Olen yrittänyt miettiä mikä ihmisiä oikein saa uskomaan johonkin, jonka uskomiseen ei mitään järkiperäisiä perusteita ole. Yleensä siis jumalaan ja ikuiseen kuolemanjälkeiseen onneen seurauksena jumalan tahdon täyttämisestä (jumala pienellä, koska yllä oleva pätee muihinkin kuin kristinuskon Jumalaan).
Toki ympäristö ohjaa meitä - on helppo toimia kuten läheisetkin toimivat, mutta voiko ympäristö selittää sen, että ihmiset ihan oikeasti uskovat? Ympäristö tietenkin on yksi määrääviä tekijöitä uskontoa ja jumalaa valittaessa.
Voisiko todellinen syy kuitenkin olla kuolemanpelko? Vain ja ainoastaan.
On luonnollista pelätä sellaista, mitä ei voi ymmärtää. Eihän ole mitään varmaa tietoa siitä, miten asiat ovat kun kuolemme. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ne olisivat mitenkään huonommin, mutta on kuitenkin jotenkin turvallisempaa yrittää pitää kiinni tästä tutusta elämästä kuin hypätä tuntemattomampaan.
Tätä pelkoa voikin sitten lähestyä eri tavoilla:
Pelon voi yrittää selittää pois: Tämä on uskovan ihmisen ratkaisu. Keksitään/hyväksytään ajatus, jonka mukaan kuolemaa seuraa jotain hyvää. Näin on helppo teeskennellä, ettei kuolemaa pelkää. Tosiasiassahan tällaisen selityksen tarve todistaa pelon olemassaolon.
Uskovat siis pyrkivät valehtelemaan itselleen, että pelkoa ei ole.
Pelkoa voi lähestyä rationaalisesti: Tämä on kai tyypillistä useimmille (ei-uskonnollisille) ateisteille. Epävarmuus tulevasta hyväksytään, ja päätetään, että asia, silloin kun se nousee mieleen, ohitetaan järkiperäisellä ajatuksella: ei se ainakaan pahempaa kuin elämä ole, koska en ole elossa enkä sitä koe.
Rationalistit siis pyrkivät järkiperäisesti pienentämään pelkoa, hyväksyen sen olemassaolon.
Pelkoon voi etsiä 'mystistä' ratkaisua: tämä lienee useiden ateististen uskontojen lähestymistapa. Meditaatiolla tai vastaavilla menetelmillä pyritään saavuttamaan mielentila, jossa vain nykyhetki on olemassa, eikä tulevaisuutta siis tarvitse (eikä oikein voikaan) pelätä (tiedän, yksinkertaistin asiaa tuossa hirvittävän paljon). Usein tämä ratkaisu voi yhdistyä yllä esitettyyn rationaaliseen lähestymistapaan.
'Mystikot' siis etsivät mielentilaa, missä pelkoa ei ole.
Voisiko tässä olla perimmäinen syy uskon tarpeeseen? Tarvitaanko mielestänne muuta? Johtuuko kaikki tämä riitely täälläkin vain tarpeestamme selittää kuolemanpelkomme pois?
Toki ympäristö ohjaa meitä - on helppo toimia kuten läheisetkin toimivat, mutta voiko ympäristö selittää sen, että ihmiset ihan oikeasti uskovat? Ympäristö tietenkin on yksi määrääviä tekijöitä uskontoa ja jumalaa valittaessa.
Voisiko todellinen syy kuitenkin olla kuolemanpelko? Vain ja ainoastaan.
On luonnollista pelätä sellaista, mitä ei voi ymmärtää. Eihän ole mitään varmaa tietoa siitä, miten asiat ovat kun kuolemme. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ne olisivat mitenkään huonommin, mutta on kuitenkin jotenkin turvallisempaa yrittää pitää kiinni tästä tutusta elämästä kuin hypätä tuntemattomampaan.
Tätä pelkoa voikin sitten lähestyä eri tavoilla:
Pelon voi yrittää selittää pois: Tämä on uskovan ihmisen ratkaisu. Keksitään/hyväksytään ajatus, jonka mukaan kuolemaa seuraa jotain hyvää. Näin on helppo teeskennellä, ettei kuolemaa pelkää. Tosiasiassahan tällaisen selityksen tarve todistaa pelon olemassaolon.
Uskovat siis pyrkivät valehtelemaan itselleen, että pelkoa ei ole.
