Suomi, kuten kaikki muutkin kansakunnat, ovat kautta aikojen joutuneet tekemään suuria uhrauksia sotiessaan muita kansakuntia ja myös omiaan vastaan. Turvatakseen yhteiskuntajärjestelmänsä säilymisen ja kansalaistensa elämän, valtiot ovat pakottaneet nuoria miehiä uhraamaan henkensä taistelutantereilla, vaikka saavutettu hyöty olisi ollut sodan lopputuloksen kannalta mitätön.
Meidän kansakuntamme hyötyi näin jälkikäteen tarkasteltuna suuresti uhrauksistaan sodassa Neuvostoliittoa ja loppuvaiheessa myös Saksaa vastaan. Huolimatta kaikista aineellisista vahingoista ja ennen kaikkea menetetyistä ihmishengistä, nuori valtiomme säilytti itsenäisyytensä ja kohosi vuosikymmenten saatossa hyvinvointivaltioksi, jossa tänäkin päivänä elämme.
Suremme vainajia ja palaneita koteja, mutta harva kieltää uhrausten merkitystä tai asettaa niiden oikeutuksen kyseenalaiseksi. Jokin aikaa sitten tehtiin jälleen selvitys kansamme maanpuolustustahdosta. Valta-osa vastasi myönteisesti kysymykseen, tulisiko Suomen kaikissa tilanteissa puolustautua aseellisesti hyökkääjää vastaan, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta.
Jälleen olosuhteet pakottavat meidät uhrauksiin, jotta yhteiskuntamme säilyisi. Tällä kertaa emme joudu lähettämään varmaan kuolemaan nuoria miehiä, joilla on elämä edessään, vaan uhraamme heidät, joilla ei ole tulevaisuutta ja jotka syövyttävät yhteiskuntamme rakenteita.
Samalla järkkymättömyydellä ja peräänantamattomuudella kuin sotamies marssi rintamalle tiedostaen oman konkreettisen kuolevaisuutensa, mutta myös toimintansa merkityksen Suomelle, tulisi myös jokaisen sairaan vanhuksen hoitavien lääkäreiden, omaisten ja ennen kaikkea vanhuksen itsensä ryhtyä toimenpiteisiin tarkoituksettoman, kärsimyksen täytteisen ja yhteiskunnalle vaarallisen elämänsä päättämiseksi.
Vanhusten uhraamisen oikeutus ei ole kyseenalaistettavissa, kun asiaa miettii järjellä, kuten itse olen tehnyt. Kanssani eri mieltä olevien heikot vasta-argumentitkin kertovat siitä, ketkä ovat oikeassa. On tietysti selvää, että sairaiden vanhusten määrän lisääntyminen ei ole kaikkein matalimman käsityskyvyn ja tiedon tason omaavien silmissä yhtä konkreettinen uhka yhteiskunnallemme kuin vieraan vallan uhkaus pommittaa maamme rauniokasaksi, mutta siitäkin huolimatta toimenpiteisiin on järkevintä ja inhimillisestikin armollisempaa ryhtyä nyt, kuin vasta sitten, jolloin olosuhteet ajavat ihmiset mielikuvituksellisen brutaaleihin vanhusten tuhoamistalkoisiin.
Meidän kansakuntamme hyötyi näin jälkikäteen tarkasteltuna suuresti uhrauksistaan sodassa Neuvostoliittoa ja loppuvaiheessa myös Saksaa vastaan. Huolimatta kaikista aineellisista vahingoista ja ennen kaikkea menetetyistä ihmishengistä, nuori valtiomme säilytti itsenäisyytensä ja kohosi vuosikymmenten saatossa hyvinvointivaltioksi, jossa tänäkin päivänä elämme.
Suremme vainajia ja palaneita koteja, mutta harva kieltää uhrausten merkitystä tai asettaa niiden oikeutuksen kyseenalaiseksi. Jokin aikaa sitten tehtiin jälleen selvitys kansamme maanpuolustustahdosta. Valta-osa vastasi myönteisesti kysymykseen, tulisiko Suomen kaikissa tilanteissa puolustautua aseellisesti hyökkääjää vastaan, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta.
Jälleen olosuhteet pakottavat meidät uhrauksiin, jotta yhteiskuntamme säilyisi. Tällä kertaa emme joudu lähettämään varmaan kuolemaan nuoria miehiä, joilla on elämä edessään, vaan uhraamme heidät, joilla ei ole tulevaisuutta ja jotka syövyttävät yhteiskuntamme rakenteita.
Samalla järkkymättömyydellä ja peräänantamattomuudella kuin sotamies marssi rintamalle tiedostaen oman konkreettisen kuolevaisuutensa, mutta myös toimintansa merkityksen Suomelle, tulisi myös jokaisen sairaan vanhuksen hoitavien lääkäreiden, omaisten ja ennen kaikkea vanhuksen itsensä ryhtyä toimenpiteisiin tarkoituksettoman, kärsimyksen täytteisen ja yhteiskunnalle vaarallisen elämänsä päättämiseksi.
