R. M. Douglas
Orderly and humane: The expulsion of the Germans after the Second World War
s. 35 – 38
Sodan lähestyessä loppua [Wenzel] Jakschille jäi yhä vähemmän muita oljenkorsia käteen kuin kansainvälisen yhteisön mielipiteeseen vetoamiset, joiden onnistuminen oli epätodennäköistä. Hänen protestinsa [Edvard] Benesille pakolaishallituksen ottamasta kannasta ”vanhoja liittolaisia vastaan, jotka seisoivat tsekki-valtion rinnalla sen jouduttua kaikkien ystäviensä hylkäämäksi” Münchenin kriisin aikoihin, kaikuivat kuuroille korville. Heinäkuussa 1943 englanniksi julkaistun pamfletin havainnon mukaan sudeettimaan natsienvieroksujat tuskin motivoituisivat nousemaan Hitleriä vastaan yöllisten Tsekkoslovakiaan suunnattujen BBC-lähetysten muistutuksista huolimatta, että ”voittoa natsismista tulee seuraamaan evakuoinnin ja pakkosiirtojen uudet katastrooffit”, ja tämä pamfletti vain toi huomiota sille tosiasialle, että jos selkeä vastarinta tsekkien maiden natsi-miehitystä vastaan oli vähäistä, sudeetti-seudulla sitä ei yksinkertaisesti ollut. Tämän seikan tunnistaen Jaksch lähestyi vuoden 1945 alussa yhtä yhteyshenkilöön brittien ulkoministeriössä, Frank Robertsia, pyytääkseen lupaa tehdä kotimaalleen vielä kerran yhden BBC-lähetyksen. Vaikka hän tiedosti, että yrityksellä varoittaa sudeettimaan kansalaisia kohtalostaan oli vain ”pikkiriikkinen mahdollisuus” onnistua, saattaisi silti olla mahdollista estää sodan jälkeen pahin ”mikäli sudeetti-seudun natsienvastustajat … voisivat viime hetkellä liittää voimansa tsekkien sisämaiden väestön kanssa”. Olihan elokuussa 1944 Slovakian Kansallisnousu ilmentänyt kapinaa natseja vastaan sen jälkeen, kun slovakkien asevoimat olivat tehneet viisi vuotta innokasta yhteistyötä Berliinin kanssa osallistumalla sekä Puolaan että Neuvostoliittoon hyökkäämiseen, puhumattakaan avunannosta leijonanosan maan juutalaisväestöstä lähettämiseen Hitlerin tuhoamisleireille. Vaikka kansallisnousu liiskattiin, se antoi riittävän suojan sodan jälkeisen systemaattisen kostokampanjan uhalta. Vuoden 1945 aikaiseen alkuun sudeettisaksalaisten ainoa himmeä toivo näytti olevan samanlainen näyte, oli se näyte kuinka myöhäinen tahansa,että he olivat halukkaita liittymään Liittoutuneiden aatteen puolelle. Kotimaansa saksaa puhuvalle väestölle suunnatussa addressissa, Jaksch ei säästellyt sanoja siitä missä vaarassa he olisivat mikäli eivät niin tekisi.
”Vain yleinen tottelemattomuus, Aschista [Asista] Jägendorfiin [Krnoviin], voi säästää teidät lähestyvältä tuomiolta. Kansamme ja kotimaamme roikkuu viimeisen langan varassa. Kirotkaa omissa nimissänne Henleinit, K. H. Frankit, Krebsit, Mayt ja heidän apurinsa alimpaan helvettiin. … Teillä on edessä vain valinta seisotteko kansan tuomioistuimen edessä samantapaisista hirveyksistä kuin mitä K. H. Frank teki Prahassa tai Ernst Kundt teki Puolassa vai teettekö heistä pesäeron viime hetkellä. Me anomme kaikkia kunnollisia sudeetti-saksalaisia ja ennen kaikkea Volkssturm-pataljooniin sijoitettuja miehiä, että mistään syystä eivät tottele välineinä tsekkien kansalaisten nousua vastaan. Mikäli teitä käsketään ampumaan tsekkien vapaustaistelijoita, kääntäkää kiväärinne toiseen suuntaan. … Te, suojeluskunnan saksalaiset, joudutte pakon edessä tekemään sovitusta. Mikään enempi tuki natsihallinnolle johtaa varmaan tuhoon.”
