Omalla isällä kasvatustyyli oli jatkuvaa lyttäämistä, vittuilua ja suoraan sanottuna jonkinlaista kiusaamista. Jatkuvaa nälvimistä. Mihinkään ei kannustettu, eikä mitään osannut tehdä koskaan oikein. Naureskeltiin vaan joka asiasta. Kaikesta tekemisistä piti löytää väkisin virheitä. Mitään positiivista ei sanottu. Onnistumisia ei mainittu. Lisäksi tällä oli pinna jatkuvasti helvetin tiukalla ja sai ihme raivokohtauksia joskus ihan mitättömistä jutuista. Mistään selkäsaunoista ja satunnaisista lyömisistä en ole katkera, en usko että ne minuun vaikuttivat oikein mitenkään, mutta tuo henkinen puoli kyllä tuhosi jotain aika tärkeää.
On hyviäkin muistoja, mutta kyllähän tuo pääosin oli aika negatiivista.
Molemmilla vanhemmillani olivat sodankäyneet vanhemmat ja ilmeisesti mielenterveysongelmat & traumat periytyneet sitten lapsille, kun mielenterveys meni sodassa. Koittivat kai sitten jotenkin karaista myös omia lapsiaan. Mistään ei saanut valittaa. Pitää vaan painaa eteenpäin ihan sama mitä vääryyttä saat osaksesi. Työnteko on kunnia, mielenterveysongelmat hulluutta jne. Jonkinlainen ihmeellinen ajatusmalli, että ihan sama mitä sinulle tapahtuu/tehdään, niin sen pystyy unohtamaan 5 minuutissa kokonaan ja jatkamaan elämää normaalisti, niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.
On hyviäkin muistoja, mutta kyllähän tuo pääosin oli aika negatiivista.
Molemmilla vanhemmillani olivat sodankäyneet vanhemmat ja ilmeisesti mielenterveysongelmat & traumat periytyneet sitten lapsille, kun mielenterveys meni sodassa. Koittivat kai sitten jotenkin karaista myös omia lapsiaan. Mistään ei saanut valittaa. Pitää vaan painaa eteenpäin ihan sama mitä vääryyttä saat osaksesi. Työnteko on kunnia, mielenterveysongelmat hulluutta jne. Jonkinlainen ihmeellinen ajatusmalli, että ihan sama mitä sinulle tapahtuu/tehdään, niin sen pystyy unohtamaan 5 minuutissa kokonaan ja jatkamaan elämää normaalisti, niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Valtaosa tämän päivän +50-vuotiaista jakaa tuon kokemuksen enemmän tai vähemmän.
Kun itse tiedostan omien edesmenneiden vanhempieni omat sotatraumat ja heidän vanhempiensa vastaavat, suhtaudun menneisyyden kurjiin lapsuuskokemuksiini enemmän ymmärtäväisesti.
Kyllä minunkin elämäni alkupuoli oli suoraan sanoen pirullista. Olin kasvattitytär, toisessa kasvattikodissa. Suunnittelin itsemurhaa ollessani toisella kymmenellä. Ainoastaan opettajilta, ja myöhemmin esimiehiltä sain rohkaisua.
Sitten tulin uskoon ja Jumala alkoi eheyttää minua. Työ-elämä meni hyvin 40 vuotta. Nyt olen eläkkeellä, yli 70, onnellinen seniori
Jos lapsesta asti lytätään, ei kehuta mistään, ei kannusteta, niin herkästi ihminen kasvaa ajatuksella " ei minusta ole mihinkään ".
Henkinen lyttääminen ja arvostelu aiheuttaa kohteelleen huonoa itsetuntoa. Ja se on syynä, miksi psyykkisiä ongelmia voi herkästi syntyä.
Eikä ne ole pelkästään lapset, jotka siitä saattavat joutua kärsimään, sitä tapahtuu aikuistenkin kesken. Ei tarvitse olla kuin lyttäävä puoliso/kumppani, niin toisella alkaa itsetunto hajoamaan.
Ihminen, joka lyttää toista, arvostelee, vähättelee, jne. on itse heikko henkisesti, on epävarma itsestään.