Olen syntynyt Pohjois-Suomessa vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen kuuluvaan perheeseen. Suuri osa suvustamme kuuluu kyseiseen herätysliikkeeseen ja tunnustaa vanhoillislestadiolaista uskoa, osa konservatiivisemmin ja osa liberaalimmin. Useat ovat myös irtaantuneet herätysliikkeestä, sen opetuksista ja tapakulttuurista.
Olen itse kohdannut hengellistä väkivaltaa useampaan otteeseen. Eräässä vaiheessa elämääni, kun olin lähellä täysi-ikäisyyttä, minulla oli meneillään hyvin raskas ajanjakso. Tuossa elämäntilanteessa etsin lohtua ja turvaa erilaisista hengellisistä yhteisöistä ja maailmankatsomuksista, ja lopulta "sain parannuksen armon" eli tein parannuksen vanhoillislestadiolaiseen uskoon. Samaa uskoa tunnustavat sukulaiseni ja tuttavani olivat tuosta tapahtumasta luonnollisesti äärimmäisen onnellisia, ilahtuneita ja kiitollisia. Niin tunsin minäkin olevan tuossa hetkessä. Olin koko ikäni ollut hyvin kiinnostunut uskonnoista, hengellisyydestä ja suurista kysymyksistä, ja niin olen vielä nykyäänkin, joskin erilaisella tavalla. Olen lukenut valtavat määrät erilaisiin uskontoihin, uskonoppeihin ja herätysliikkeisiin liittyviä teoksia ja tutkimuksia, ja olen vieraillut lähes kaikkien kristillisten yhteisöjen pyhäköissä ja tilaisuuksissa; ortodoksien, katolisten, luterilaisten, herännäisten, lestadiolaisten (sekä vanhoillis- että esikoislestadiolaisten), rauhansanalaisten, helluntailaisten, adventistien... Siitä huolimatta koin suurinta vetoa nimenomaan vanhoillislestadiolaista herätysliikettä kohtaan, johtuen melko todennäköisesti omasta perhe- ja sukutaustastani sekä elinympäristöstäni Pohjois-Pohjanmaalla. Tämän perusteella vakuutuin vanhoillislestadiolaisen uskon "varmuudesta ja puhtaudesta".
Kuukausien kuluessa, käydessäni vanhoillislestadiolaisten seuroissa rauhanyhdistyksellä ja ollessani päivittäin tekemisissä toisten vanhoillislestadiolaisten kanssa, huomasin yhä enemmän ajattelevani eri tavalla monista asioista sekä uskonasioihin että maailmallisiin asioihin liittyen. Tiesin, etten saanut ääneen kertoa rehellisesti omia mielipiteitä ja ajatuksiani, sillä ne olisi tulkittu "epäilyksiksi" omaa uskoani ja uskonyhteisöäni kohtaan. Mikäli olisin kertonut ääneen omia rehellisiä näkemyksiäni, niin niistä olisi hämmennytty ja ärsyynnytty. Olisin myös melko varmasti joutunut puhutteluun yhden tai useamman uskonveljen tai -sisaren läsnä ollessa.
Minulla oli tuolloin vielä diagnosoimaton OCD, eikä minulla ollut lääkitystä. Raskaan elämäntilanteen aikana psyykkinen terveyteni oli muutenkin heikoilla, mutta viimeistään rauhanyhdistyksillä seurapuheita kuunnellessani se romahti täysin. Minuun iski äkillisesti sairaalloinen helvettiin joutumisen pelko. Lamaannuin ja menetin toimintakykyni. Lopulta vietin viikkokausia kotona, päivät sängyssä maaten ja pelkotiloista täristen. En saanut syötyä tai nukuttua kunnolla, enkä jaksanut pitää omasta hygieniastani huolta. Tilanne alkoi rauhoittumaan vasta, kun aloin omassa mielessäni kyseenalaistamaan fundamentalistisen uskonyhteisön opetuksia ja ymmärsin sen, että kyseessä oli tismalleen samanlainen pelkoon pohjautuva ryhmäkurin menetelmä, jota on käytetty historian saatossa esimerkiksi lukuisissa eri diktatuureissa. Varasin myös ajan lääkärille, ja sain aloitettua lääkehoidon. Pakkoajatukseni helpottuivat ajan kanssa, mutta tuo ajanjakso on jättänyt mieleeni syvät arvet ja traumat. Että se siitä "rakkaudellisesta totuuden julistamisesta"... Melko hankala ihmistä on saada uskomaan pelastumisen mahdollisuuteen ja Jumalan rakkauteen, mikäli hänet on sitä ennen peloteltu toimintakyvyttömäksi ja mielisairaalakuntoon, pahimmillaan hautaan saakka.
