Olen tavannut muutaman ihmisen, joilla pitkä historia terapiassa. Se ei kuitenkaan näy ulospäin ja "tositilanteissa" voisi melkein kuvitella että mitään hoitoa ei ole saatu: äksyilyä, poistumista paikalta ja muita infantiileja tapoja reagoida, kun ei kykene keskustelemaan kuten muut aikuiset. Ongelmat vain jatkuvat ja jatkuvat, lääkityskin.
Tietenkin lähtötilanne on saattanut olla paljon huonompi, tyyliin että on vastaavissa tilanteissa aiemmin turvautunut väkivaltaan, hajoittanut esineitä tjsp. Mutta onko terapiasta apua itsesäätelyssä? Mitä jos terapeutti on itsekin vähän pihalla elämästä ja neuvoo itsestä huolehtimiseen tavoilla, jotka eivät ota huomioon muita ihmisiä?
Nimim.
Skeptikko
Tietenkin lähtötilanne on saattanut olla paljon huonompi, tyyliin että on vastaavissa tilanteissa aiemmin turvautunut väkivaltaan, hajoittanut esineitä tjsp. Mutta onko terapiasta apua itsesäätelyssä? Mitä jos terapeutti on itsekin vähän pihalla elämästä ja neuvoo itsestä huolehtimiseen tavoilla, jotka eivät ota huomioon muita ihmisiä?
Nimim.
Skeptikko
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mikä olisi parempi?
Suorapuheinen ystävä?
Jälkimmänen vaihtoehto voisi olla hyvä, jos toinen sen hyväksyy. Tukihenkilö joka asettaa henkilön tilanteeseen jossa pakko oppia muuttamaan käyttäytymistään!
Ehkä ovat oppineet tuntemaan rajansa? Peiliin katsomisen paikka?
Mistä rajoista sä puhut?!!
En ole itse käynyt terapiassa, mutta sellaiselta, joka on käynyt, olen kuullut, että se vaikuttaa ajatteluun ja muuttaa siten käytöstä. Ei välitä samalla tavalla vastoinkäymisistä ja osaa etäännyttää asioita itsestä.
Tekisi hyvää itsellekin. En ole saanut hoidettua tuota asiaa. Se on vaikeaa, kun ei luota ihmisiin.