Ikävöin epärealistista miestä jolla on viileän tummanruskeat hiukset

Miks ajoit parran?1

Muistankohan enää edes mitä ihmeellistä näin yhdessä miehessä.
...hmm. Ne muistot taitavat olla pilalla.
En ole auttanut asiaa yhtään... ei tosin hänkään.
Olisi pitänyt antaa olla alusta lähtien. Minua kaduttaa. Mutta en ymmärrä miksi hän halusi tuhota ja pirstaloida minut sillä tavalla.
En vieläkään voi kiistää sitä. Hän teki väärin minulle. Ja enemmän kuin kerran...
miksi reagoida niin aggressiivisesti täysin hyväntahtoiseen viestiin?
Ei se ole tervettä. Se on julmaa.

Onko tilanne nyt parempi? Edes omalta osaltani, koska vointini on ollut parempi myös.
Ja vaikka olen yhä kaaottinen ja jokseenkin hallitsematon, kuitenkin suuntaan kaaokseni paikkaan tai paikkoihin jossa sillä ei ainakaan... toivottavasti ole väliä. Ehkä se on parempi, kuin aiempi osoite. No joo, on se nyt parempi. Mutta ihanteellisesti... minua ei olisi täälläkään.

"Miksi yritin alunperinkään"
Halusin...
Korjata kaiken.
Mutta kun yritin, pilasin kaikkea enemmän.
Pienetkin syyllistykset ulkopuolelta upposivat todella syvälle ja satuttivat enemmän kuin kirjoittajat pystyivät arvaamaan.
Kuinkahan paljon minä olen satuttanut häntä kirjoituksellani?
Ja milloin joudun vastuuseen - vai onko tämä minun rangaistus?

Ihminen joka ajattelee itseään...
...
Olin vain hänestä väärässä.
Hän näytti minulle jo kuka on.
Hänen todelliset kasvonsa.
Hänen rumimman puolensa sielustaan. Ja tietysti haluan muistaa ettei se ole kaikki mitä hänessä on.
Ja vaikka minäkin voin huonosti... olisinko kirjoittanut hänelle samanlaista mitä hän kirjoitti minulle?
En muista.
Hänen pitäisi näyttää minulle jos olen.
Mutta en usko että niin tulee käymään.

Miksi yrittää sovintoa ihmisen kanssa joka ensimmäisenä aina satuttaa?
Osa minusta haluaa vain uskoa ja uskoa... toivoa ja toivoa.
Silloinkin, kun voin kaikkein huonoiten, ja pelkäsin ja tunsin syyllisyyttä enemmän kuin koskaan.
Koko maailma tuntui olevan minua vastaan silloin.
Se ei ainakaan ollut ansaittua.
Muistan sen yhtä huonosti kuin paremmat hetket hänen kanssaan.
Ja mieluiten vain... unohtaisin ihan kaiken mikä on takana.

(Hyviä hetkiä toisenkaan kanssa en muista kovin hyvin, surukseni.)

Voinko jo myöntää sen?
"Hän kehoitti minua kuolemaan.
Hän ei välittäisi jos niin tapahtuisi."
Mutta sellainen ajattelu on mustavalkoista.
En usko että hän ei välittäisi.
Kuolema aiheuttaa vaikeita tunteita ja voi nostaa pinnalle katumusta...
Siksi...
Ehkä siksi yritin niin kovasti tavoittaa häntä, koska ainakin minä ymmärsin kuinka tärkeä hän on minulle. Ja koskaan ei voi tietää milloin elämä päättyy. Vaikka kaikki olisikin hyvin.
Jokainen päivä on tärkeä, ja silti tuhlasin monta päivää, kuukautta, vuotta, häneen.
Ehkä se oli sen arvoista, koska hän merkitsi minulle niin paljon.
Ja ehkä samasta syystä kirjoitan tänne yhä vaikka minua kiusattaisiin ja paheksuttaisiin siitä.
Hän on minulle tärkeä... jollain tavalla.
Toivon että hänen tärkeytensä minulle ainakin olisi tullut ilmi hänelle.

Samalla käsittelen asiaa ja koitan päästä siitä yli.
Joskus tekstini on ollut rumempaa. Mutta en muista sitä.

En voi koskaan tietää kuinka pitkään vielä elän mutta ehkä en yritä riittävästi nauttia elämästäni. Milloin minulle tärkein ihminen olen minä?
Milloin voin... työntää hänet pois henkisesti itsestäni?
Milloin voin antaa hänen olla enää paha muisto mustelmalla olevassa sydämessäni?
Milloin voin päästää irti?
Ei sen ongelman olisi koskaan pitänyt olla hänen. Siinä tein niin väärin. Se oli itsekästä minulta, kyllä.

En oikein tiedä mikä minua auttaisi. Tai ehkä... voisin yhä yrittää unohtua pois.
Tai yrittää olla "joku joka en ole minä"...se taitaa olla vanha idea.
Olen jo osoittanut itselleni että kykenen kävelemään pois tilanteesta vaikkakin epäuskoisena.
Annan asian kai vain olla. En pysty miettimään tästä pidemmälle nyt.

Ötökät siirtäisin mielummin ulos. Muuten täsmää suht hyvin.