Ollessani melkein täysi-ikäinen, olin kertonut ääneen eräälle ei-vanhoillislestadiolaiselle perheenjäsenelleni aikomuksestani erota luterilainen kirkon jäsenyydestä täysi-ikäistyttyäni. Tämä puolestaan oli jonkun kyläilyn tai sukujuhlan aikana ohimennen maininnut asiasta jollekin vanhoillislestadiolaiselle sukulaiselleni, ja ei aikaakaan kun puhelimeeni alkoi saapua huolestuneita tekstiviestejä parilta vl-sukulaiseltani. En tiennyt yhtään tapahtuneesta ja sen myötä käynnistyneestä paniikista, vaan ihmettelin kovasti että miksi minusta ollaan yhtäkkiä niin huolissaan.
Kun olin kerran kyläilemässä vl-sukulaiseni luona, hän pyysi minut luokseen ennen kotiinlähtöäni ja kertoi, että oli kuullut muilta sukulaisilta sellaisen asian, että olisin luopumassa luterilaisen kirkon jäsenyydestä. Hämmennyin tästä kovasti, mutta en sen vuoksi että en olisi muka suunnitellut kirkon jäsenyydestä luopumista. Hämmennyin sen vuoksi, että minun yksityisasioistani juorutaan noin räikeästi selkäni takana ja minulle tullaan vielä kasvotusten "perustelemaan", että minkä takia minun henkilökohtainen valintani olisi kaikilla tavoilla pahuutta ja väärin. Minun henkilökohtainen uskoni kyseenalaistettiin toisten, yhtä vajavaisten ja syntisten ihmisten toimesta. Rivien välissä minua myös peloteltiin helvettiin joutumisella kuolemani jälkeen. (Jatkuu...)
Olen itse kohdannut hengellistä väkivaltaa useampaan otteeseen. Eräässä vaiheessa elämääni, kun olin lähellä täysi-ikäisyyttä, minulla oli meneillään hyvin raskas ajanjakso. Tuossa elämäntilanteessa etsin lohtua ja turvaa erilaisista hengellisistä yhteisöistä ja maailmankatsomuksista, ja lopulta "sain parannuksen armon" eli tein parannuksen vanhoillislestadiolaiseen uskoon. Samaa uskoa tunnustavat sukulaiseni ja tuttavani olivat tuosta tapahtumasta luonnollisesti äärimmäisen onnellisia, ilahtuneita ja kiitollisia. Niin tunsin minäkin olevan tuossa hetkessä. Olin koko ikäni ollut hyvin kiinnostunut uskonnoista, hengellisyydestä ja suurista kysymyksistä, ja niin olen vielä nykyäänkin, joskin erilaisella tavalla. Olen lukenut valtavat määrät erilaisiin uskontoihin, uskonoppeihin ja herätysliikkeisiin liittyviä teoksia ja tutkimuksia, ja olen vieraillut lähes kaikkien kristillisten yhteisöjen pyhäköissä ja tilaisuuksissa; ortodoksien, katolisten, luterilaisten, herännäisten, lestadiolaisten (sekä vanhoillis- että esikoislestadiolaisten), rauhansanalaisten, helluntailaisten, adventistien... Siitä huolimatta koin suurinta vetoa nimenomaan vanhoillislestadiolaista herätysliikettä kohtaan, johtuen melko todennäköisesti omasta perhe- ja sukutaustastani sekä elinympäristöstäni Pohjois-Pohjanmaalla. Tämän perusteella vakuutuin vanhoillislestadiolaisen uskon "varmuudesta ja puhtaudesta".