Ulkoministeriö pelkäsi päinvastaista kuin Jaksch: ei sitä, että vetoomus olisi tehoton, vaan että se onnistuisi. Kuten eräs britti-viranomainen muistutti kollegoilleen, Tsekkoslovakian pakolaishallituksen päättämä menettely oli häätää suurin osa sudeetti-saksalaisista pois maasta. Jos nämä nousisivat natseja vastaan Britanniasta tulevien kehotteiden mukaisesti, Lontoo päätyisi näin ollen hyväksymään ”vastuun näistä vetoomukseen vastanneista sudeeteista. Ei meidän pitäisi voida tätä vastuuta ottaa kontollemme… ” Jakschin pyyntö saada viestintälaitoksen tilat käyttöönsä sittemmin evättiin. Sodan loppuun mennessä hän ei pystynyt osoittamaan yhtäkään konkreettista esimerkkiä, joka olisi viitannut siihen, että sudeetti-saksalaiset olisivat avustaneet Liittoutuneiden kampanjaa – tai edes yrittäneet auttaa.
Wenzel Jakschin vetoomukset Tsekkoslovakian sudeetti-saksalaisille
3
249
Vastaukset
- Anonyymi
R. M. Douglas
Orderly and humane: The expulsion of the Germans after the Second World War
s. 35 - 38
Edvard Benes palasi Tsekkoslovakiaan 3. huhtikuuta 1945 hallituksensa jäsenten kanssa ja asetti määräaikaisen hallinnon äskettäin vapautettuun Kosicen slovakialais-kaupunkiin. Huolimatta viimeisten kuuden vuoden vaatimasta järkyttävästä verosta terveydelleen, hän pystyi olemaan tyytyväinen maanpakonsa alusta asti saavuttamiinsa asioihin. Poikkeuksena Karpaatti-Ruthenian pieni itäinen alue, jonka hän oli joutunut lupaamaan Neuvostoliitolle kunnianosoituksena Stalinin avuliaisuudesta, Tsekkoslovakia palautettiin vuoden 1938 rajoihin. Vaikka hän pysyikin hetken päämiehenä hallituksessa, jota ei ollut valittu vaaleilla, hänen kotimainen johtonsa ei kohdannut mitään välitöntä haastetta. Tärkeimpänä asiana luomisestaan saakka Tsekkoslovakiaa kohdannut vähemmistöjen ongelma oli tulossa päätökseensä pysyvästi. Joitain vaikeuksia varmasti oli vielä jäljellä. Vaikka Liittoutuneet olivat suostuneet sudeetti-saksalaisten karkoittamiseen, he eivät olleet vielä sitoutuneet siihen milloin, miten tai minne väestö pakkosiirrettäisiin. He olivat viitanneet kintaalla Benesin runsaisiin pyyntöihin antaa samanlaista kohtelua Tsekkoslovakian 700 000 -päiselle unkarilaisvähemmistölle. Silti näkemys Tsekkoslovakiasta ylivoimaisena enemmistönään tsekit ja slovakit oli kristallinkirkas. Ja suurimman osan tästä oli saanut aikaan Benes. Hän ei varmasti ollut toiminut koko jutussa yksin. Liittoutuneet eivät olleet omaksuneet väestöjen siirron menettelyä tyydyttääkseen maanpakoon joutunutta keski-eurooppalaista poliitikkoa. jota kohtaan tuntemastaan kunnioituksesta potivat huonoa omaatuntoa, vaan siksi koska se mukaili heidän etujaan. Benes ei myöskään tunkenut ideaansa vastahakoiselle tsekkoslovakki-populaatiolle. Hyvin monta ehtoa piti täyttyä, jotta kyseinen lopputulos edes oli mahdollinen. Mikäli sota olisi loppunut aiemmin tai kestänyt kauemmin; mikäli suurimman osan Tsekkoslovakiasta olisikin vapauttanut Pattonin Kolmas Yhdysvaltain Armeija eikä Puna-armeija; mikäli sudeetti-saksalaisten keskuudessa olisi ollut merkittävä vastarintaliike vastustamassa natseja, karkoituksia ei olisi ikinä toteutettu kaikesta Benesin vaivannäöstä huolimatta. Silti, kuten Chad Bryant toteaa paikkansapitävästi, juuri Benes ”tyrkytti asiaa joka käänteessä ja teki lopulta kaiken voitavansa, jotta saksalaiset karkoitettiin Tsekkoslovakiasta. Ilman Benesiä karkoituksia ei olisi tapahtunut sillä tavalla kuin ne tapahtuivat, jos ollenkaan”.
