteinen Antonov AN 124 -kuljetuskone, jonka Ranskan armeija näytti [Berliinin] muurien murtumisen jälkeisessä liennytyksessä vuokranneen Valko-Venäjältä, sillä koneessa oli edelleen punavihreät raidat. Osa joukoista ja varusteista kuljetettiin Hercules-sotilaskuljetuskoneella.

Kapteeni Bouchuetin (sic) B4-maastoauto Antonovin laskutelineen renkaiden vieressä näytti pieneltä, auto ajoi takaosaan avautuneen lastaussillan kautta ensimmäisenä koneeseen sisään. Sen jälkeen seurasi neljä kuorma-autoa, jotka mahtuivat ruumaan kaksi rinnakkain. Matkustajana Antonovissa oli myös kainuulainen nuori mies, joka oli kahdeksan kuukautta aikaisemmin liittynyt Ranskan muukalaislegioonaan maksaakseen velkansa.