Kuukausien kuluessa, käydessäni vanhoillislestadiolaisten seuroissa rauhanyhdistyksellä ja ollessani päivittäin tekemisissä toisten vanhoillislestadiolaisten kanssa, huomasin yhä enemmän ajattelevani eri tavalla monista asioista sekä uskonasioihin että maailmallisiin asioihin liittyen. Tiesin, etten saanut ääneen kertoa rehellisesti omia mielipiteitä ja ajatuksiani, sillä ne olisi tulkittu "epäilyksiksi" omaa uskoani ja uskonyhteisöäni kohtaan. Mikäli olisin kertonut ääneen omia rehellisiä näkemyksiäni, niin niistä olisi hämmennytty ja ärsyynnytty. Olisin myös melko varmasti joutunut puhutteluun yhden tai useamman uskonveljen tai -sisaren läsnä ollessa.
Minulla oli tuolloin vielä diagnosoimaton OCD, eikä minulla ollut lääkitystä. Raskaan elämäntilanteen aikana psyykkinen terveyteni oli muutenkin heikoilla, mutta viimeistään rauhanyhdistyksillä seurapuheita kuunnellessani se romahti täysin. Minuun iski äkillisesti sairaalloinen helvettiin joutumisen pelko. Lamaannuin ja menetin toimintakykyni. Lopulta vietin viikkokausia kotona, päivät sängyssä maaten ja pelkotiloista täristen. En saanut syötyä tai nukuttua kunnolla, enkä jaksanut pitää omasta hygieniastani huolta. Tilanne alkoi rauhoittumaan vasta, kun aloin omassa mielessäni kyseenalaistamaan fundamentalistisen uskonyhteisön opetuksia ja ymmärsin sen, että kyseessä oli tismalleen samanlainen pelkoon pohjautuva ryhmäkurin menetelmä, jota on käytetty historian saatossa esimerkiksi lukuisissa eri diktatuureissa. Varasin myös ajan lääkärille, ja sain aloitettua lääkehoidon. Pakkoajatukseni helpottuivat ajan kanssa, mutta tuo ajanjakso on jättänyt mieleeni syvät arvet ja traumat. Että se siitä "rakkaudellisesta totuuden julistamisesta"... Melko hankala ihmistä on saada uskomaan pelastumisen mahdollisuuteen ja Jumalan rakkauteen, mikäli hänet on sitä ennen peloteltu toimintakyvyttömäksi ja mielisairaalakuntoon, pahimmillaan hautaan saakka.
Ollessani melkein täysi-ikäinen, olin kertonut ääneen eräälle ei-vanhoillislestadiolaiselle perheenjäsenelleni aikomuksestani erota luterilainen kirkon jäsenyydestä täysi-ikäistyttyäni. Tämä puolestaan oli jonkun kyläilyn tai sukujuhlan aikana ohimennen maininnut asiasta jollekin vanhoillislestadiolaiselle sukulaiselleni, ja ei aikaakaan kun puhelimeeni alkoi saapua huolestuneita tekstiviestejä parilta vl-sukulaiseltani. En tiennyt yhtään tapahtuneesta ja sen myötä käynnistyneestä paniikista, vaan ihmettelin kovasti että miksi minusta ollaan yhtäkkiä niin huolissaan.
