V. 1944-45 palautettiin Suomesta Neuvostoliittoon 56.000 inkeriläistä ja 47.500 sotilasta/sotavankia. Palautetut saattoivat päätyä vankileirille 5-25 vuodeksi, tai heidät karkoitettiin kauas kotiseudultaan. Jyrkimmin kohdeltiin niitä, jotka olivat vaihtaneet puolta eli liittyneet Suomen armeijaan: osa teloitettiin heti Viipurissa (HS 23.11.03). Oman lukunsa muodostivat ne 18 Leinon vankia, joista mm. Parvilahti kertoo.
Kaikkia luovutettavaksi määrättyjä ei saatu heti kiinni, ja suomalaiset itse laativat vuonna 1947 luettelon luovuttamatta olevista sotilashenkilöistä. Tähän ns. HAKU-luetteloon sisältyi 1200 nimeä. Suomalaiset häpeilivät toimintaansa, tietysti, mutta luovutukset jatkuivat aina vuoteen 1955 jolloin Andrei Jakolev-niminen mies vietiin rajalle.
Luovutukset jatkuivat rajanylittäjien ja loikkareiden palauttamiseksi, vaikka suomalaisten kunniaksi on sanottava, että osa sai turvapaikan tai pääsi kolmanteen maahan. Viimeinen luovutus tapahtui vähän ennen NL:n kukistumista, ja päätöksen allekirjoitti eräs nykyisistä presidenttiehdokkaistamme, joka silloin toimi ulkoministerinä.
Neuvostoliitolla ja sitä ennen Saksalla oli käytettävissään sellaisia painostuskeinoja, että suomalaisten oli pakko myötäillä. Presidentti Kekkonen sanoi sen näin: Inhimillinen avuliaisuus maksettaisiin kuitenkin aikanaan Suomen selkänahalla.
Saksaan luovutetusta kahdeksasta juutalaisesta on puhuttu paljon, mutta unohdettu ne yli 60 muuta pakolaista, jotka sinne luovutettiin. Sotavankien vaihdon yhteydessä on muistettu vain juutalaisia ts. tavallisia venäläisiä ei noteerattu lainkaan. Muuten luovutuksista on oltu hiljaa. Elina Sanalla riittää vaikenemista vielä pitkään.
Kaikkia luovutettavaksi määrättyjä ei saatu heti kiinni, ja suomalaiset itse laativat vuonna 1947 luettelon luovuttamatta olevista sotilashenkilöistä. Tähän ns. HAKU-luetteloon sisältyi 1200 nimeä. Suomalaiset häpeilivät toimintaansa, tietysti, mutta luovutukset jatkuivat aina vuoteen 1955 jolloin Andrei Jakolev-niminen mies vietiin rajalle.
Luovutukset jatkuivat rajanylittäjien ja loikkareiden palauttamiseksi, vaikka suomalaisten kunniaksi on sanottava, että osa sai turvapaikan tai pääsi kolmanteen maahan. Viimeinen luovutus tapahtui vähän ennen NL:n kukistumista, ja päätöksen allekirjoitti eräs nykyisistä presidenttiehdokkaistamme, joka silloin toimi ulkoministerinä.
Neuvostoliitolla ja sitä ennen Saksalla oli käytettävissään sellaisia painostuskeinoja, että suomalaisten oli pakko myötäillä. Presidentti Kekkonen sanoi sen näin: Inhimillinen avuliaisuus maksettaisiin kuitenkin aikanaan Suomen selkänahalla.
Saksaan luovutetusta kahdeksasta juutalaisesta on puhuttu paljon, mutta unohdettu ne yli 60 muuta pakolaista, jotka sinne luovutettiin. Sotavankien vaihdon yhteydessä on muistettu vain juutalaisia ts. tavallisia venäläisiä ei noteerattu lainkaan. Muuten luovutuksista on oltu hiljaa. Elina Sanalla riittää vaikenemista vielä pitkään.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Sanan kirjassa puhutaan muistaakseni yli 2000 saksalaisille luovutetusta, lähinnä venäläisiä. Joten se "kahdeksasta". Sana mainitsee myös NL:oon luovutukset, mutta kirja käsittelee Suomen ja Saksan suhteita.
Elina Sana on kirjoittanut kaksi kirjaa, toisen niistä kahdeksasta juutalaisesta, jotka luovutettiin 19 muun pakolaisen ohella samalla kertaa marraskuussa 1942, ja toisen näistä vankien vaihdossa tapahtuneista luovutuksista. Simon Wiesenthal keskus ja juutalaisjärjestötkö ovat ainoana syynä, että vain juutalaisten luopvutuksista on noussut kohu, vai olisiko kirjan kirjoittajallakin osuutta asiaan.
