Samat ajatukset, sama energia, samanlaiset arvot, samankaltainen aivokemiaa, ja ajattelu"rytmi"/tapa. Ainoa asia joka erottaa heidät minusta on, että he ovat joko mieleltään terveämpi, eri näköisiä ulkonäöltään, sosiaalisesti kokeneempia, erilaiset mielenkiinnon kohteet joissain asioissa (jotka vois olla mullakin jos asiat ois tapahtunut toisin). He tuntuu niin omilta, ja se häiritseekin. Joskus tälläiset ihmiset ovat jopa ulkoisesti täysin tyyppiäni melkein, mikä hämmentää minua ennestään, onko universumissa tosiaan joku "yhteinen" yhteys niihin jotka tuntuvat eniten omilta, vaikea sanoa onko tää vaan omaa skitsofreniamieltä vai jotain filosofisesti ja tieteellisesti mahdotonta "todistaa" "paranormaalia" ilmiötä. Mutta erittäin mielenkiintoinen ilmiö joka tapauksessa. Voihan se niinkin olla, että suurinosa ihmisistä on vaa tosi samanlaisia toistensa kanssa, mutta onhan niitä niin paljon erilaisiakin, niin paljon niitä joiden kaa ei vaa synkkaa tai havaitse et he olis omanlaisia, heitä on valtavasti myös, siksi tämä ilmiö onkin niin ihmeellinen.
Romantisoin tämän ilmiön mielessäni joksikin kosmiseksi yhteydeksi, vaikka voin hyvin tiedostaa, että en edes tunne näitä ihmisiä tasolla, että voisin muodostaa heistä tälläisiä mielipiteitä, kuitenkin se energia ja alkuvaiheen "yhteys" on välillä ihmeellistä ja varmaan joku nepsy juttu, kaksi nepsyähän tulee hyvin toimeen toistensa kanssa ja ymmärtää toisiaan paremmin kuin kaksi täysin "normaalia", tosin itse olen hyvin vahva nepsyn ja neurotyypillisen välimuoto, tarpeeksi nepsy, että minua voi normaaliksi sanoa, mutta aivan liian normaali ,että voisin samaistua useimpien nepsyjen ongelmiin. Kuitenkin aivan liian nepsy, että kaikki elämän haitalliset vaikutukset vaikuttavat minuun enemmän kuin "Normaaleihin"
Idealisti, vahva romantikko, aivan liian tunnerikas, mutta samaan aikaan maski, joka voi muuttua täysin eri ihmiseksi, vain jos päätän että en ole turvassa. Kuulostaa kyllä joltain tarkkaavaaisuushäiriön ja skitsofrenian välimuodolta, paha sitten sanoa, kun tunnen olevani liian "täysijärkinen" että olisin skitsofreenikko, mutta samaan aikaan liian "hullu", että olisin täysin järjissäni, sitä ei oikein kuulu mihinkää, kun on tälläinen outo välimuoto. Vähän sitä ja tätä, mutta mitään ei täysin.
Ja välillä hukassa myös itseni kanssa, kun jokin asia mun aivoissa saa mut unohtamaan edellisen asian ja keskittymään toiseen asiaan täysin, joka viittaisi taas autismiin. Mut sit on sellaisia tunne ja raivokohtauksia, että voin hyvin luokitella itseni epävakaaksi hulluksi, joka menee täysin sekaisin niistä jotka saa mut tunteen turvallisuutta, ja että ovat toinen puoleni. Samaan aikaan osaan olla niin välttelevä tarkoituspohjaisesti, että toinen luulee, että en oo yhtään kiinnostunut, jos koen että häntä häiritsee mun kiintyminen.