Kun olin kerran kyläilemässä vl-sukulaiseni luona, hän pyysi minut luokseen ennen kotiinlähtöäni ja kertoi, että oli kuullut muilta sukulaisilta sellaisen asian, että olisin luopumassa luterilaisen kirkon jäsenyydestä. Hämmennyin tästä kovasti, mutta en sen vuoksi että en olisi muka suunnitellut kirkon jäsenyydestä luopumista. Hämmennyin sen vuoksi, että minun yksityisasioistani juorutaan noin räikeästi selkäni takana ja minulle tullaan vielä kasvotusten "perustelemaan", että minkä takia minun henkilökohtainen valintani olisi kaikilla tavoilla pahuutta ja väärin. Minun henkilökohtainen uskoni kyseenalaistettiin toisten, yhtä vajavaisten ja syntisten ihmisten toimesta. Rivien välissä minua myös peloteltiin helvettiin joutumisella kuolemani jälkeen. (Jatkuu...)
Vastaukset 4
Vanhimmat
(...)
Hädissäni kielsin aikomukseni ja nöyrryin parannukseen. Pyysin syntejäni ja epäilyksiäni anteeksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja sovintoveressä, ja ne myös annettiin minulle anteeksi. Oloni oli kuitenkin hyvin loukattu ja ahdistunut kokemani hengellisen väkivallan jälkeen. Olin raivoissani toisten "uskovaisten" häikäilemättömyydestä ja tekopyhyydestä. Viimeistään tuossa vaiheessa aloin ymmärtämään, että olin ajautunut uskonyhteisöön, jonka jäseniä pidetään päällisin puolin kurissa ja nuhteessa hengellisen väkivallan, uskonnollisen aivopesun ja manipuloinnin ansiosta. Mitä ihmettä minun yksityisasiani tai henkilökohtainen uskoni kuuluu yhtään kenellekään?
Tunsin myös vl-ihmisiä, jotka kovin sanankääntein ja moralistisesti tuomitsivat hyvin monia ja monenlaisia ihmisiä sekä ihmisryhmiä helvetin tuliseen järveen ikuisiin kärsimyksiin, mutta samaan aikaan nuo kyseiset ihmiset harjoittivat suljettujen ovien takana monenlaista syntiä; alkoholinkäyttöä, kiroilua, pervoja vitsejä sekä rasistista kielenkäyttöä. Vastenmielistä tekopyhyyttä, sanon minä. Tämä hengellisten ihmisten kaksinaismoralismi ei kosken pelkästään vanhoillislestadiolaisia, vaan ihan jokaista kristillistä kirkkoa ja herätysliikettä. Se koskee myös ihan jokaista uskontoa koko maailmassa. Uskontoa on historian saatossa ja vielä tänäkin päivänä käytetty niin oksettavien ja sairaiden rikosten perusteluna ja oikeutuksena, että en itse ole enää kykenevä uskomaan yhteenkään ihmisten rakentamaan uskonnolliseen organisaatioon. En vain pysty enää uskomaan, enkä haluakaan.
Melko nopeasti noiden tapausten jälkeen irtaannuin täydellisesti vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä ja sen uskosta. En ehtinyt kuulua uskonyhteisöön kovinkaan pitkää aikaa, mutta tuo lyhytkin vierailu oli minulle aivan tarpeeksi. Sain varmistuksen aivopesun ja ryhmäkurin karmeasta voimasta fundamentalistisessa uskonyhteisössä. Tulin myös varmistuneeksi siitä, että hengelliset ihmiset eivät ole yhtään sen "parempia" tai "puhtaampia" kuin muutkaan ihmiset, vaan myös heidänkin joukostaan löytyy paljon tekopyhiä, kaksinaamaisia mätämunia. Vieläkin minua kuvottaa, kun alan pohtimaan tuota ilmiötä ja sen laajuutta syvemmin. Ymmärrän, että monet sukulaisistani ja tuttavistani tarkoittivat omasta mielestään pelkkää hyvää "huolehtiessaan" minun uskonelämäni tilanteesta, mutta se ei kuitenkaan oikeuta heidän toimintaansa millään tavalla. Olen ottanut heihin etäisyyttä, emmekä enää keskustele mistään uskontoon tai uskonasioihin liittyvästä, vaikka yhä edelleen he vihjailevat minulle rivien välistä parannuksen ja uskon tärkeydestä ja välttämättömyydestä sille, että pelastuisin helvetin tuliseen järveen joutumiselta kuolemani jälkeen. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, en anna niille höpinöille enää minkäänlaista painoarvoa.