Joo, unohdin ekan kirjan. My bad.
Ei ole sinänsä totta että etteikö muistakin luovutuksista puhuttaisi - populismia väittää niin. Sanan Luovutetut-kirjasta noussut kohu oli kyllä hassu, kun jotkut lehdet uutisoi sen "paljastuksina" mitä kirjailija tuskin tarkoitti.
NL ei esittänyt suoraa vaatimusta inkeriläisten palauttamisesta. Välirauhansopimukseen sisältyi pyöreähkö maininta asiasta, mutta mitään konkreettisia ohjeita ei tullut. Suomi ryhtyi toimeen sen varalta, että vaatimuksia esitetään. Noin suuresta joukosta monet palasivat myös vapaaehtoisesti. Olihan heidän kotinsa siellä, eikä sodanjälkeinen Suomi ollut elintasoltaan Inkerinmaahan verrattuna mitenkään huimasti yläpuolella. Monet myös lähtivät ulkomaille ja tuhansia jäi myös Suomeen ainakin joksikin aikaa, eikä heidän peräänsä sen kummemmin kyselty. Toimintaa ei siis voi suoranaisesti verrata natseille tehtyihin luovutuksiin, sillä inkeriläisissä oli vapaaehtoisia lähtijöitä ja monet saivat jäädä rauhassa Suomeen tai poistua kolmansiin maihin kenenkään hätistelemättä.
Inkeriläisiä huijattiin myös suomalaisten toimesta ja luvattiin uutta elämää sekä kotiinpaluuta. Osa lähti vapaaehtoisesti ja suurin osa totteli määräyksiä. Uskaliaat auttoivat toisia pakoon (kuten juutalaisia jotkut Saksassa). Toiset ymmärsivät paeta. Kyllä Valpo vei väkisin ne, jotka kiinni sai sekä etsi muita. Jopa lapset raahattiin Venäjälle kasvattiperheistä. Valpo kidutti jopa päiväkausia kiinnisaatuja paenneita (esim. Antti Makaraa) muiden olinpaikan paljastamiseksi.
Syyskuussa 1944 solmitussa välirauhansopimuksessa Suomi sitoutui viipymättä luovuttamaan Neuvostoliitolle kaikki täällä olevat sotavangit. Sopimuksen 10. artikla koski inkeriläisiä, ja se ei sanamuodoltaan ollut yhtä lailla pakottava. Joka tapauksessa Suomi luovutti heidät. Suomi luovutti myös 300 alle 16-vuotiasta inkeriläisorpoa, jotka oli adoptoitu suomalaisiin perheisiin.
Inkeriläisiä jäi Suomeen, ja sotavankeja jäi piileskelemään ja karkasi kuljetusten aikana, kun vartijat katsoivat muualle.
Valvontakomitean poistuttua maasta ja rauhansopimuksen edellyttämien luovutusten jäätyä pois päiväjärjestyksestä, ongelmana oli NL:sta tulleiden uusien loikkareiden käsittely ja mahdollinen palauttaminen. Palauttamisesta EI tiettävästi ollut sopimusta maiden välillä, vaikka ulkomailla sellaista epäiltiin. Viranomaisten oli löydettävä kompromissi, jossa sekoittuvat myötätunto loikkareita kohtaan ja toisaalta maan etu. Tietoon tulleet tapaukset johtivat palauttamisiin, kun taas huomaamatta maahan tulleet saivat jäädä tai päästettiin ulkomaille.
Tämä luovutusongelma on paljon laajempi kuin poleemisissa kirjoituksissa on esitetty. Tietoni eivät ole kovinkaan syvällisiä, ja siksi näistä asioista pitäisi puhua ja niitä pitäisi tutkia enemmän. Suomen viranomaisten paperit eivät ole puhtaita. Ei ollut pakko luovuttaa n. 70 balttipakolaista (joukossa 8 juutalaista)saksalaisille, ei ollut pakko luovuttaa inkeriläisiä, Leinon vankien luovuttaminen oli ehdottomasti vastoin lakia, ei ollut pakko luovuttaa vv. 1945-1990 maahan tulleita loikkareita ja sotavankien vaihtaminen saksalaisten kanssa oli todennäköisesti vastoin kansainvälisiä sopimuksia.
