Kirjoittanut Enkeli Mäntä, hengellisten latteuksien pääarkkitehti
Kristityt ja heidän kliseensä – maailman suurin kierrätettävien fraasien varasto. Luterilaiset ja helluntailaiset ovat molemmat ahkeria käyttäjiä, mutta heidän versionsa hengellisestä höpinästä ovat tietenkin täysin toisiaan vastaan. Sillä miksi jakaa sama usko ilman, että voisi vääntää siitä koko ajan?
KASTE – SUURI VESILEIKKI
Luterilainen alkaa puhua kasteesta kuin maailman tarkimmin säädellystä vakuutussopimuksesta. "Kaste pelastaa" sanotaan ja sitten nyökytellään hartaasti, kun kaikki ympärillä esittävät ymmärtävänsä. Ei väliä, että puolet rippikoululaisista ei tiedä, mitä kristinusko tarkoittaa, ja toinen puoli on lopettanut kirkossa käymisen heti konfirmaation jälkeen. Kastehan on pätevä, vaikka olisit unohtanut koko jutun.
Helluntailainen taas pitää kastetta suurena hengellisenä statementtina. "Se on todistus maailmalle!" hän julistaa. Kuulostaa hyvältä, mutta tarkemmin ajateltuna miksi ihmeessä kukaan muukaan välittäisi siitä, että joku kastettiin järvessä tai jossain helluntaikirkon altaassa? Ja tietenkin, jos joku kysyy, miksi vauvakaste ei kelpaa, vastaus on valmis: "Eihän vauva voi uskoa." Mutta ilmeisesti ei haittaa, että puolet kastetuista aikuisista uskoo lähinnä iltarukouksen olevan jotain, mitä luetaan, jos ei muuten saa unta.
PELASTUSVARMUUS – KUKA ON TURVASSA?
Helluntailainen kysyy heti ensimmäisenä: "Oletko antanut elämäsi Jeesukselle?" Kuulostaa kysymykseltä, johon ei oikein voi vastata muuten kuin nyökäten, koska muuten seuraa pitkä saarna. Mutta pelastus on tietenkin varma – paitsi jos alat epäillä sitä. Koska silloin et ehkä ollutkaan koskaan oikeasti pelastunut. Tämä "varmuus" toimii vähän kuin sähkökatkaisija: päällä tai pois päältä, riippuen täysin siitä, millä tuulella olet.
Luterilainen sen sijaan muistuttaa, että "olet pelastettu kasteessa". Tällä kuitataan kaikki, eikä asiasta sitten tarvitse enää puhua. Jos joku kysyy, miten tämä sopii yhteen sen kanssa, että joku kastettu voi olla täysin välinpitämätön koko uskonnon suhteen, vastaus on yksinkertainen: "Jumala tietää sydämen." Toisin sanoen, älä kysy liikaa.
PYHITYS – KUKA ON TÄÄLLÄ PYHIN?
Helluntailainen ottaa pyhityksen tosissaan, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikki hauska kielletään. Ei tanssia, ei viiniä, ei "maallista" musiikkia, koska Jumala ei kuulemma pidä niistä. Mutta kummallisesti pastorin kello näyttää maksaneen enemmän kuin keskivertokansalaisen vuosipalkka. Kun asiasta huomauttaa, vastaus on selvä: "Jumala siunaa niitä, jotka ovat uskollisia." Ilmeisesti tämä siunaus tarkoittaa aina kallista autoa ja design-pukua, mutta ei koskaan esimerkiksi parempaa maailman rauhaa.
Luterilainen taas heittää pyhityksen suoraan romukoppaan. "Olemme yhtä aikaa syntisiä ja vanhurskaita" on luterilainen tapa sanoa, että ei tässä mitään pyhimyksiä olla eikä yritetäkään olla. Armo peittää kaiken, joten annetaan syntien kasaantua rauhassa. Saunan jälkeen voi huoletta ottaa muutaman oluen, koska eihän tässä itse tarvitse mitään tehdä – Jumala hoitaa.
PYHÄ HENKI – SUURI MYSTEERI VAI SHOW?
Helluntailainen varmistaa, että olet "täyttynyt Hengellä". Jos et ole, niin se kyllä näkyy, koska Hengellä täyttyminen tarkoittaa ylistyksen lomassa kaatumista, kätten taputusta ja kielillä puhumista. Näyttävyys on kaiken A ja O. Jos mitään ei tapahdu, vika on tietenkin sinussa: "Rukoillaan lisää, että saat Hengen." Eli etköhän sinäkin kaadu lopulta, jos tarpeeksi yritetään.
