Miksi jumaluutta pitäisi palvoa?
Uhrata?
Pelätä?
Miksei sitä voisi esim. elämään pettyessä, sättiä?
Uhrata?
Pelätä?
Miksei sitä voisi esim. elämään pettyessä, sättiä?
Palvonnasta
jaina
9462
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jos vielä "löydämme" itsemme ulkopuolelta Jumalan/jumaluutta, ts. jos vielä näemme Jumalan itsestämme erillisenä olentona, on kysymys ulkoisesta auktoriteetista, jonka olemme omaksuneet. Tällainen ulkoinen auktoriteetti, so. ulkoistettu jumaluus, joutaa romukoppaan.
Palvonta ja uhraaminen ovat merkkejä ulkoisen auktoriteetin pelosta. Tästä vapautuminen on itseksi syntymisen ensimmäinen askel.
Lähes jokaiselle ihmiselle kehittyy jonkin asteinen ulkoisen auktoriteetin pelko. Tämä omaksutaan lapsuuden kodista, asuinympäristöstä sekä vallitsevista normeista.
Uskonnot tai psykoanalyysi voivat palvella ihmistä vapautumaan näistä omaksutuista ulkoisista auktoriteeteista, jotka viime kädessä edustavat hänelle aina jumalaa. Valitettavasti uskonnot voivat jättää ihmisen myös elinikäiseen sidonnaisuuteen jonkun tunnustuksen, pyhän kirjan tai dogmin kanssa. Siksi suosittelen ensisijaisesti psykoanalyysia ja mietiskelyä.
Vaikka omalla kohdallani kristinusko opetti minut armahtamaan sekä rakastamaan itse itseäni, silti pidän juuri kristinoppia kaikista petollisimpana. Sillä on niin lujat perinteet meidän kulttuurissamme. Toki oikein käytettynä myös kristinoppi soveltuu totuuden etsijälle. Siitä on vain erittäin hankala löytää ajatusta kaiken olevaisen ykseydestä. Ja kuitenkin juuri tämä ajatus on avain sisimpäämme.
Palataampa aiheeseen, siis Jumalan palvontaan tai vaihtoehtoisesti sättimiseen eli kiroamiseen. Luulen, että niin kauan kuin meissä on jäljellä ajatusta itsestämme erillisestä suuresta sadisti Jumalasta, on parempi sättiä tai kirota tätä kuin palvoa.
Mutta siinä vaiheessa, kun olemme poisomaksuneet ulkoisen auktoriteetin, so. hirmu Jumalan (lain kiivas Jumala), ja löytäneet hänet (kaiken olevaisen ykseys) sisimmästämme, tuskin enää sen enempää palvomme, so. uhraamme "hänelle", kuin kiroamme "häntä".
Eiväthän Minä ja Jumala ole toisistaan erilliset olennot vaan yksi ja sama "olento". Emme näet enää voi nähdä itseämme tässä, Jumalaa tuossa tai jotakin toista vielä tuolla, vaan me kaikki olemme yhtä. Siksi "jumalan" sättiminen on taakse jäänyttä elämää, sillä emme voi riitaantua itse itsemme kanssa.
"23. Niin hän kutsui heidät luoksensa ja sanoi heille vertauksilla: "Kuinka saatana voi ajaa ulos saatanan?
24. Ja jos jokin valtakunta riitautuu itsensä kanssa, ei se valtakunta voi pysyä pystyssä.
25. Ja jos jokin talo riitautuu itsensä kanssa, ei se talo voi pysyä pystyssä."
Eikö Minuus, joka asuu meissä kaikissa, so. sisimmässämme, ole se valtakunta, joka ei voi riitautua itse itsensä kanssa? Eikö tämä koko ihmiskunta ja luomakunta ole se talo, jossa me kaikki asumme? Kuinka siis voisimme, näin riitauduttuamme itse itsemme kanssa, pysyä pystyssä?
on ehkä harhaanjohtava sana, koska se kuvastaa ulkoisen auktoriteetin kumartamista. Esim. Ilmestyskirjan kohta, jossa 24 vanhinta heittävät kruununsa maahan Jumalan edessä, on aina ollut minulle jotenkin outo. Kaipaako korkein Jumala, kaiken olevaisen alku ja luoja tällaista pokkurointia? Samoin pelko edustaa ulkoista auktoriteettiuskoa, joka ainakin meissä suomalaisissa tuntuu istuvan lujassa.