Wenzel Jakschin maanpako taas ei päättyisi ikinä. Varhaisimpina toiminaan Benesin uusi hallitus esitteli ”Suur-Säännöksen”, joka esitti rangaistusta ”natsirikollisille, pettureille ja heidän apureilleen”. Sen neljäs pykälä teki enintään 20 vuoden vankeustuomiolla rankaistavaksi minkä vain ulkomailla asuvan Tsekkoslovakian kansalaisen toimen, joka ”toimi pyrkimystä vastaan vapauttaa Tsekkoslovakian Tasavalta Münchenin kriisiin edeltävässä muodossaan ja yhtenäisyydessään, tai joka muuten tieten tahtoen tekee vahinkoa Tsekkoslovakian Tasavallan eduille …” Benjamin Frommer huomioi, että tämä osio ”ennen kaikkea … oli uhka Wenzel Jakschille”, ja että sen oli tarkoitus kieltää sudeetti-saksalaisilta ”vahva puolestapuhuja, joka olisi voinut uskottavasti ajaa perille tapaa suhtautua niin, että kaikki hänen kansaansa kuuluvat eivät olleet natseja, joten niin olleen koston tulisi olla yksilökohtainen, ei kollektiivinen.” Jaksch tiesi hyvin mikä häntä olisi vastassa, jos hän palaisi kotiin, Hubert Ripkan julkisen pannaanjulistuksen kohteeksi joutuneena ja tämä lähetti ensimmäisinä virallisina toimenpiteinään muodollisen nootin Yhdysvaltain asiainhoitajalle, jossa varoitti, että uusi hallinto ”ei voi pitää uskollisena kansalaisena ketään, jota vapaana ulkomailla asuessaan ei toiminut Tsekkoslovakian kansalaiselle sopivalla tavalla. Mietin pääasiassa W: Jakschin johtamia niin-kutsuttuja sudeettisia saksalaisia.” Oma tulevaisuutensa epävarmana Jaksch pysyi Lontoossa, kampanjoiden ja kirjoittaen tarmokkaasti mutta alati kasvavalla epätoivolla tragediaa vastaan, jonka estämiseen oli voimaton.- Anonyymi
R. M. Douglas
Orderly and humane: The expulsion of the Germans after the Second World War
s. 35 - 38
(s. 37 - 38)
Mutta aivan kuten karkoitushanke ei ollut yksin toimivan miehen tuotoksia, sitä ei ollut myöskään minkään laiminlyöminen mikä olisi estänyt karkoitukset. Epäilemättä joistakin Jakschin päätöksistä sodan aikaan voi saivarrella jälkikäteen. Hänen neuvonsa sudeetti-saksalaisille pakolaisille liittyä brittien asevoimiin eikä ”Vapaan Tsekkoslovakian” armeijaan niin kauan kuin Sudeettimaan tulevaisuutta ei ollut vielä lyöty kiveen ei saanut hänelle ystäviä pakolaishallituksen keskuudessa ja oli varmasti taktinen virhe, vaikkakin sillä todennäköisesti oli hyvin vähän mitään merkitystä pitemmässä juoksussa. Hän erehtyi, kuten Benes muistutti voitonhuumassaan, luullessaan, että britit tulisivat hänen apuunsa. Lopuksi hän ei osannut aavistaa miten pitkäksi ja katkeraksi sota koituisi ja miten pieni rooli kansallisen itsemääräämisoikeuden perinteisiilä käsitteillä tulisi olemaan sotaa seuraavassa maailmanjärjestyksessä.
Olisi kuitenkin virhe pitää tapahtunutta tasavertaisena kaksintaisteluna Benesin ja Jakschin välillä, jossa ensimmäinen vain sattui voittamaan jälkimmäisen. Viime kädessä Liittoutuneet kuuntelivat Benesiä ja sivuuttivat Jakschin, koska yhdellä oli vaikutusvaltaa kansaan, jonka puolesta puhui, toisella ei. Sodan loppuun asti sudeetti-saksalaiset, olivat sitten palavaintoisia hitleriittejä tai passiivisia natsismin vastustajia, jatkoivat Suur-Saksan palvelemista, jonka osana itseään pitivät. Tässä mielessä he eivät eronneet mistään muista etnisten saksalaisten – tai Volksdeutsche – yhteisöistä Puolassa, Unkarissa, Jugoslaviassa, Baltian maissa ja muualla, jotka, riippumatta yksilökohtaisista poliittisista suuntautumista, joko mukailivat Reichia tai eivät nostaneet sormeakaan vastarintaan.