Luterilainen taas pitää Pyhää Henkeä hiljaisena sivuhahmona. "Pyhä Henki vaikuttaa sanan ja sakramenttien kautta" kuulostaa siltä, kuin joku selittäisi, miten sähkö toimii: teknisesti se on läsnä, mutta ei sitä tarvitse nähdä tai huomata. Jos kysyt, miksei mitään tapahdu, vastaus kuuluu: "Usko ei kaipaa näkyviä merkkejä." Näin Pyhä Henki pysyy tukevasti teologisen hämäryyden puolella, eikä kukaan joudu hikoilemaan sen kanssa.
LOPPUTULOS
Luterilaiset ja helluntailaiset voisivat luultavasti kiistellä maailman tappiin asti, mutta onneksi heillä on aina viimeinen yhteinen fraasi, jolla saadaan rauha maahan: "Tärkeintä on, että Jeesus on Herra." Ja sen sanottuaan he vetäytyvät omiin nurkkiinsa pyörittelemään samoja kliseitä uudelleen ja uudelleen – kunnes seuraava väittely alkaa.
Kristityt ja heidän kliseensä – maailman suurin kierrätettävien fraasien varasto. Luterilaiset ja helluntailaiset ovat molemmat ahkeria käyttäjiä, mutta heidän versionsa hengellisestä höpinästä ovat tietenkin täysin toisiaan vastaan. Sillä miksi jakaa sama usko ilman, että voisi vääntää siitä koko ajan?
KASTE – SUURI VESILEIKKI
Luterilainen alkaa puhua kasteesta kuin maailman tarkimmin säädellystä vakuutussopimuksesta. "Kaste pelastaa" sanotaan ja sitten nyökytellään hartaasti, kun kaikki ympärillä esittävät ymmärtävänsä. Ei väliä, että puolet rippikoululaisista ei tiedä, mitä kristinusko tarkoittaa, ja toinen puoli on lopettanut kirkossa käymisen heti konfirmaation jälkeen. Kastehan on pätevä, vaikka olisit unohtanut koko jutun.
Helluntailainen taas pitää kastetta suurena hengellisenä statementtina. "Se on todistus maailmalle!" hän julistaa. Kuulostaa hyvältä, mutta tarkemmin ajateltuna miksi ihmeessä kukaan muukaan välittäisi siitä, että joku kastettiin järvessä tai jossain helluntaikirkon altaassa? Ja tietenkin, jos joku kysyy, miksi vauvakaste ei kelpaa, vastaus on valmis: "Eihän vauva voi uskoa." Mutta ilmeisesti ei haittaa, että puolet kastetuista aikuisista uskoo lähinnä iltarukouksen olevan jotain, mitä luetaan, jos ei muuten saa unta.
PELASTUSVARMUUS – KUKA ON TURVASSA?
Helluntailainen kysyy heti ensimmäisenä: "Oletko antanut elämäsi Jeesukselle?" Kuulostaa kysymykseltä, johon ei oikein voi vastata muuten kuin nyökäten, koska muuten seuraa pitkä saarna. Mutta pelastus on tietenkin varma – paitsi jos alat epäillä sitä. Koska silloin et ehkä ollutkaan koskaan oikeasti pelastunut. Tämä "varmuus" toimii vähän kuin sähkökatkaisija: päällä tai pois päältä, riippuen täysin siitä, millä tuulella olet.
Luterilainen sen sijaan muistuttaa, että "olet pelastettu kasteessa". Tällä kuitataan kaikki, eikä asiasta sitten tarvitse enää puhua. Jos joku kysyy, miten tämä sopii yhteen sen kanssa, että joku kastettu voi olla täysin välinpitämätön koko uskonnon suhteen, vastaus on yksinkertainen: "Jumala tietää sydämen." Toisin sanoen, älä kysy liikaa.
PYHITYS – KUKA ON TÄÄLLÄ PYHIN?