Pelkoa voi lähestyä rationaalisesti: Tämä on kai tyypillistä useimmille (ei-uskonnollisille) ateisteille. Epävarmuus tulevasta hyväksytään, ja päätetään, että asia, silloin kun se nousee mieleen, ohitetaan järkiperäisellä ajatuksella: ei se ainakaan pahempaa kuin elämä ole, koska en ole elossa enkä sitä koe.
Rationalistit siis pyrkivät järkiperäisesti pienentämään pelkoa, hyväksyen sen olemassaolon.
Pelkoon voi etsiä 'mystistä' ratkaisua: tämä lienee useiden ateististen uskontojen lähestymistapa. Meditaatiolla tai vastaavilla menetelmillä pyritään saavuttamaan mielentila, jossa vain nykyhetki on olemassa, eikä tulevaisuutta siis tarvitse (eikä oikein voikaan) pelätä (tiedän, yksinkertaistin asiaa tuossa hirvittävän paljon). Usein tämä ratkaisu voi yhdistyä yllä esitettyyn rationaaliseen lähestymistapaan.
'Mystikot' siis etsivät mielentilaa, missä pelkoa ei ole.
Voisiko tässä olla perimmäinen syy uskon tarpeeseen? Tarvitaanko mielestänne muuta? Johtuuko kaikki tämä riitely täälläkin vain tarpeestamme selittää kuolemanpelkomme pois?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Otetaanpa yksi hyvä esimerkki taas vaihteeksi.
Eihän pienet lapsetkaan kuolemaa pelkää ja siitä huolimatta uskovat, ovat siis aina vilpittömiä uskossaan ja omassa ihmisyydessään. Ja ympäristö, pitäen sisällään muut ihmiset ja eläimet mm. , ei ole heitä vielä ehtinyt ohjaamaan niin paljon tai heihin vaikuttamaan, että voitaisiin sen sanovan johtuvan ns. ympäristön vaikutuksesta. Siis uskon perusta, ei voi olla millään kuolemanpelko, vaan perinnölliset tekijät ja ihmisyyteen kuuluvat yleiset ja yksityiset vaikuttimet, myös ihmisen erilaistumiseen johtavat vaikuttimet. Eli, kyllä uskovakin voi kokea kuolemanpelkoa ja uskomaton olla kuolemaa pelkäämätön tai päinvastoin.
pienten lasten, siis niiden, jotka osaavat vielä elää kuolemaa pelkäämättä, usko on vanhempien ja yhteiskunnan päähänsyöttämien asioiden sokeaa toistoa, ilman sen kummempaa käsitystä siitä, mihin kymyksiin usko edes yrittää vastata, tai mitä nuo uskotut asiat oikeasti tarkoittavat.
Sinähän avauksessasi kirjoitit kuolemanpelon johtavan uskoon. Tai näin ainakin annat itsesi ymmärtää. Ja minä vastasin siihen, että ei johda.
Joten toistan vähän taas itseäni näin niin kuin ajankuluksi ja lähinmäisille ajanvietteeksi.
Vaikkakin lapset ovat uskossa, he eivät ole sitä kuolemanpelon seuraamuksena, vaan ovat uskossa, koska lapsille sekin on aivan luonnollista, luonnonmukaista, sillä hehän ovat osa tätä luotua luomakuntaa.
Ja siksi laitan tähän vähän lisää sanoja oikean uskon merkityksistä, lapsellisesta uskosta, ihmisen kasvamisesta ja kehittymisestä ihmiseksi, joka on sitten toivottavasti myös tasapainoinen aikuinen lopulta, sekä sinut luonnon ja Luojan (luomakunnan alkuperäinen Isä) sekä uskonsa ja uskonnollisuutensa kanssa, seisten omilla vankoilla jaloillaan muitten ihmisten yhä suurenevassa joukossa, auttavaisena ja eheänä rehellisen jämptinä tietäväisenä ihmisenä.
Usko ja uskomusjärjestelmä on osa ihmisen syvintä minuutta, sekä tiedollista aivotoimintaa ja toedostomatonta alitajuntaa, unessa ja valveilla.