Näistä on puhuttava, jotta kukaan ei tekisi asioista jälleen muka uusia paljastuksia tai sensaatioita.
Edesmennyt läheiseni majoitti sodan jälkeen rakentamansa rintamamiestalon yläkertaan joksikin aikaa inkeriläissyntyisen pariskunnan. Majoitetut olivat tuolloin jo varttuneessa iässä. Miehen nuoruudensynteihin kuului mm. palvelu Venäjän tsaarin henkivartiokaartissa ja rouva oli toiminut opettajana Pietarissa.
Luovutuspyyntö (-käsky) koski myös noita pidätettyjä, mutta majoittajan ja paikkakunnan samanhenkisen nimismiehen päätös piti eivätkä Zhdanov ja hänen alaisensa jaksaneet koluta aivan maan jokaista kolkkaa (Zhdanovin patologisella juopottelulla oli ehkä osuutta asiaan). Pariskunta sai jäädä Suomeen ja aikanaan kuolla täällä.
Majoittaja jäi kiinni toisesta "laittomasta" puuhasta - asekätkennästä. Tuomiokin siitä napsahti, mutta tekijä oli sieltä vähäpätöisemmästä päästä eikä tuomioita pantu täytäntöön tuolla tasolla.
Nyt kaikki asianosaiset ovat jo maanpäällisen tuomiovallan ulottumattomissa, olipa tuo valta minkä ideologian käsikassara tahansa.
>Luovutuspyyntö (-käsky) koski myös noita pidätettyjä
p.o.
Luovutuspyyntö (-käsky) koski myös noita _majoitettuja_
(ei heitä tietääkseni missään vaiheessa pidetty pidätettyinä, sekosinpahan vain sanoissani...)
Totta tai ei, vuosikymmeniä sitten kerrottiin eksyneestä marjastajasta joka oli erehdyksessä tullut Kuusamon seutuvilla Suomen puolelle rajaa. Hänet palautettiin ja tieto palautuksesta tuli julkisuuteen. (Sitä ei kerrottu että hänet pidätettiin läheltä Aavasaksaa.)
Näitä juttuja riittää. Muistan aina Viktoria Mullovan konsertin Temppeliaukion kirkossa. Säestäjä oli hauskannäköinen herrasmies ja oli selvää, että noilla kahdella oli suhde. Muuten ei huippuviolisti olisi esiintynyt sellaisen kurjan pianistin kanssa. Mullova ja miesystävä loikkasivat noin viikkoa myöhemmin länteen, Ruotsin kautta tietenkin. Nyt Mullova käy ahkerasti Suomessa ja on esiintynyt Moskovassakin. Ajat ovat muuttuneet.
"Luovutus"-termi ei sovi inkeriläisiin kokonaisuudessaan, sillä niin monilla ei ollut aktiivisesti vastustavaa kantaa kotiseuduilleen siirtymiseen. Nykyajan käännytykset rajalta huonon elintason ja syrjinnän maihin (joskus jopa kidutusta harjoittaviin maihin) on itse asiassa paljon selkeämpää luovutusta, sillä toiminnan objekteilla on itsellään vahvasti vastustava kanta luovutukseen, mutta sitä ei kuunnella.
Nämä ovat tunneherkkiä alueita, jonne on kuitenkin uskallettava. Inkeriläiset luulivat palaavansa kotiseudulleen, mutta toisin kävi. Siperiaan he joutuivat. Kyllä vankileirit ja väestönsiirrot tiedettiin niin Suomen viranomaisten kuin inkeriläistenkin keskuudessa, joten tämä mahdollisuus oli päättäjien otettava huomioon kun kuljetuksia järjestelivät. Totta on, että inkeriläisiä palasi vapaaehtoisesti, ja yhtä totta on, että saksalaisille vuonna 1942 luovutetuista kahdeksasta juutalaisesta kolme (äiti ja kaksi lasta) lähtivät ilman viranomaisten pakotusta. Heillä saattoi olla epäilyksensä niinkuin inkeriläisilläkin, ja suomalaisillakin varmasti oli omat epäilyksensä, mutta kukaan ei osannut ennakoida karmeaa totuutta.
Suomalaiset viranomaiset olivat aidosti kaksinaamaisia niin suhteessa saksalaisiin kuin neuvostoliittolaisiinkin, kunnia heille. Nyt näistä asioita voitaisiin tutkia ennakkoluulottomasti - tähän mennessää niistä on vain haettu sensaatiota ja yritetty hyötyä poliittisesti.