Mutta kun ihminen oivaltaa olevansa yhtä Jumalan ja kaikkeuden kanssa, syntyy eräänlainen rakkaussuhde. Minä koen sen hiljaisena ilona ja kiitollisuutena elämästä ja kaikesta kauniista ja hyvästä. Minä ei ole enää tärkein vaan Sinä. Jumala on silloin kaikkialla - kesän tuoksussa, hyvän leivän maussa, kukkien ja rikkaruohojen kauneudessa, lasten kirkkaissa silmissä ja vanhusten viisaudessa, sinussa ja minussa. Tämä ja vain tämä on aitoa Jumalan palvontaa. Siihen ei tarvita kirkkoja eikä ylistyskokouksia, pitkiä rukouksia tai raamatunlauseita. Kuten A.S. Neill sanoi: "Uimalla vietetty sunnuntaiaamu on pyhempi kuin virsiä veisaamalla". Jumala antoi meille suurenmoisen kauniin maailman, nauttikaamme siitä.
Sanomaasi ei tarvitse lisätä yhtään mitään.
pienin yhteinen nimittäjä,
lait ja oppikonseptit joutavatkin sitten romukoppaan.
Kun mainitset, että kokemuksesi ykseydestä Jumalan kanssa liittyy iloon, kiitollisuuteen kaikesta hyvästä ja kauniista, unohdat sitoutumisen luomakunnan kärsimykseen.
Näet ja koet Jumalan kaikkialla -kesän, leivän sekä pullan tuoksussa- mutta et näe häntä myös kaikessa kärsimyksessä, ulosteen hajussa, veressä, likaisissa huumeruiskuissa sekä murhaajan silmissä.
Ilo ilman sitoutumista lähimmäisen, so. koko luomakunta, kärsimykseen on vain välinpitämättömyyttä. Vain rakastaminen tuottaa iloa.
Se, mitä tahtoisitte teille tehtävän, tehkää te samoin heille, viisaat ovat opettaneet. Mistä tietäisimme, mitä me tahtoisimme meille tehtävän, ellemme olisi kärsineet puutetta, vilua ja tuskaa? Kärsimyksestä voi oppia antamisen ilon. Antamisen ilo on enemmän kuin saamisen onni.
Tämä kärsimyksen ulkoistaminen ja demonisoiminenhan se on se syy, miksi ihmettelen pakollista jumauuksien palvontaa.
Minusta ihmisellä on oikeus rääkäistä kärsimyksensä ja pettymyksensä ilmoille. Vrt. lapsi, joka ei saa karkkihyllyltä toivomaansa saalista. Jumaluus tai siihen uskominen ei mielestäni lopu siihen, että polkee jalkaa ja vähän kiroilee.
Eräällä pakanafoorumilla oli Tsunamin jälkeen todella koskettava ja kaunis rukous Kali-ma jumalttarelle (englanniksi, enkä sitä nyt ala kääntämään) teemana: Sinä Vampyyri Jumalatar, älä koske minua! Minä vihaan Sinua, Sinä Petturi ja Sydänten Syöjä. Ja kirjoittaja oli, kuinkas muuten, Kalille itselleen omistautunut henkilö.
Olipa ihana ja lumoava sekä Korkeinta Minuutta ylistävä rukous. Siinä käydään "kiihkeätä taistelua Jumalaa vastaan Jumalan puolesta", niin kuin joku on sanonut. "Suurimmatkin henget ovat joskus olleet taipuvaisia nihilistiseen epätoivoon.", kirjoittaa puolestaan Intian presidentti Radhakrishnan. "Puolustaessaan Jumalaa Jumalaa vastaan he koskettavat epätoivon kalliopohjaa.", hän jatkaa.
Jumalan kiroaminen on siirtymävaihe. Siinä ihminen vapautetaan itsensä ulkoistamisesta ykseyteen kaiken olevaisen kanssa. Jokainen kiroaa Jumalan kuollessaan. Myös Jeesus huusi ristillä: "Eeli, Eeli Lama Sabaktani!". Jeesus syytti Jumalaa: "Miksi minut hylkäsit?". Hän huusi Jumalalle aivan samoin kuin em. henkilö Kalille: "Sinä Petturi!"
hieman puutteellinen jumalakuva, koska aistin Hänet paljon paremmin kesän lämmössä ja auringonpaisteessa kuin talven viiltävässä kylmyydessä. Ja kuitenkin Jumala on sekä että, ei koskaan joko tai. Minun koko maailmani on enemmän sellainen kesämaailma kuin talvimaailma, vaikka täällä pimeässä pohjolassa asunkin. Tunnen kyllä myötätuntoa kärsiviä kohtaan - ja tiedän tehtäväni olevan auttaa heitä miten vain pystyn - mutta en kuitenkaan pysty kärsimään heidän laillaan. Kärsivä Kristus on minulle ihanne, mutta tiedän etten pysty kärsimään hänen laillaan, vaikka näkisin Kristuksen jokaisessa vastaantulevassa ihmisessä. En kai olekaan vielä saavuttanut täyttä ihmisyyttäni, mutta koulu jatkuu...