Kertokaapa - nyt

Sielu ==> sielullisuus

Hyvin usein lopunajan eksyttäjä opettaa ylistyksen ja palvonnan olevan kaikkein tärkeintä uskossa Jumalaan, koska taivaassa palvotaan Jumalaa. Raamattu kertoo kuinka taivaassa ylistetään ja palvotaan Jumalaa ja tietenkin myös meidän uskovien tulee palvoa ja ylistää Jumalaa täällä maan päällä. Raamattu opettaa kuitenkin, että täällä maan päällä kaikkein tärkein asia on rakastaa Jumalaa totuuden kautta.

Aadam luotiin maan tomusta, ja hänestä tuli elävä sielu. Tämän perusteella sielussa sijaitsevat aistimme ovat kääntyneet maallisia asioita kohti ja ne kehittyvät maallisissa. Siksi tunteemme vaihtelevat sen mukaisesti, mitä tapahtuu ympärillämme. Kaikki maallinen horjuu ja muuttuu. Sen tähden ihmisillä, jotka antavat sielun ohjata itseään, ei ole koskaan rauhaa. Sielun kautta, aistien ja tunteiden kautta – olen yhteydessä kanssaihmisiini. Sielullinen ihminen on aina levoton sen vuoksi, mitä toiset ajattelevat ja sanovat hänestä.

Henkeni kautta olen yhteydessä Jumalaan. Mutta kun olen sielullinen, elän ymmärrykseni mukaan – aistieni mukaan- jotka ovat maallisia, ja käytän ruumistani tämän maailman palvelemiseen. Silloin myös henkeni täyttyy maailmallisilla asioilla, ja hengelläni on vähän tai ei mitään yhteyttä Jumalaan. Pelastus Kristuksessa tulee muuttamaan tämän tilanteen, niin että tulen hengelliseksi ja taivaalliseksi sielullisen ja maallisen sijaan. Uskonelämä tulee ymmärryksen ohjaaman elämän tilalle.

On tarkoitus, että henkemme tehdään eläväksi, niin että Jumala voi puhua meille, ja elämme hänelle ja taivaalliselle. Silloin tulemme lepoon sielussamme. Taivaallinen on ikuista ja muuttumatonta. Kun me elämme Jumalan kasvojen edessä, silloin vapaudumme ihmisistä ja levottomuudesta, joka johtuu heidän kasvojensa edessä vaeltamisesta.

Jumalan sana: Kaksiteräinen miekka
Jumalan sana tekee työtään meissä. Sana on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka. Se erottaa sielun ja hengen, sekä tuomitsee sydämen ajatukset ja neuvot. Tämä on yhteydessä lepoon tulemisen kanssa.

Me tuomitsemme tavallisesti tilanteet tunteittemme ja ymmärräyksemme mukaan; mutta jos olen alkanut etsiä Jumalaa, niin olen avoin Jumalan sanalle. Se tuomitsee sydämen ajatukset ja erottaa sielun ja hengen, maallisen – inhimillisen – mikä täyttää sieluani sekä hengellisen ja taivaallisen, minkä otan vastaan henkeeni. Tässä minun on uskottava Sanaan ja toteltava sitä, ja silloin sieluni tyhjennetään (Jes. 53:12).

Onhan se suorastaan ihmeellistä, että elämme 2000-lukua, ja edelleen on ihmisiä, jotka uskovat johonkin mystiseen sieluun, ikään kuin aivomme olisivat vain jonkinlainen henkiolennon asuinpaikka. Siis hei, neurotiede on jo aikapäiviä sitten näyttänyt toteen, että kaikki inhimillinen tietoisuus, tunteet ja ajatukset ovat pelkkiä aivojen sähkökemiallisia prosesseja. Ja nämä hihhulit väittävät edelleen, että sisällämme asuu jokin "sielu", joka muka tekee meistä erityisiä. Voi että, mistä tällainen itsepintainen harhakäsitys kumpuaa?