Se on siis yksi hyvä "kasa" perusomainaisuuksia ihmisessä, joka syntyy niistä ihmisen sisäisistä perityistä perustarpeista, jotka kuuluvat vain elävän ihmisen ihmisyyteen ja ovat ensisijaisen tärkeitä kehittymisen vuoksi, palvellen ihmistä itseään hyödyllisellä tavalla. Mutta joka voi myös kääntyä ihmistä itseään vastaan, jos sitä
ei osaa huoltaa oikein. Eli, jotta ihminen voisi yleensäkin ottaen suurinpiirtein, ja jäsennellen ymmärtää hyvin sekä oikein mahdollisimman varhain tätä vaikeselkoisen monimutkaista maailmaa, jollakin jopa vain itseään tyydyttävällä tavalla ja samalla pysyä myös hyvinvoivana terveen toimintakykyisenä ihmisenä alinomaa, niin hän tarvitsee siihen sisäisiä välineitä ja mekanismeja sekä toimintamalleja, joita tuo uskokin pohjimmiltaan vain on. Siis niinsanotusti, jotta ihminen voisi pysyä täysissä järjissään aina, esim. vaikka kohtaisi jotakin käsittämätöntä sekä tuntematonta uhkaa, ja/tai vieraita asioita, ja/tai jotakin erittäin pahaa itseään kohtaan, niin siihenkin sitä ihmisessä olevaa oikeaa uskoa ja tervettä uskonnollisuutta tarvitaan, antamaan joitakin sellaisia vastauksia
joilla pääse eteenpäin ja sitten saadakseen myöhemmin parenpia ja totuuden mukaisenpia vastauksia osakseen.
Uskonnolliset piirteet, jotka jo siis ilmenevät meissä lapsena, kuuluvat luonnollisena osana meihin ja osin katoavat meistä, jos niin itse sen sallimme, mutta se on jo sitä uskosta luopumista, joka saattaa olla vahingollisita ihmisellä ja hänen läheisilleen. Eli, jos ja kun luovumme siitä omasta uskostamme ja niistä piirteistä toisien kovin itsekkäiden etujen vuoksi, elääksemme mailmallista ja maallista elämää raadollisten lain-alaisuuksien alla, itseämme alati ruokkien sekä hellien yltäkylläisen uneliaina työmyyrinä joillekkin tuntemattomille hyväksikäyttäjille, hyötyjille, saadaksemme siitä palkaksi vain rahaa tai siihen verrattavissa olevaa ansiota, jäädäksemme kuitenkin ilman varsinaista hengen ravintoa ja oikeanlaista henkistä lepoa sekä vaille totuudenmukaista hengellisyyttä, joka on puolestaan välttämätöntä ihmisen mielen maisemalle.
Ja pieneksi lopuksi, lopultakin.
Meidän kaikkien länsimaalaisten ihmisten hyvin tuntema ihmisen Poika, Kristus sanoi muummuassa näin; Sallikaa kaikkien lasten tulla tyköni, sillä heidän kaltaistensa on taivastenvaltakunta (paratiitsi) oleva. Eli lapsissa oleva usko ja sitä ilmentävä uskonnollisuus sekä aito vilpittömyys ovat meille kaikille tulleet hyvän suunnittelun ja työn tuloksena. Ja yleensä ottaen nekin siis pysyvät myös aina meissä, jos emme väkivalloin heitä niitä ulos mielestämme.
>>Sinähän avauksessasi kirjoitit kuolemanpelon johtavan uskoon. Tai näin ainakin annat itsesi ymmärtää.>Vaikkakin lapset ovat uskossa, he eivät ole sitä kuolemanpelon seuraamuksena, vaan ovat uskossa, koska lapsille sekin on aivan luonnollista, luonnonmukaista, sillä hehän ovat osa tätä luotua luomakuntaa.>Usko ja uskomusjärjestelmä on osa ihmisen syvintä minuutta, sekä tiedollista aivotoimintaa ja toedostomatonta alitajuntaa, unessa ja valveilla. Se on siis yksi hyvä "kasa" perusomainaisuuksia ihmisessä, joka syntyy niistä ihmisen sisäisistä perityistä perustarpeista, jotka kuuluvat vain elävän ihmisen ihmisyyteen ja ovat ensisijaisen tärkeitä kehittymisen vuoksi, palvellen ihmistä itseään hyödyllisellä tavalla.>Siis niinsanotusti, jotta ihminen voisi pysyä täysissä järjissään aina, esim. vaikka kohtaisi jotakin käsittämätöntä sekä tuntematonta uhkaa, ja/tai vieraita asioita, ja/tai jotakin erittäin pahaa itseään kohtaan, niin siihenkin sitä ihmisessä olevaa oikeaa uskoa ja tervettä uskonnollisuutta tarvitaan, antamaan joitakin sellaisia vastauksia joilla pääse eteenpäin ja sitten saadakseen myöhemmin parenpia ja totuuden mukaisenpia vastauksia osakseen.>Eli, jos ja kun luovumme siitä omasta uskostamme ja niistä piirteistä toisien kovin itsekkäiden etujen vuoksi, elääksemme mailmallista ja maallista elämää raadollisten lain-alaisuuksien alla, itseämme alati ruokkien sekä hellien yltäkylläisen uneliaina työmyyrinä joillekkin tuntemattomille hyväksikäyttäjille, hyötyjille, saadaksemme siitä palkaksi vain rahaa tai siihen verrattavissa olevaa ansiota, jäädäksemme kuitenkin ilman varsinaista hengen ravintoa ja oikeanlaista henkistä lepoa sekä vaille totuudenmukaista hengellisyyttä, joka on puolestaan välttämätöntä ihmisen mielen maisemalle.>Meidän kaikkien länsimaalaisten ihmisten hyvin tuntema ihmisen Poika, Kristus sanoi muummuassa näin; Sallikaa kaikkien lasten tulla tyköni, sillä heidän kaltaistensa on taivastenvaltakunta (paratiitsi) oleva. Eli lapsissa oleva usko ja sitä ilmentävä uskonnollisuus sekä aito vilpittömyys ovat meille kaikille tulleet hyvän suunnittelun ja työn tuloksena.
