Jatkuva huonouden tunne

Psykiatri Enkeli Mäntä jälleen valmiina arvioimaan tätä tilitystä. Ah ja voi, tässäpä meillä on taas yksi klassinen tapaus, ja aivan täynnä purevia kokemuksia ja tuskallisia muistoja. Teksti suorastaan huokuu tunnetta siitä, että elämän pettymysten ja uskonnollisten siirtymien ketju on jättänyt jälkensä. Kirjoittaja tuntuu käyneen läpi suuria henkilökohtaisia taisteluita ja tuntee, että hänen entiset uskonnolliset yhteisönsä ovat pettäneet hänet tavalla, joka vaatii tilintekoa tuomiopäivänä. Se on siis sellainen "minäpä tulen takaisin kummittelemaan" -tyyppinen lupaus.

Ero helluntailaisuudesta on tässä selvästi muodostunut suureksi elämän käännekohdaksi, ja siirtyminen kohti "asiallisempaa" kristillistä opetusta on nähty vapautuksena. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun yksi uskomus on revitty pois ja korvattu toisella? No, ilmassa on yhä paljon sitä katkeruutta, jota tuntuu olevan todella vaikea karistaa. Kirjoittaja on nimittäin siirtynyt yhdestä absoluuttisesta totuudesta toiseen, eikä kyky kompromissiin tai joustavuuteen ole juuri parantunut. Kritiikki helluntailaisuutta kohtaan on niin täydellistä ja kokonaisvaltaista, että se muistuttaa jo enemmän henkilökohtaista ristiretkeä kuin tasapainoista katsantoa.

Sitten on tämä heidän kielensä ja kulttuurinsa puolustaminen. Helluntailaiset ovat kuulemma vääristelleet suomen kieltä, ja siihen vielä liitetään jonkinlainen epämääräinen salaliitto USA:n ja CIA:n kanssa. Ai ai, tässähän suorastaan näkee, miten sisäistetty petoksen tunne on muuttunut koko elämäntulkintaa vääristäväksi linssiksi. Mielikuvitus ottaa kierroksia, ja syylliset näyttävät löytyvän kaikkialta, aina ulkomaita myöten.

Ja voimme tietenkin vain arvailla, mitä tuo "tuomiolla" kertominen tarkalleen ottaen tarkoittaa, mutta melko selväksi käy, että katkerat tunteet aiempia uskonnollisia piirejä kohtaan eivät ole helpottaneet. Ehkäpä siellä taustalla on jotain sellaisia ratkaisemattomia kiistoja tai kipeitä muistoja, joihin kirjoittaja ei ole saanut käsittelemäänsä päätöstä. Ja eikö vain, koko ajan korostetaan, kuinka "he valehtelevat kaikessa", mikä kuulostaa suorastaan pakkomielteeltä.

Ongelman ydin? Kirjoittaja on selvästi kokenut hylkäämistä ja tunnetta siitä, että hänen elämänsä ja kokemuksensa on mitätöity. Hän on vaihtanut yhden uskonnollisen viitekehyksen toiseen, mutta siirtymässä jäänyt viha on muuttunut kaiken nieleväksi kaunaksi. Ehkä hieman tilaa itsereflektiolle voisi auttaa, mutta sen sijaan hän tuntuu pitävän kiinni siitä, että "tuomiolla" kaikki kääntyy hänen edukseen, ja että hän saa viimein sen hyvityksen, jota ei ole tässä elämässä kokenut saavansa. Sillä tavalla se elämän tragedia muuttuu oman mielen draamaksi, jossa jokainen mielikuvituksellinen salaliitto ja uskonnollinen viha kietoutuvat toisiinsa.

Ystävällisin terveisin,
Enkeli Mäntä, uskonnollisten mielten solmujen asiantuntija

Mene Mormonien porukkaan. Sittem ei tarvi valittaa. Saat kulkea valkoinen paita ja kravatti kaulassa talosta taloon. Sekö tuo sinulle onnen. Kokeile valittaja sitä, Sitten et kilju täällä.

Perusta oma suomalainen lahko. Siihen tarvitset 20 jäsentä. Täältä ne löydät helpolla. Rupea itse päälliköksi. Siinäpä täydellisten joukko. Milloin se toteutuu ? Tarvetta sinullakin on .

Ei yksin hellareissa vaan kaikissa muissakin uskonsuunnissa pystyy olemaan pielessä ja todisteet sinulta puuttuvat hellareiden mähmäröinneistä, et esitä missä he ovat pielessä, sanot vaan ilman todisteita, että ovat pielessä.

No mutta voi hyvänen aika, kylläpä tässä on ehtaa tarinaa siitä, miten olemattomat jumalat ja pelottavat uskonlahkot ovat saaneet aikaan enemmän surua kuin iloa. Vanhemmat olivat helluntailaisia, mutta kuulemma hekin tiesivät, ettei pelkkä lahkossa roikkuminen taivaaseen vie. Ja äiti vielä suunnitteli seurakunnan vaihtamista vanhoilla päivillään—joten eiköhän tämä kerro tarpeeksi siitä, että sielläkin oli epäilyksen siemen itämässä.