Neurotieteellinen tutkimus on osoittanut, että aivomme ovat biologinen koneisto, joka tuottaa kaiken sen, mitä pidämme tietoisuutena ja persoonallisuutena. Jokainen ajatus, tunne ja päätös voidaan selittää aivojen synapsien välisellä viestinnällä. Neurotieteilijät ovat käyttäneet vuosikymmeniä aivojen tutkimukseen ja löytäneet esimerkiksi, että persoonallisuuden muutokset, tunteet ja jopa moraaliset päätökset voidaan jäljittää aivotoimintaan. Esimerkiksi tunnekeskus, amygdala, on vastuussa pelosta ja muista tunteista, eikä siinä ole mitään mystistä. Kaikki nämä ilmiöt ovat biologisesti sidottuja, eivätkä ne vaadi mitään sieluksi kutsuttua erillistä substanssia.

Ajatellaanpa vaikka aivovaurioita: kun ihminen saa vakavan vaurion aivoihinsa, hänen persoonallisuutensa ja käyttäytymisensä voivat muuttua dramaattisesti. Missä on se kuolematon sielu silloin, kun aivot eivät enää toimi kunnolla? Entä kun ihmisen tietoisuus katoaa nukutuksen tai syvän unen aikana? Eikö sielun pitäisi olla valppaana kaiken aikaa, valmiina ohjaamaan meitä kohti ikuista elämää?

Mutta ei, nämä hihhulit jatkavat vain uskomistaan sieluun, vaikka tiede on jo pitkään selittänyt kaiken aivotoiminnalla. Ehkä he kuvittelevat, että neurotiede on vain joku jumalattomien salaliitto, joka yrittää viedä heiltä heidän henkiset mukavuutensa. Tai ehkä he pelkäävät, että ilman sielua he ovat vain älyllisesti kehittyneitä eläimiä, jotka elävät ja kuolevat ilman mitään syvempää merkitystä.

Todellisuudessa sielun käsitettä ei ole tieteellisesti todennettu millään tavalla. Aivokuvantamistekniikat, kuten fMRI, ovat paljastaneet, kuinka tietyt aivojen osat aktivoituvat, kun ajattelemme, tunnemme tai päätämme jotain. Kaikki nämä toiminnot voidaan nähdä suoraan aivojen toiminnassa – ilman että mikään sielu on pelissä. Ihmisen tietoisuus on siis täysin sidottu fyysisiin aivoihin.

Mutta mikäs siinä, jatkakaa vain uskomista. Onhan mukavampi ajatella, että jokin osa meistä elää ikuisesti, vaikka kaikki tieteellinen näyttö puhuu päinvastaista. Olisiko kuitenkin aika päivittää maailmankuvaa ja myöntää, että sielu on vain ikivanha tarina, jonka tieteen valo on jo kauan sitten sammunut? Ehkä hihhulit voisivat lopettaa henkisen haamun jahtaamisen ja keskittyä siihen, mitä todella on olemassa – eli omiin aivoihinsa ja niiden ihmeellisiin toimintoihin.

Ihmisen aivoissa syntyy myös pahat ajatukset.
On sotia ja vihaa.

Sinä olet sielu.
Joten analysoi itseäsi jos haluat tietää mikä on sielu.

Sielu on pastorin uusi Mersu.

Ihminen on henki ruumis ja sielu. Henki on ihmisen sisin, sydän, ikuinen. Ihmisen henki on yhteydessä Jumalan kanssa: Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia. Ruumis on Pyhän Hengen temppeli.
Sielu on ajatukset ja tunteet, mieli. Paavali kehoittaa: Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.
Raamatussa sielu voi tarkoittaa myös ihmistä tai tai elämää.

Raamattu:

"Sillä LIHAN sielu on veressä , ja minä olen sen teille antanut ALTTARILLE , että
teidän SIELUNNE pitäisi sen kautta sovitettaman ; sillä veri on SIELUN sovinto."

Käsitykseni mukaan sielu on se ruumiini sisällä asuva Minä, joka omasta halustaan nytkin juuri ajattelee, puhuu, kirjoittaa ja toimii.

Mikä sitten on henki? Oletan sen olevan jokin sieluun liittyvä, mieltä ja mielialaa halliteva voima.

Erikseen, ikäänkuin kolmantena, on sitten esim. monissa uskovissa vaikuttava, ihmiseen ulkopuolelta tullut Jumalan Pyhä Henki.

