Pohdintaa asenteesta ja muusta

Mä otan asennemallin esim irwin goodmanin laulusta eletään vaikka piruuttaan.

No annan esimerkin ;
täällä päin jotkut ihmiset eivät pidä minusta ja on lopettaneet mun tervehtimisen niin minä silti vittumaisuuttani &piruuttani tervehdin heitä. Joskus näkee heidän naamasta että heitä vituttaa se kun tervehdin. tossa kylän raitilla kun kävelen niin moikkaan aina heitä kaikkia jotka tulee vastaan.

Ottakaa myös semmonen elämänasenne että älkää välittäkö yhttään mittään mitä muut ajattelee teistä. Esim voitte ihan vappaasti pukeutua miten itte haluatte.

Omapäisyys huomatkaa, mutta ei passaa olla taas liian omapäinen eli annan esimerkin; olin kerran suunnittelemassa menoa äitini luo (asuu noin 100km päässä mun kodistani) niin äiti sanoi "älä tule nyt kun on muita kiireitä meillä" niin mä vastasin hänelle "ymmärrän asioissa pitää joustaa ja hyväksyn sen ja katsotaan sitten tässä joku muu päivä josko tulen"


Mut tietty itsepäisyys on hyvä asia että esim se, että minulle on ainakin tärkeää säilyttää tietyissä asioissa itsepäinen linja kuten se että saa vappaasti esim pukeutua miten haluaa tai saa itse päättää työasioista. En pidä jos joku taho yrittää ohjata mua, mut en toki ihan heti tyrmääkään jonkun tietyn tahon ideaa. Annan esimerkin; olin kerran psykologin vastaanotolla kun psykologini ehdotti mulle ryhmäterapiaa josta aluksi kauhistuin ja sanoin kielteisesti "ääh en mä voi en mä uskalla mä varmaan meen ihan paniikkiin ja mykäksi etten puhu siellä kellekään yhtään mitään"
psykologi rauhoitteli "peace rauha ei hätää voithan sä käydä edes yhden kerran kokeilemassa millaista siellä on "
No mä kuuntelin psykologiani ja mä päätin käydä siellä ryhymäterapiassa joka ei toiminut minulle koska olin niin peloissaan enkä puhunu kellekään enkä ottanu katsekontaktiaakaan mutta kävin vielä noin 10 kertaa ryhmäterapiassa vaikka en puhunu siellä yhtään mitään kellekään ja olin niin poissaoleva. Sitten eräs ryhmäterapiassa ollut isäni ikäinen ukkeli tuli meille kylään niin hänellä suu loksahti auki kun minä täällä kotonani puhuin hänen kanssaan niin paljon niin hän ei oikein ymmärtänyt minun persoonaa että miten on mahdollista että täällä puhut näin paljon ja ryhmäterapiassa et yhtäkään sanaa että hän sanoi minun olevan ihmistyyppi josta ei ota selvää erkkikään. No ehkä hän on oikeassa, ehkä mä oon mysteeri-ihminen. Mä kuitenkin lopetin ryhmäterapiassa ramppaamisen koska se alkoi käydä hermoston päälle ja sen seurauksesta mulle puhkesi lisäksi paniikkihäiriö (johon sain toki lääkkeet).

Että siis yritän sannoo että välillä on ihan hyvä tietenkin kuunnella muitakin, mut aina silti elämääni on ohjannut tietynlainen omapäisyys ja omalaatuinen linja että on taaplattu tätä elämää hieman omia polkuja omissa oloissaan. Tuskinpa kaikki ihmiset sitä ymmärtävät ja hyväksyvät kun näin minä edennyt elämässäni.

Mutta oon ottanut sen asenteen että minähän en välitä mitä muut ajattele ja kuten alussa sanoin niin oon vielä lisäksi aika vittumainen ja hankala halutessani eli tervehdin niitäkin jotka ei tervehdi minua koska tervehdin muita vaikka piruuttani ja elän täällä maapallolla vaikka piruuttani kuten irwin Goodman lauloi aikoinaan.

Kyllä siis asenne ratkaisee!