Mut suurinosa ihmisistä taitaa kiintyä yhtä nopeasti, harva vain myöntää sitä. Olemme vain ihmisiä. Älykkyysosamäärältänikin olen ihan keskiverto, ja testin tulos perustuu siihen yliajattelenko kysymyksiä liikaa. En ole millään tavalla erityinen, mutta samaan aikaan minulla on tunne, että olen hyvin erilainen ja poikkeuksellinen, koska tuntuu että en saa sitä yhteyttä muodostettua kehenkään tai pysty aina edes funktioimaan niinkuin normaali ihminen.
Koen ,että oon tosi älykäs,fiksu ja älyttömän tyhmä samaan aikaan. Välillä oon ihan helvetin viehättävä ja karismaattinen, ja välil oon täys vässykkä, joka ei onnistu misssään, jolla on liian suuret toiveet ja haaveet, ja pettyy kun ei saavuta niitä.
Olen laiska lusmu, mutta myös hyvin suorituva perfektionisti, joka alkaa hitaasti panostamaan jokaiseen asiaan täysillä, tai sit luovuttaa täysillä, painosanalla täysillä, mikään ei oikein ole sellaista "keskiverto" tekemistä, paitsi ne asiat joista en sit välitä, sekin onnistuu, mut harvemmin. Raskas ihminen olen, sekä täysin addiktioherkkä, addiktiot kontrolloi elämää, tai ehkä enemmänkin ne toiveet ja halut jostain saavuttamattomasta, jonka kuitenkin koen olevan saavutettavissa jos teen tarpeeksi töitä sen eteen. Se on niin ristiriitaista.
Kokemukseni ovat kuitenkin jollain tasolla universaaleja tässä maailmassa, mutta kukaan ei voi täysin niihin samaistua, sillä tarinani on poikkeuksellinen, mutta ei täysin epänormaali.
Sen tiedän että jos olisin "Normaali" elämä olisi tosi helpompaa, sen tiedän että potentiaalia on johonkin, mutta täydellisyydenhaluni sabotoi sitä, vaadin sitä itseltäni aina, eihän kukaan huolisi epätäydellistä "hullua" ja outoa ihmistä?
Ainakaan kukaan joka persoonaltansa viehättää minua, omanlaisuudellaan ja empatiallaan. On kyllä ihania ihmisiä joita pitäisi opetella rakastamaan, mutta pystyisinkö siihen todella? Vai kävisikö siinä niin, että satuttaisin heitä tahtomattani... koska ongelmia on paljon, persoonallisuushäiriöt valtavat, keskittymishäiriöisyyttä ja vaadin elämältä ja itseltäni liikaa, haluan olla "paras", vain silloin voin todella olla veroiseni kanssa, joka on aivan yhtä "paras" kuin itsekkin.
Romantisoin tämän ilmiön mielessäni joksikin kosmiseksi yhteydeksi, vaikka voin hyvin tiedostaa, että en edes tunne näitä ihmisiä tasolla, että voisin muodostaa heistä tälläisiä mielipiteitä, kuitenkin se energia ja alkuvaiheen "yhteys" on välillä ihmeellistä ja varmaan joku nepsy juttu, kaksi nepsyähän tulee hyvin toimeen toistensa kanssa ja ymmärtää toisiaan paremmin kuin kaksi täysin "normaalia", tosin itse olen hyvin vahva nepsyn ja neurotyypillisen välimuoto, tarpeeksi nepsy, että minua voi normaaliksi sanoa, mutta aivan liian normaali ,että voisin samaistua useimpien nepsyjen ongelmiin. Kuitenkin aivan liian nepsy, että kaikki elämän haitalliset vaikutukset vaikuttavat minuun enemmän kuin "Normaaleihin"
Idealisti, vahva romantikko, aivan liian tunnerikas, mutta samaan aikaan maski, joka voi muuttua täysin eri ihmiseksi, vain jos päätän että en ole turvassa. Kuulostaa kyllä joltain tarkkaavaaisuushäiriön ja skitsofrenian välimuodolta, paha sitten sanoa, kun tunnen olevani liian "täysijärkinen" että olisin skitsofreenikko, mutta samaan aikaan liian "hullu", että olisin täysin järjissäni, sitä ei oikein kuulu mihinkää, kun on tälläinen outo välimuoto. Vähän sitä ja tätä, mutta mitään ei täysin.
