Mannerheim 1939: "Wenäjän legitiimit intressit on tunnustettava ja ne on koetettava täyttää"

Tutkijoiden mukaan vuonna 1939 Baltian maat ja Suomi olivat eri tilanteessa. Baltian maat saivat aluevaatimukset ultimaatumina, Suomi neuvotteluesityksenä. Baltiassa Neuvostoliitto ei kysynyt vaan otti. Suomen osalta neuvottelut olivat sitkeitä ja Neuvostoliiton puolelta kompromissihakuisia. Ne kariutuivat poliittisen valmiuden puutteeseen. Tiukin poliittinen taho taisi olla maalaisliitto ministereineen.

Suomen sotilaalliset piirit, C.G. Mannerheim tärkeimpänä, ymmärsivät aluevaatimusten logiikan. Mannerheimin mielestä Suomenlahden saaret voidaan myöntää. Savoyn päivällisillä 8. lokakuuta Mannerheim lausui useampaan kertaan, että ”meidän on asetuttava sille kannalle, että Wenäjän legitiimit intressit on tunnustettava ja ne on koetettava täyttää”. Tämä kanta toistui syksyn mittaan. J.K. Paasikiven muistelmien mukaan ”rajan siirtämistä Karjalan kannaksella 70 kilometrin päähän Leningradista… ei sotilastaholla pidetty mahdottomana.” Poliittisesti ongelmallisempaa oli tukikohtavaatimus Hankoniemestä sekä Suomenlahden saarista Suursaari. Ulkoministeri Eljas Erkko ja puolustusministeri Juho Niukkanen edustivat Hankoniemen osalta jyrkintä linjaa, Mannerheim ja pääministeri Väinö Tanner olivat valmiimmat joustoon. Suomi uskoi idealistisesti rajojen rikkomattomuuteen ja kansainväliseen oikeuteen.

Saksalainen politiikan tutkija Michael Jonas esitti vuonna 2010 suomeksikin ilmestyneessä teoksessaan syitä alueneuvottelujen kariutumiseen:
”On vaikeaa ymmärtää tuon laajemman suomalaisen johdon parissa, jossa Paasikivi, Mannerheim ja ajoittain myös Tanner olivat poikkeuksia, ilmennyttä lähes typeryyttä sivuavaa kyvyttömyyttä nähdä Neuvostoliittoa sen esittämien vähimmäisvaatimusten valossa sellaisena, kuin sen Suomen kannalta tosiasiallisesti oli oltava: alueen määräävänä suurvaltana, jolla on elintärkeitä turvallisuusintressejä.”