Tuntuu välillä, et oon liian itsekäs, manipuloiva ja hirviöimäinen sulle, sun sydän on puhdasta kultaa ja sit mä oon tällänen kaaottinen , vaik rakastan sua palavasti :,c. Onhan niitä komeampikin miehiä. Tuntuu, etten ansaitse sua, mut haluun niin palavasti rakastaa ja pitää hyvänä ihmistä joka saa mut tunteen näin, joka saa mut näin hulluks ja jos se oot sä, niin kuka se on? En haluu suhteeseen, jossa en rakasta toista näin hullusti, oon ikuinen romantikko ja idealisti, enkä vaa haluu et se menee siihen et kohtelen toista huonosti jos tunteet ei ookkaan tarpeeks :c
Kun vaatii itseltään ja muilta paljon, niin kyllä se on aika raivostuttavaa, mikään ei riitä. Oma panos ei riitä, ja pienetkin asiat triggeröi helposti, kuten ilkeä käytös muita kohtaan ja kaikki muu tollanen. Toisaalta sitä sit jollain sairaal taval jopa nauttii siitä, et joku lyö turpaan ja vetää mut todellisuuteen, kertoo mulle ,että oon riittämätön ja en kelpaa, ja et mun täytyy tehä enemmän työtä et kelpaisin.
Se on kilpailu, jossa pyrin todistaan oman arvoni maailmalle, kun oon koko elämäni tuntenut ,etten oo mitään, etten oo millään tavalla erikoinen tai mitään sellasta. Ja sitku se final boss vaa jatkuvasti päihittää mut ja sanoo etten kelpaa tai riitä, että en vaa oo tarpeeks hyvä, ja silti vaan jatkan, ja yritän aina uudestaan, koska tyydyyn vaa täydellisyyteen.
Se myös johtaa helposti siihen, että lyön asiat läskiks ja luovutan, kun oon niin vitun kriittinen kaikesta, helpompi vaa olla laiska ja luovuttaa, kun yrittää mäthcää omia korkeita standardeja , fake it till u make it. Huomasin sen jo opistossa, halusin olla paras kaikessa, halusin ottaa miljoona kurssia, ja halusin elää täydellisesti, että sit joku päivä olisin riittävä itelleni ja muille, mut ei se niin aina mee.
Sitkun lempihenkilölle ei kelpaakkaan, niin elämä vaan vetää turpaan ja teen itsestäni niin säälittävän pellen ettei mitään rajaa, kaiken lyön läskiks, toivossa, että joskus jossain onnistuisin. Tulee vaa sellanen tyhjä ja turha olo. Pärjäisin oikeestikkin varmaa jossain ilman lempihenkilö juttui niinku fr, ysiluokalla pystyin tätä leikkiä pitään yllä vuoden. Kouluarvosanat ja keskiarvo nousi, pääsin hyvään tet paikkaan ja sain arvostusta.
Sit tuli lempihenkilö, lukio, masennus, ero tyttöystävästä ja lähtöruudus taas, aina sama kaava. Ja sama kaava on jatkunut useita vuosia, fake it till make it, kunnes tiputaan taas ja sit nolottaa ja itkettää, kun oon taas ihan luuseri. Ei sitä moni pysty ymmärtään, kun niiden aivot on niin normaalit ja toimii oikein, eikä niil oo sellast tarvetta olla täydellinen ja riittävä.
Kun vaatii itseltään ja muilta paljon, niin kyllä se on aika raivostuttavaa, mikään ei riitä. Oma panos ei riitä, ja pienetkin asiat triggeröi helposti, kuten ilkeä käytös muita kohtaan ja kaikki muu tollanen. Toisaalta sitä sit jollain sairaal taval jopa nauttii siitä, et joku lyö turpaan ja vetää mut todellisuuteen, kertoo mulle ,että oon riittämätön ja en kelpaa, ja et mun täytyy tehä enemmän työtä et kelpaisin.
Se on kilpailu, jossa pyrin todistaan oman arvoni maailmalle, kun oon koko elämäni tuntenut ,etten oo mitään, etten oo millään tavalla erikoinen tai mitään sellasta. Ja sitku se final boss vaa jatkuvasti päihittää mut ja sanoo etten kelpaa tai riitä, että en vaa oo tarpeeks hyvä, ja silti vaan jatkan, ja yritän aina uudestaan, koska tyydyyn vaa täydellisyyteen.
Se myös johtaa helposti siihen, että lyön asiat läskiks ja luovutan, kun oon niin vitun kriittinen kaikesta, helpompi vaa olla laiska ja luovuttaa, kun yrittää mäthcää omia korkeita standardeja , fake it till u make it. Huomasin sen jo opistossa, halusin olla paras kaikessa, halusin ottaa miljoona kurssia, ja halusin elää täydellisesti, että sit joku päivä olisin riittävä itelleni ja muille, mut ei se niin aina mee.
Sitkun lempihenkilölle ei kelpaakkaan, niin elämä vaan vetää turpaan ja teen itsestäni niin säälittävän pellen ettei mitään rajaa, kaiken lyön läskiks, toivossa, että joskus jossain onnistuisin. Tulee vaa sellanen tyhjä ja turha olo. Pärjäisin oikeestikkin varmaa jossain ilman lempihenkilö juttui niinku fr, ysiluokalla pystyin tätä leikkiä pitään yllä vuoden. Kouluarvosanat ja keskiarvo nousi, pääsin hyvään tet paikkaan ja sain arvostusta.
Sit tuli lempihenkilö, lukio, masennus, ero tyttöystävästä ja lähtöruudus taas, aina sama kaava. Ja sama kaava on jatkunut useita vuosia, fake it till make it, kunnes tiputaan taas ja sit nolottaa ja itkettää, kun oon taas ihan luuseri. Ei sitä moni pysty ymmärtään, kun niiden aivot on niin normaalit ja toimii oikein, eikä niil oo sellast tarvetta olla täydellinen ja riittävä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.