Sekä sillä hetkellä että tähän päivään asti, sotaa seuranneiden karkoitusten puolustajat ovat nähneet tässä tosiasiassa oikeutuksen väestönsiirrolle. Tsekkoslovakiassa ja kaikkialla muuallakin tosipaikan edessä Volksdeutsche osoitti enemmän uskollisuutta etniselle yhteisölleen – jopa hirviömäisessä hitleriitti-muodossaan – kuin valtioille, jonka nimellisiä kansalaisia olivat. Siksi on tuskin kohtuutonta, että heidät pakotettiin sodan jälkeen hyväksymään valintansa looginen seuraus. Vaikka toisia vähemmän syylliset saivat osakseen epäreilua kärsimystä, Saksan naapureiden ei voisi odottaa sietävän loputtomiin pysyvää viidettää kolonnaa keskuudessaan. Lisäksi joka tapauksessa natsivaltion sodan aikana tekemä kansojen syrjäyttäminen piti kumota, joten ei ollut mitään syyttä jättää tekemättä läpikotaista työtä vain siksi, koska olisi pelätty niiden yhteisöjen hajoamista, joilla ei ollut oikeutta vaatia Liittoutuneilta sympaattista korvaa.
Ei ole kysymystäkään siitä, että sotaa seuranneita karkoituksia ei voi irrottaa niitä edeltäneistä sodanajan kokemuksista. Mutta jokainen Volksdeutsche-populaatioiden siirtämistä puoltava argumentti – eettiset tai laillisuuden kysymykset erikseen – perustuu virheellisiin premisseihin. Vaikka etnisten saksalaisten esittäminen kovaonnisina kohtalon uhreina menee liian pitkälle, Tsekkoslovakian tapauksessa kokonaiskuva on moniselitteisempi kuin tavanomaiset karkoitushanketta suosivat selitykset antaisivat ymmärtää. Esitetyt väestönsiirrot eivät olleet yksinkertaisesti natsien tekemien häätöjen kumoamista vaan demografinen eksperimentti ennennäkemättömällä asteikolla ihmishistoriassa. Se pitäisikö Volksdeutsche-yhteisöä tarkastella Hitlerin avustajina vai jonain vähempänä vai enempänä – voisiko, todellakin, heitä monissa tapauksissa pitää edes ”saksalaisina” – on kysymys, jonka vastaus löytyy vain heidän sodanaikaisen historiansa yksityiskohtaisella tutkimisella.
- Anonyymi
Norman Naimark
Fires of hatred: Ethnic cleansing in twentieth-century Europe
s. 108 - 138 kappaleesta
The expulsion of Germans from Poland and Czechoslovakia
s. 116 - 117
Kuten Puolassa, saksalaiset pitivät Neuvostoliiton sotilasvoimia paljon inhimillisempinä ja edesvastuullisempina kuin natiiveja tsekkejä tai puolalaisia. Venäläiset toisinaan antoivat ruokaa nälkäisille saksalaislapsille, joiden tsekit puolestaan antoivat nähdä nälkää. Neuvostojoukot päätyivät välillä antamaan ajoneuvoillaan väsyneille saksalaisille kyydin näiden pitkillä matkoilla pois maasta tsekkien tiiraillessa halveksien tai piittaamattomina. Neuvostoupseerit olivat joskus peräti pöyristyneitä tsekkien käytännöstä maalailla saksalaisille selkään hakaristejä tai pakottaa saksalaiset pitämään käsivarsinauhoja N-merkein lyhenteenä samasta "Nemec" eli saksalainen. Neuvostojoukot jopa puuttuivat tsekkien säädöstelyihin, vaikka yleisesti pyrkivät pysyttelemään pois näiden tieltä.
Naimarkin lähde:
Bundesministerium für Vertriebene, Flüchtlinge und Kriegsgeschädigte,
Dokumentation der Vertreibung der Deutschen aus Ost-Mitteleuropa IV: Die Vertreibung der Deutschen Bevölkerung aus der Tschechoslowakei, vol. 2.
s. 458
(Deutsche Taschenbuch Verlag 1984)
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Yh:n pihalla aina eri auto
Ompa jännä seurata ohiajaessa, että millainen auto on nyt erään yksinhuoltajan pihassa. Näyttääpä siellä taaskin olevan1302926- 2182917
En vittujakaan enää välitä sinusta nainen
Toivottavasti en näe sinua enää koskaan. Jos näen, niin en ole näkevinäni. Et merkitse minulle enää mitään.791866Olet minua
vanhempi, mutta se ei vaikuta tunteisiini. Tunnen enemmän kuin ystävyyttä. Olo on avuton. Ikävöin koko ajan. Yhtäkkiä va761502Exän käytös hämmentää (taas)
Osaisivatko palstan herrat kenties helpottaa tulkitsemista? Toki naispuolisetkit saavat antaa tulkinta-apua, mutta nyt k2381383- 471118
- 991021
- 111929
Susanna Laine paljastaa - Tästä farmilaiset yllättyvät joka kaudella: "Ettei olekaan niin paljon..."
Farmi Suomi vie Pieksämäelle maaseudulle ja suosikkirealityn juontajan puikoissa on Susanna Laine. Uudella kaudella muka6853- 46853