Mulla todettiin ultrassa vastottain että ei ollu enää vauvaa kohdussa, sillon viikkoja 6 1. Minua onki nyt häirinnyt tämmönen asia kun kaikkialla kirjotellaan vaan siitä että millon voi taas yrittää uutta lasta? Ja kun kaveritkin kysy heti että voiko heti jatkaa raskaus yrityksiä tai että kyllä se vauva vielä teille tulee. Joo tuleehan se ehkä ja kaitpa sitä joskus yritetään taas, mutta nämä asiat ei mielestäni liity mitenkään toisiinsa. sain kesken menon ja haluaisin kyllä lapsen mutta se että tulisin taas raskaaks, ei poista sitä tosiasiaa että sain keskenmenon ja se on surullinen asia joka täytyy surea omana asiana. jos tulen raskaaksi ja kaikki menee hyvin ei minun keskenmeno mihinkään siitä katoa. YMMÄRTÄÄKÖ kukaan näitä sekavia ajatuksia?
keskenmenon jälkeisiä ajatuksia
ssr
4702
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mä ymmärrän täysin sun tunteita. Mulla oli keskenmeno 16 raskausviikolla ja se oli odotettu vauva. Kaikki tiesivät että olin raskaana ja keskenmeno tuli ihan yllättäen ilman mitään ennakkovaroituksia. Vauvani vain kuoli mahaani. En kai ole vieläkään ihan täysin päässyt siitä yli, vailla siitä on jo 3 vuotta. Minulla on ihana 4-v. tyttö joten kaipa se lievittää suruani.
Ei keskenmenosta aiheutuvaa surua voi käsittää jos ei ole itse sitä kokenut.
...ja pitääkin. Läheisten sanomiset (ne töksähtelevämmätkin) on ymmärrettävä sikäli, että on vaikea sanoa mitään, mikä ei sattuis, mutta ihmisillä tuntuu olevan tarve lohduttaa jotenkin joka tapauksessa. Hyväähän he sillä tarkoittavat ja myös omaa ahdistustaan helpottavat.
Mutta sitä ei kyllä meinaa meikäläinenkään tajuta, miksi kaiken maailman puolituttujen pitää kysyä lapsentekosuunnitelmista! Mitä hittoa se kuuluu kenellekään muulle kuin pariskunnalle itselleen! Ja luulen, että pääsen vielä lööppeihin väkivaltaisuuden takia, jos vielä joskus kuulen jossain pätkänkin keskustelua, jossa joku päivittelee nykyihmisten itsekkyyttä, kun ei lapsia hankita vaan halutaan vaan elää helppoa elämää. Tana!
Mä sain keskenmenon rv7 3. Ymmärrän sun tunteet täysin, itse koen samalla lailla. Mulla ei oo lapsia vielä, toivottavasti joskus vielä saan. Uusi lapsi ei kuitenkaan korvaa sitä menetystä minkä koin. Koen että olen äiti vaikka muut eivät sitä tiedä, lapseni kuoli liian aikaisin. Ja koen että se kuollut lapsi on esikoiseni, vaikka en häntä koskaan nähnyt, vaikka en tiedä oliko se kehittyvä sikiö vai pelkkä tuulimuna. Tämmöisiä ajatuksia mulla.
Moi,
Viikkotakaisen keskenmenon jälkeen (vko9 2) on mullakin pää ja keho ihan sekaisin. Raskaus oli kauan yritetty ja kaivattu.
On hämmentävää kun rinnoista vuotaa vaaleaa nestettä ja järki sanoo, että eihän siellä enää mitää raskautta ole, kun kaikki kaavittiin pois..
Isäntä sanoo, että eihän me mitään menetetty kun ei vieläoltu saatukaan mitään, mutta mulle äitinä oleminen alkoi siitä päivästä kun kuulin varmasti olevani raskaana ja näin itse ultrassa pienen sikiön ja sydänäänet. Eli menetys on tuskallista ja sitä saa ja pitää surra. Joskus menee hetki ettei asiaa ajattele- sitten tulee paha omatunto, että näinkö kevyesti otan oman lapseni poismenon...sitten joskun itkettää ihan hirveesti melkein ilman mitään sen kummempaa syytä.
Et tämmöstä - ei tässä kauheasti ajattele uuden raskauden mahdollisuutta - vaikka kovasti yrittääkin tsempata itseään katsomaan positiivisesti tulevaisuuteen.