Minulla ei ole mitään vanhoillislestadiolaisia ihmisiä vastaan, mutta en pysty allekirjoittamaan monia heidän uskonopetuksiaan enkä hyväksi heidän vallankäyttöään ja ryhmäkuriaan, jotka perustuvat uskonnolliseen aivopesuun ja painostamiseen helvetillä pelotteluineen. Tuollainen toiminta on sairasta, ja se rikkoo ihmisoikeuksia. Vanhoillislestadiolaisen uskon opetuksissa on myös monia hyviä asioita, joita pyrin vieläkin omassa elämässäni vaalimaan. Siionin laulut ovat kauniita lauluja, ja etenkin yhteislauluissa ne kuulostavat todella hienoilta. Tiedän myös, että läheskään kaikkia vanhoillislestadiolaiset eivät noudata tai välttämättä edes usko läheskään kaikkiin oppeihinsa tai kieltoihinsa. He ovat tilanteeseensa tyytyväisiä, vaikka eivät pystykään avoimesti kertomaan omia näkemyksiään. Tulen myös toimeen niin kutsuttujen "kymppilestojen" kanssa, mutta vältän tietyistä aiheista keskustelemista heidän kanssaan. Valitettavasti täällä Pohjois-Suomessa sijaitsee SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistysten) pääkonttori ja Päivämies-lehden päätoimitus. Pohjois-Pohjanmaa on nimittäin vanhoillislestadiolaisuuden luvattu maa ja Oulu sen Mekka. Vanhoillislestadiolainen usko ja sen opetukset vaikuttavat täällä laajalti yrityselämässä, kunnanpolitiikassa ja pääkaupungissakin eduskunnassa. Kyseistä ilmiötä ei täällä pysty mitenkään välttämään, vaan sen kanssa on opittava elämään.
Jokaiselle hengellisen väkivallan, uskonnollisen aivopesun ja helvetillä pelottelun uhrille; Sinä et ole kokemustesi kanssa yksin. Pyri puhumaan kohtaamastasi vääryydestä ja väkivallasta ääneen. Mikäli sinua kohtaan on tehty Suomen lain mukaan tulkittavia rikoksia, niin tee rohkeasti rikosilmoitus poliisille. Irtaannu uskonyhteisöstä, mikäli niin haluat ja sinulla on siihen voimia. Mieti, että keiden kanssa haluat olla jatkossa tekemisissä, ja keihin on syytä ottaa etäisyyttä tai katkaista välit kokonaan. Ota yhteyttä Uskontojen uhrien tukeen (www.uut.fi) joko sähköpostitse tai soittamalla. Voit myös lukea heidän sivujaan kaikessa rauhassa ennen mahdollista yhteydenottoa. Vertaistukiryhmään kannattaa myös osallistua, mikäli koet sen tarpeelliseksi ja sinulla on siihen voimia.
Olipa rohkea aloitus. Miksi melkein kaikissa uskonnoissa alistetaan naiset todella pahasti? Ei lestadiolaisuus ole kuitenkaan pahin kun mietitään mitä Afganistanin naiset joutuvat kokemaan uskon varjolla.
Lestadiolaiset monesti tulkitsevat oppeihinsa ja yhteisönsä kyseenalaisiin käytäntöihin (hoitokokoukset, maallikoiden rippisalaisuus, hengellinen väkivalta) kohdistuvat kritiikin "epäuskoisten maailman ihmisten harjoittamaksi panetteluksi, pilkaksi ja herjaamiseksi". Sitä vain suljetaan omat silmät ja korvat ja aletaan itku kurkussa ja silmässä hoilaamaan itsesäälissä kierien erilaisia itkuvirsiä "matkanteon vaikeudesta ja maailman harjoittamasta pilkasta".
https://www.uskontojenuhrientuki.fi/