Joillain jumalattomilla taas ulkopuolelta häneen asettuneet demonit, eli riivaajat ja joita voi yhdessä ihmisessä olla jopa useita. Tällaisia ihmisiä on paljon: ympärillämme olevissa ihmisissä enemmän kuin moni arvaakaan.

Sielu on kaikkinensa ihmisessä ja kaikki mitä ihminen on.
Se on veressä ja se on elävä.
Ajattelen myös, että kun veressä oleva sielu on elävä niin siihen voi vaikuttaa myös tekemämme asiat, jotka muokkaavat sielua koko ajan.
Siksi ne vääryyden teot saattaa olla jopa karmeita omalle sielullemme.
Henki joka tekee eläväksi on taas se Taivaallinen puoli .
Meissä on yhdistelmänä sähkövirta joka pitää koneen sähköisenä ja elossa.
Olemme siis hyvin taitavan suunnittelijan tekosia joka iikka.
Ällistyttävän taitavan eikä siinä kaikki.
Jokainen meistä on uniikki.Kahta samanlaista ei ole.
Perusasiat kyllä, mutta muuten ......ihmeellistä.

Hyvä aloitus! Kysypä uskovalta, mikä sielu oikein on, ja valmistaudu henkisesti siihen, että edessäsi alkaa välittömästi pyörremyrsky käsien heiluttelua. On hämmästyttävää, miten jotain niin "pyhää ja syvällistä" voidaan kuvata niin epäselvästi. Ensimmäisenä eteen nousee aina uskollinen Raamattu, joka muka selittää kaiken. Mutta kuten tavallista, tulkinnanvaraisuus on päivän sana.

Yksi uskova saattaa vakavalla naamalla julistaa, että sielu on veressä. Veressä! Eli aina kun lahjoitat verta, annatko siis palasen sieluasi pois? Tai ehkäpä vampyyrit eivät olekaan pelkästään veren, vaan sielujen imijöitä? Tämä avaisi täysin uuden näkökulman mytologiaan. Siinä onkin pureskeltavaa (kirjaimellisesti).

Toinen taas sanoo, että sielu asustaa sydämessä. Tietysti! Sieltähän se löytyy, samasta paikasta, joka pumppaa verta ja ylläpitää elämää. Lääkärit voisivatkin alkaa etsiä sitä seuraavassa ohitusleikkauksessa. "Kas vain, täällä sydämessä onkin piilossa jokin mystinen sielurakkula!"

Ja sitten on tietysti se ryhmä, joka ei voi vastata ilman suoraa lainausta Raamatusta. Siellä se lukee, jossain rivien välissä, että sielu on ehkäpä vain kaiku universumin hengessä, joka leijailee jossain olemattoman ja käsittämättömän välillä. Eihän siitä voi muuta kuin vakuuttua, että asia on täysin selvä!

Mutta ehkä paras hetki on se, kun uskovat alkavat innokkaasti selittää, että sielu on jonkinlainen jumalallinen kipinä, joka antaa meille elämän. Sillä välin ateistit saavat hymähtää ja pohtia, miksi näitä selityksiä ei koskaan voi esittää ilman käsien dramaattista liikehdintää. Mikäli sielu todella on niin tärkeä, miksi sen määrittely on yhtä vaikeaa kuin näkymättömän pinkin yksisarvisen etsintä?

Ja tässä kohtaa täytyykin kysyä: miten ihmeessä uskonto voi olla näin pahasti pihalla omista peruskysymyksistään? Sielu, joka on uskon keskeinen ydin, tuntuu olevan käsitteellisesti yhtä kiinteä kuin savuna ilmaan haihtuva toiveajattelu. Jos sielu on se, mikä erottaa meidät pelkistä biologisista automaateista, luulisi, että tuhansien vuosien pohdinnan jälkeen siitä olisi jo jokin yksiselitteinen käsitys. Mutta ei. Sen sijaan saamme nauttia loputtomasta käsien heiluttelusta ja kryptisistä selityksistä, jotka lähinnä korostavat, kuinka uskovat itsekin ovat eksyksissä oman uskontonsa peruskysymysten äärellä.