Ja välillä hukassa myös itseni kanssa, kun jokin asia mun aivoissa saa mut unohtamaan edellisen asian ja keskittymään toiseen asiaan täysin, joka viittaisi taas autismiin. Mut sit on sellaisia tunne ja raivokohtauksia, että voin hyvin luokitella itseni epävakaaksi hulluksi, joka menee täysin sekaisin niistä jotka saa mut tunteen turvallisuutta, ja että ovat toinen puoleni. Samaan aikaan osaan olla niin välttelevä tarkoituspohjaisesti, että toinen luulee, että en oo yhtään kiinnostunut, jos koen että häntä häiritsee mun kiintyminen.
Mut suurinosa ihmisistä taitaa kiintyä yhtä nopeasti, harva vain myöntää sitä. Olemme vain ihmisiä. Älykkyysosamäärältänikin olen ihan keskiverto, ja testin tulos perustuu siihen yliajattelenko kysymyksiä liikaa. En ole millään tavalla erityinen, mutta samaan aikaan minulla on tunne, että olen hyvin erilainen ja poikkeuksellinen, koska tuntuu että en saa sitä yhteyttä muodostettua kehenkään tai pysty aina edes funktioimaan niinkuin normaali ihminen.
Koen ,että oon tosi älykäs,fiksu ja älyttömän tyhmä samaan aikaan. Välillä oon ihan helvetin viehättävä ja karismaattinen, ja välil oon täys vässykkä, joka ei onnistu misssään, jolla on liian suuret toiveet ja haaveet, ja pettyy kun ei saavuta niitä.
Olen laiska lusmu, mutta myös hyvin suorituva perfektionisti, joka alkaa hitaasti panostamaan jokaiseen asiaan täysillä, tai sit luovuttaa täysillä, painosanalla täysillä, mikään ei oikein ole sellaista "keskiverto" tekemistä, paitsi ne asiat joista en sit välitä, sekin onnistuu, mut harvemmin. Raskas ihminen olen, sekä täysin addiktioherkkä, addiktiot kontrolloi elämää, tai ehkä enemmänkin ne toiveet ja halut jostain saavuttamattomasta, jonka kuitenkin koen olevan saavutettavissa jos teen tarpeeksi töitä sen eteen. Se on niin ristiriitaista.
Kokemukseni ovat kuitenkin jollain tasolla universaaleja tässä maailmassa, mutta kukaan ei voi täysin niihin samaistua, sillä tarinani on poikkeuksellinen, mutta ei täysin epänormaali.
Sen tiedän että jos olisin "Normaali" elämä olisi tosi helpompaa, sen tiedän että potentiaalia on johonkin, mutta täydellisyydenhaluni sabotoi sitä, vaadin sitä itseltäni aina, eihän kukaan huolisi epätäydellistä "hullua" ja outoa ihmistä?
Ainakaan kukaan joka persoonaltansa viehättää minua, omanlaisuudellaan ja empatiallaan. On kyllä ihania ihmisiä joita pitäisi opetella rakastamaan, mutta pystyisinkö siihen todella? Vai kävisikö siinä niin, että satuttaisin heitä tahtomattani... koska ongelmia on paljon, persoonallisuushäiriöt valtavat, keskittymishäiriöisyyttä ja vaadin elämältä ja itseltäni liikaa, haluan olla "paras", vain silloin voin todella olla veroiseni kanssa, joka on aivan yhtä "paras" kuin itsekkin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Meillä kaikilla on sama tietoisuus. Kaikki on yhtä. Dualismi on harha.
Aika paljon jaksoi lukea tosiaan…