En täysin ymmärrä kuolemanpelon korostamista uskonnollisissa kysymyksissä.
Itse en usko persoonalliseen luojajumalaan, mutta en tosin tunne - ainakaan tietoista - kuolemanpelkoakaan. Olen sujut itseni ja maailman kanssa ja olisin valmis lähtemään milloin tahansa. Tosin hieman harmittaisi, kun uteliaisuuttani haluaisin kuitenkin tietää millaiseen elämään jälkikasvuni tuosta kehittyy. ;-D
Olen katsonut Kuolemaa silmästä silmään. Jokunen vuosi sitten sairastuessani syöpään, kävin läpi parin kuukauden aikana oman suhteeni kuolemaan. Silloin huomasin, etten pelkää sitä vaan lähinnä sen pitkittymistä, kipua ja tuskaa. Kun tajusin suhteeni lähimmäisiini olevan hyvät ja tunsin olevani sinut myös itseni kanssa kuolemanpelko kaikkosi, jos sitä oli koskaan ollutkaan.
Odotan kuolemaa suurella uteliaisuudella, samanlaisella kutkuttavalla jännityksellä kuin oman lapsen syntymää. Kuolema on minulle suuri seikkailu; muutun maaksi tai tuhkaksi ja palaan takaisin osaksi Suurta Ääretöntä. Tietoisuuteni häviää muuttuen osaksi jotain suurta ja kaunista. Näin minä asian näen. Miksi pelkäisin?
Uskonnon näen tavallaan luonnollisena osana ihmistä tämän pyrkimyksenä kohti ääretöntä. "Maasta olet sinä tullut..." Pitäisiköhän tuo olla itse asiassa: maailmankaikkeudesta olet sinä tullut ja osaksi maailmankaikkeutta olet sinä tuleva...?
Säveltäjä Einojuhani Rautavaaralle säveltäminen on "pyrkimystä äärettömään", kuten hän itse kuvailee. Hänen sävellyksiään leimaavat kuvat Rainer Maria Rillken enkeleistä, jotka ovat suuria, pelottavia ja jopa väkivaltaisia hahmoja. Rautavaara saa inspiraationsa usein uskonnollisista aiheista, joskin näkemys näyttäisi olevan kristillisesti nähtynä gnostinen, ellei jopa shamanistinen.
Säveltäjä ei kuole, vaan jatkaa elämäänsä omien sävellystensä kautta. Säveltäminen on tapa tavoitella ääretöntä.
Vanha kiinalainen sananalasku sanoo, että olet elänyt hyvän elämän, kun olet istuttanut puun, tehnyt lapsen, rakentanut talon ja kirjoittanut kirjan. Olen omalla kohdallani nämä omalla tavallani toteuttanut. Tuntisin kuolemanpelkoa, mikäli tuntisin eläneeni turhaan.
Eh, älä laske minua näihin pelkääjiin. Minähän lähden kun lähden, ja voin jopa vaikuttaa sihhen jossain määrin. Tarvitsen vielä muutaman vuoden saattaakseni eräät maalliset projektit päätökseen, sitten lepään beachilla tai haudassa, samantekevää. Simple as that, man.