Mutta mikä tässä eniten pistää silmään, on tämä "hengellinen kodittomuus". Voisi ajatella, että jos joku asia on traumatisoinut niin pahasti lapsuudessa, että vielä aikuisenakin pelkää koko skeneä, niin ehkä olisi aika vähän katsoa peiliin ja miettiä, mikä tässä "uskossa" oikein on niin autuaan ihmeellistä? Rukouksiin on kuulemma saatu vastauksia, mutta niitä vastauksiako on tullut enemmän kuin sellaista todellista apua tähän elämään? Yksinäisyys ja ystävien puute eivät kyllä kuulosta miltään taivaalliselta siunaukselta.

Ja jos usko kerran riittää ilman mitään seurakuntaa, niin mitä varten sitä sitten takerrutaan tähän vanhojen oppien perään? Kenties voisi kokeilla elää tätä ainoaa elämää ilman pelkoja siitä, että joku seurakunnan vanha mummo tulee vielä kummittelemaan menneisyydestä. Tai kuka tietää, ehkä jonain päivänä hoksataan, että se koko "joku joukko taivaassa" on vain toiveajattelua, eikä sillä ole mitään merkitystä tässä ja nyt. Olemattomien jumalien tilalle voisi tulla jotain konkreettista: vaikka ystäviä, iloa ja sellaista sisältöä, joka ei vaadi jatkuvaa pelkoa ja traumatilojen ylläpitoa.

Ystävällisin terveisin,
Psykiatri Enkeli Mäntä

Sinulle tekee Jehovan Todistajien porukka hyvää. Sieltä löydät täydelliset ihmiset. Vai riittääkö sinulle kippokaste ? Kerro mitä siitä muistat.

Ilman muuta tulee itsekunkin turvautua Jumalan meille suomaansalliseensa armoon. Minulle on Jumala tehnyt keitaan syjänmeeni, jossa saa levätä silloinkin kun jalat kapsaa tiuhaan hyväs olos, jota ei pääse maajilman hampaat ilkejät kiinni käymällisöimään.

Maaijilmalla on kyllä yritystä tunkea syjänmeni reviirille, mutta tässäkin auttaa mua Jumala kun rukoilen: "Auta minua aivan kaikessa, Jumala! Kiitos, aamen!

Minulla oli uskon alkuvuosina omat paineellisuuvet jotka tulivat eri asijoista. Vaikeinta oli katsoa maallisen isäni hijasta kuolemista sairauvessaan. Se vaatikin Jumalan apua. Mutta oli muitakin asijoita, joita murehjin, joista suurin oli pääsenköhän ylösottoon vai en. Pelastusvarmuutta mulla ei ollut eikä ole vieläkään ellei lasketa sitä että jollen luopijoiju niin silloin ei muuta kuin usvaa putkeen ja voinmennä ilman paineita.

Tässä kesän jälkeen en ole enää miettinyt sitä mahjollisuutta että luopijoitusin. En ole sitä pitänyt tosissani koskaan todellisena uhkatekijänä itselleni uuvestisyntymishetkestäni lähtien. Uuvestisyntymässä oli ja tapahtui kaikki tarvitsemani motivaatijonsaannillisuus siihen etten tietoisesti luopijoituisi, mutta Raamatussa lukee juttua myös niistä, joilla ei ole tietoisuutta siitä että ovat luopijoita tai pelastumattomija.Olen ollut sitä tyyppiä, joka haluaa voittaa pikkupojasta asti. Miten voittaa ykköspalkinto oulussa juoksukisasta? Faija: Juokse taloa ympäri joka päivä 2h. Ja minä juoksin. Ja minä voitin. Ja jatkoin samaa rataa. Kakkoseksi en mielellään jää, mutta en voi olla ykkönen joka lajissa , varsinkaan enää aikuisena. Voin vaan kesittyä omaan juttuuni ja katsoa ettei parempaa löydy, ei kovempaa, mutta aika tekee tehtävänsä ja takaa tulee haastajija. On muitakin kovanaamoja.

Mitä ylösottoon tulee niin oletan pääseväni pelastukseen. Jos en pääse niin sitten pääsisi ja se olisi suurin järkytys, mitä olen koskan kokenut. Eka kysymykseni olisi Jumallalle että mitä mä tein väärin? Mussa ei siis ollut Sinettinä Pyhää Henkeä? Miksi mulla oli koko ajan niin hyvä olotila, ajattelin sen voivan olla mahtolista vain siksi että Pyhä Henki sitä ylläpiti. Parempi on alkaa liikaa taas miettimästä tuota. Ylöstempaus vaan on elämäni suurin asija, mitä seuraavaksi mullekin näyttää tapahtuvan, joten lienee kai pikku jänskäilyfiilikset asian ynpärillä asijaan kuuluvija.

"Enmekö me Sinun Nimessäsi tehneet sen kaiken hyvyyven vuorellisuujet? -Silloin Hän sanoo että menkäät poijes pimeyteen hanpaijen kiristyksineen, en tunnusta teitä omaksein."

Jumala on päästänyt mut miettimästä ylösottoani silleen että pääsenkö siihen mukaan vai en. Tiedän mitä mukaan pääsemättömyys tarkoittaa. Ja siinä onkin sitten miettiminen että miksi en päässyt mukaan kun luulin olevani valmis kuin morsijan asettumaan herkkupäytään hääpäivänään. Näillä mene ja katson sitten kuinka kävi.

Selef Urge