Helluntailainen ottaa pyhityksen tosissaan, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikki hauska kielletään. Ei tanssia, ei viiniä, ei "maallista" musiikkia, koska Jumala ei kuulemma pidä niistä. Mutta kummallisesti pastorin kello näyttää maksaneen enemmän kuin keskivertokansalaisen vuosipalkka. Kun asiasta huomauttaa, vastaus on selvä: "Jumala siunaa niitä, jotka ovat uskollisia." Ilmeisesti tämä siunaus tarkoittaa aina kallista autoa ja design-pukua, mutta ei koskaan esimerkiksi parempaa maailman rauhaa.
Luterilainen taas heittää pyhityksen suoraan romukoppaan. "Olemme yhtä aikaa syntisiä ja vanhurskaita" on luterilainen tapa sanoa, että ei tässä mitään pyhimyksiä olla eikä yritetäkään olla. Armo peittää kaiken, joten annetaan syntien kasaantua rauhassa. Saunan jälkeen voi huoletta ottaa muutaman oluen, koska eihän tässä itse tarvitse mitään tehdä – Jumala hoitaa.
PYHÄ HENKI – SUURI MYSTEERI VAI SHOW?
Helluntailainen varmistaa, että olet "täyttynyt Hengellä". Jos et ole, niin se kyllä näkyy, koska Hengellä täyttyminen tarkoittaa ylistyksen lomassa kaatumista, kätten taputusta ja kielillä puhumista. Näyttävyys on kaiken A ja O. Jos mitään ei tapahdu, vika on tietenkin sinussa: "Rukoillaan lisää, että saat Hengen." Eli etköhän sinäkin kaadu lopulta, jos tarpeeksi yritetään.
Luterilainen taas pitää Pyhää Henkeä hiljaisena sivuhahmona. "Pyhä Henki vaikuttaa sanan ja sakramenttien kautta" kuulostaa siltä, kuin joku selittäisi, miten sähkö toimii: teknisesti se on läsnä, mutta ei sitä tarvitse nähdä tai huomata. Jos kysyt, miksei mitään tapahdu, vastaus kuuluu: "Usko ei kaipaa näkyviä merkkejä." Näin Pyhä Henki pysyy tukevasti teologisen hämäryyden puolella, eikä kukaan joudu hikoilemaan sen kanssa.
LOPPUTULOS
Luterilaiset ja helluntailaiset voisivat luultavasti kiistellä maailman tappiin asti, mutta onneksi heillä on aina viimeinen yhteinen fraasi, jolla saadaan rauha maahan: "Tärkeintä on, että Jeesus on Herra." Ja sen sanottuaan he vetäytyvät omiin nurkkiinsa pyörittelemään samoja kliseitä uudelleen ja uudelleen – kunnes seuraava väittely alkaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Nuo hurmahenget ovat niin päästään sekaisin, että erottavat toisistaan uskon ja sen asian, mihin usko kohdistuu ja mihin se on sidottu, vaikka tuo asia onkin ulkonainen. Pitäähän sen pakostakin olla ulkonainen, jotta se voitaisiin aistein havaita ja käsittää sekä viedä niiden välityksellä sydämeen. Onhan näet koko evankeliumikin ulkonaista, suullista saarnaa. Sanalla sanoen: kaiken sen, minkä Jumala meissä tekee ja vaikuttaa, sen hän tahtoo vaikuttaa tällaista ulkonaista järjestystä käyttäen. Uskon on siis suunnattava katseensa sinne, missä ja mihin suuntaan Jumala puhuu, jopa siihen suuntaan, minkä välityksellä hän puhuu, ja tartuttava siihen sanaan.
Luterilainen oppi ei ole, että kaste yksin pelastaa, vaan kaste ja usko yhdessä, kuten Raamatussakin lukee.
Vauva kastetaan, mitä hän uskoo, emme tiedä. Siksi lapsille on pyhäkoulut sekä rippikoulu, jossa kristinoppi kerrotaan. Konfirmaatio eli ripille pääsy on hetki, jolloin kastettu nuori itse joko tunnustaa uskovansa kuten kirkko opettaa, tai sitten ei.
Vauvana saatu kaste yksin ei häntä pelasta, ellei hän myös usko. Tämä on luterilaisen kirkon oppi. Jotkut yksilöpapit voivat opettaa toisin, mutta silloin he opettavat okiaan, eivät kirkon opin mukaan.
Usko on pelastuksessa etusijalla. Kaste ikäänkuin on uskon vahvistus ja tunnustus.
"... opettavat omiaan..."
