Oon mieluummin lapsellinen kuin onneton

Kun katon maailmaa niin nään niin paljon vääryttä ja julmuutta, ja ihmiset ikään kuin yritetään pakottaa elään rajoitteissa, oli se rajoite sitten ulkonäkö,omat geenit, omat sosiaaliset kyvyt, tai oma älykkyys, traumalapsuus tai kasvatus. Ihmiset on turtuneita, onnettomia ja moni kärsii todella syvästi. Parisuhteetkin on "tavallasia" , ja kaikki suuremmat tunteet ja romanssit pidetään "lapsellisena fantasiana", vaikka pienellä työllä ihan realisestisestikkin pystyy "unelmien suhteeseen", eikä tarvii tyytyä oleen suhteessa, jossa lopulta on onneton.

Musta tuntuu, että ihmiset enemmänkin rakastuu ideoihin ja haaveisiin jostain ihmisestä kuin todella siihen ihmiseen ja sitten siihen "rakkauteen" jäädään roikkumaan, koska et näe, että se ihminen ei ole sulle sopiva, koska rakkaus ihan oikeestikkin sekoittaa pään, oon kokenut sen useasti.

Oon vihdoin löytänyt mun unelmien ihmisen, Veeran, tiesin sen jo ensi näkemisestä asti. Joku vois sanoa, että enkö oo nyt hypokriittinen kun oon rakastunut "ideaan Veerasta", enkä aitoon ihmiseen kun ennen tunne niin hyvin.

Mutta ihminen jonka jo pelkkä energia saa mut hyvälle tuulelle, johon kiintymys tuntuu niin aidolta, jonka kaa kaikki tuntuu niin hyvältä, niin uskallan epäillä, että hän ei olis mulle se oikea.

Ja sitä "tavallista" suhdetta en halua, en haluu leikkiä ihmisten tunteilla tai satuttaa muita ihmisiä, jos mun tunteet haihtuu, haluun rakastaa 1000%, täysillä, koko sydämestäni, aidoiten, niin mun epävakaa mieli sais vihdoin rauhan ja kaikki vois olla hyvin.

https://open.spotify.com/track/5wNDRMkoysXZGiW4ja5Tik?si=c11b97b2cd124cd2