Kuvaajana poliisien Pikkujoulussa

Seuraavalle tarinalle pohjaa joka on todellakin tosi, lyhyesti. Nuorena aloittelevana yrittäjänä -80 luvulla taannoin sattui ikävä tapahtuma pikkujouluissa jonne minua oli pyydetty ikuistamaan tapahtumia valokuvaajan silmin.

Olin tosiaan aloittelija valokuvauksen saralla ja perintörahat mummavainaalta olin laittanut uuteen mullistavaan järjestelmäkameraan. Sen virheen tein, että menin kehumaan valokuvaustaitojani väärälle kaverille ja hän suostutteli minut tienauskeikalle poliisin pikkujouluihin. Kameraa ei juhlaväki korvannut. Katkeruus korventaa sielussa. Ja nyt siis myöhempään tositapahtumiin...

Tuntuu niin pahalta, niin pahalta, palata menneeseen.

Minut tilattiin taas kerran pikkujouluihin kuvaamaan. En näköjään ollut viisastunut edellisestä kerrasta vaan totesin olevani kameroineni jälleen poliisin pikkujoulun vietossa.

Olin ostanut rikkimenneen järjestelmäkamerani tilalle uuden pikku mjyy merkkisen kameran. Siihen meni monen vuoden säästöt.

Olin motivoitunut. Tarvitsin rahaa. Olin valmis vaikka mihin. Kärsin käsittämättömän rahallisen menetyksen edellisellä kerralla poliisin pikkujouluissa kun kamerani potkittiin paskaksi ja kaadettiin boolia koneistoon. Nyt oli luvassa kunnon korvaus ja ajattelin jopa vähän ylilaskuttaa... Potut pottuina.

Pukeuduin sala-asuun jotta eivät poliisit tunnista. Isot mursuviikset ja PPP-pulisongit takasivat anonyymiyteni.

Pikku myy asemiin jalustalle ja filmiä koneeseen. Kesken kaiken tuli kova kusihätä. Tovin harkitsin pissaavani housuun mutta järkeilin, että niin huonoa tsägää ei ole, että...

Kipaisin aulassa olevaan veskiin. Jätin kädet pesemättä, että en menetä kallista kuvausaikaa.. tai ehkä jokin varoitusääni takaraivossa sai minut edelleen murehtimaan aikaisempia kokemuksia. No, reippaasti kuvauspaikalle... ja, ja mitä helvettiä!? Saatanalliset perkeleet alkoivat leiskua silmissäni...

Jo kulman takaa näin kamerani jalustan jalat kömöllään lattialla ja kulman avautuessa hilpeän pikkujouluväen sekaan totesin kuin unessa utuisessa näkökenttäni kaventuvan, käsilläni seinästä tukea ottaen kuulin jostakin kaukaa oman ääneni parkaisun... pienen voihkaisun itseasiassa: "Mjyyyyyy...?!"

Pikku myy oli tuhannen palasina tanssilattian reunalla. Mykistyin. Katkokävelyä riensin kuvauspaikalle. Liukastuin siinä samassa johonkin ja päistikkää mahalleni. Olin kusessa. Kirjaimellisesti. Joku oli kussut kameran jäännösten päälle! Ilmeisesti tapahtuma oli psyykelleni liikaa koska tunsin kuinka veri pakeni jäsenistäni ja silmissäni pyörivä maailma sai tajuntani hämärtymään. Kaikkoavien dollarinkuvien katoaminen kaukaisuuteen ja orastavan kapinahenkisen koston suloisen pelmahduksen lipuvan käsistäni oli viimeinen mitä muistan hetkestä ennen tajunnan menetystä.

Heräsin tajuamatta heti missä olin. Kuitenkin tiesin heti että olin menettänyt jotain arvokasta. Pikku myy! Ei? tunsin kovan, niljakkaan pinnan nyrkkiin puristavassa kädessäni.. pikku myy?! Missä on pikku myy? Hätäännykseni vaihtui nolouteen kun vilkaisin ympärilleni. Olin tosiaan menettänyt jotain arvokasta. Arvokkuuteni ja kamerani. Istuin siinä linja-autoaseman aulassa. Väsymykseltäni olin nukahtanut odotusaulan penkille. Unissani olin pikku myy kädessä onanoinut ja nyt tahmaisessa kädessäni oli pikku myy, zoomiobjektiivi edestakaisin hitaasti liikkuen savukiehkuroiden leijuessa ympärillä. Päätin siinä paikassa lopettaa kuvaushommat ja jättää ne ammattilaisille.

Siitä on nyt kolmekymmentä vuotta kun ensimmäisten pikkujoulujen fiasko tapahtui. Olen toipunut mielestäni hyvin. Vielä välillä tulee pakonomainen tarve laittaa eri S24 foorumeille kertomukseni. Eräänlaista itsehuijausterapiaa sanoo terapeuttini. Hänen mielestään pidättäytyminen foorumeille kirjoittamisesta nopeuttaisi parantumistani. En vain voi! Kuulette minusta jatkossakin. Ne on yksiä perkeleitä ne liikennepoliisit.