Pelastuksessa on kyse vapautumisesta pahojen voimien vallasta. Tässä vapautumisessa ei kuitenkaan vain päästä pahan alta ikään kuin neutraaliin tilaan, vaan turvaan, hyvinvointiin ja kukoistukseen. Vapahtajamme Jeesuksen nimi on hepreaa ja tarkoittaa pelastusta (hepr. jeshuaa).
Raamatun kertomuksen juonessa pelastuksen teema on keskeisesti esillä. Jumala loi maailman hyväksi, mutta ihmisen tottelemattomuuden vuoksi luomakunta joutui pahan voimien riepottelemaksi. Tätä riepottelua Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvut 3–11 kuvaavat. Ihmisen ja luonnon harmoninen yhteiselo vaihtuu yhteistyökyvyttömyyteen. Miehen ja naisen välillä alkaa valtataistelu. Synti ajaa Kainin veljesmurhaan. Kostonkierre on valmis. Edes vedenpaisumus ei korjaa tilannetta, vaan pian sen jälkeen ihminen on jälleen korottamassa oman nimensä Jumalan ohi palvonnan kohteeksi. Mistä tulee pelastus? Siihen on viitattu jo heti lankeemuksen yhteydessä, kun Jumala lupasi tulevan jälkeläisen, vaimon Siemenen (1. Moos. 3:15), joka murtaisi pahan vallan, musertaisi käärmeen pään.
Olipa kömpelön ja negatiivisen mielen tulkinta Raamatun raikkaasta ja hyvästä sanomasta. Totta sikäli, että ihmiset ovat vajavaisia, mutta oikea kristinusko on kuitenkin siunauksellisin usko käytännön elämään. Hyvä ja paha kerrotaan selkeästi. Vajavainen ihminen tulee kristinuskoon yksilöllisesti, joten erilaiset lahkot ja näkemykset ovat luonnollisia. Mutta kukin niistä rikastuttaa viisasta näkemään Jumalan armon moninaisuuden, hiljalleen kasvu prosessinsa edetessä Jumalan sanoman mukaiseksi, joka täsmää Raamatun sanomaan.
"Ihmiset ovat vajavaisia...." "Vajavainen ihminen...."
Te ette tunnusta synnin olemassaoloa.
Jeesus ei pelasta syntisyytensä kieltäviä ja syntejään puolustelevia, "vajavaisia" ihmisiä, vaan ainoastaan syntisiä.
Helluntailaisuudessa SRK:ssa ei tunnusteta yhteistä uskoa.
Luterilaisuudessa kyllä.
Luterilaiset:
Uskomme Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kuolleista kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
Mutta mitä merkitsee, että hän on tullut sinun Herrakseni? Se merkitsee sitä, että hän on lunastanut minut synnistä, Perkeleen vallasta, kuolemasta ja kaikesta onnettomuudesta. Ennen ei minulla ollut Herraa eikä kuningasta, vaan olin vangittu Perkeleen valtapiiriin. Olin kuolemaan tuomittu, täysin synnin ja sokeuden vallassa.
Sillä kun meidät oli luotu ja kun olimme saaneet Jumalalta, Isältä, kaikenlaista hyvää, Perkele tuli luoksemme ja johdatti meidät tottelemattomuuteen, syntiin, kuolemaan ja kaikenlaiseen onnettomuuteen. Niin me jouduimme Jumalan vihan alaisiksi ja menetimme hänen armonsa. Saimme omasta syystämme ja ansiostamme tuomion ikuiseen rangaistukseen. Siihen ei löytynyt mitään apuneuvoa eikä lohdutusta, kunnes tämä ainoa ja iankaikkinen Jumalan Poika armahti pohjattomassa hyvyydessään meitä hätään ja kurjuuteen vajonneita ja astui taivaasta avuksemme. Näin karkotettiin kaikki nuo hirmuvaltiaat ja vanginvartijat. Heidän tilalleen astui Jeesus Kristus, elämän, vanhurskauden, kaiken hyvyyden ja autuuden Herra. Meidät kurjat ja kadotetut ihmiset hän tempaisi helvetin kidasta, voitti meidät vapaiksi ja saattoi takaisin Isän suosioon ja armoon. Hän otti meidät omikseen, turvaansa ja suojaansa, hallitakseen meitä vanhurskaudellaan, viisaudellaan, vallallaan, elämällään ja autuudellaan.