Vanhusten uhraamisen oikeutus ei ole kyseenalaistettavissa, kun asiaa miettii järjellä, kuten itse olen tehnyt. Kanssani eri mieltä olevien heikot vasta-argumentitkin kertovat siitä, ketkä ovat oikeassa. On tietysti selvää, että sairaiden vanhusten määrän lisääntyminen ei ole kaikkein matalimman käsityskyvyn ja tiedon tason omaavien silmissä yhtä konkreettinen uhka yhteiskunnallemme kuin vieraan vallan uhkaus pommittaa maamme rauniokasaksi, mutta siitäkin huolimatta toimenpiteisiin on järkevintä ja inhimillisestikin armollisempaa ryhtyä nyt, kuin vasta sitten, jolloin olosuhteet ajavat ihmiset mielikuvituksellisen brutaaleihin vanhusten tuhoamistalkoisiin.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kannatan!
Oletko jo vanhempasi hyödyttöman elämän lopettanut tai ampunut naapurin "pummin" ? Jos tälle linjalle lähdetään niin sinun ja Vaeltajan vuorokin taitaisi olla heti vanhusten jälkeen.
Omia työssäkäyviä, terveitä ja toimintakykyisiä vanhempiani en ole tappanut, kuten en myöskään naapurin pummia. Kannatan nimittäin laillista esivaltaa, jonka tehtävänä on fyysisen pakkovallan käyttö, mikäli laki niin määrää ja tavoitteenani on lain muuttaminen sairaiden vanhusten eutanasian sallivaksi.
Ilmaisit muiden tavoin pelkosi siitä, että tappamisbuumi leviäisi koskettamaan vanhusten lisäksi muitakin väestönosia. Lue kaksiosainen Näkemykseni vanhustenhoidosta-kirjoitukseni, jonka toisessa osassa olen selvittänyt riippumattoman keinon, joilla tapettavien ryhmä rajataan.
Et ilmeisesti viitsinyt lukea tämän ketjun aloituskirjoitustani loppuun, sillä ilmaisin siinä, mitä seurauksia on eutanasialain hyväksymisen viivyttelyssä: Mikäli emme ajoissa rajaa pois yksilöitä, jotka ovat haitaksi yhteiskunnallemme, syntyy ennemmin tai myöshemmin kaaos, jolloin lahdattaviksi joutuvat myös yhteiskunnalle hyödylliset yksilöt.
Suunniteltua murhaa ei koskaa voida puolustella olosuhteilla.
Mitkä olosuhteet ne muka olisivat jotka pakottaisivat meidät murhaamaan kokonaisen sukupolven vanhuksia?
Maamme on rikkaampi kuin koskaan.
Kysymys on vain resurssien jakamisesta myös vanhuksille, ei ainoastaan keski-ikäisille ylipainoisille yhteiskunnan miespuoliseille kansalaisille.
Aivan kahjoa juttua tuo sinun höpinäsi.
Eutanasiaa ei koskaan voida toteuttaa edes asiallisessa mielessä koska sinunlaisiasi on olemassa maailmassa.
SIKSI TE LUUSERIT TÄÄLLÄ YÖLLÄ VINGUTTE.KOSKA PÄIVÄT NUKUTTE.
"Kunnioita vanhempiasi, jotta kauan eläisit siinä maassa, jonka Herra on sinulle antanut."
Kansalla, joka tappaa omat vanhuksensa ei ole tulevaisuutta. Ihmisyhteiskunnat ja kulttuurit ovat kehittyneet nimenomaan sen takia, koska meillä on ollut viisaat vanhuksemme, jotka ovat opastaneet nuorta ja uudempaa sukupolvea ja siirtäneet sukupolvien viisauden ja kokemuksen eteenpäin.
Vanhuksillakin on oikeus elämään. Kuka meistä voi sanoa ja kenestä että joku on "turha"? tai tarpeeton?
Jos kohtelemme vanhuksiamme tällä tavoin kuin nyt kohtelemme, tai tapamme heidät, voiko meitä enää kutsua ihmisiksi?
Kaikista meistä tulee joskus vanhuksia. Ja vanhoja ja kurttuisia. Missä vaiheessa sinä aloittaja itse katsot olevasi liian vanha elämään?
Natsismi on kuoleman uskonto. Se ei ole ihmistä varten. Nämä nuoret ja "arjalaiset" "terveet" nuoret miehet kuvittelevat olevansa jotain yli-ihmisiä, vaikka he eivät loppujen lopuksi ole muuta kuin raa'an kylmästi kuolemaa palvovia nulikoita. Sietäisit saada selkääsi jonkun mummon kävelykepistä. Jos niitä ei pienenä pistä kuriin ne hyppivät silmille. Ompas pojalla toiminnantarmoa.
Inhimillisyys kunniaan! Koska se on ainoa tapa elää.
Ottamatta kantaa kirjoitusketjun aloittajan mielipiteisiin, vastaan sinulle.
En ole ns. uskovainen, toisaalta uskon korkeimpaan voimaan, johonkin jota en ymmärrä ja jota en näe, sen voi korkeintaan aistia joskus. En usko että ihminen on suurin, kaunein ja mahtavin täällä maailmankaikkeudessa vaan, että tuolla jossain on jotain meitä paljon, paljon suurempaa ja viisaampaa elämää ja että me ihmiset edustamme vain jotain hyvin alkeellista elämisen muotoa, yhtenä lajina kaikesta näistä muista elintovereistamme joiden joukossa olemme.
Siksi en myöskään koskaan voi hyväksyä sitä näkemystä, että oma elämämme olisi jotenkin parempaa/arvokkaampaa kuin näiden muiden elintovereittemme, kuten apinoiden, liskojen, lintujen jne. Katson kuuluvani vain yhtenä lajina muiden lajien joukkoon, lajina joka osaa ajatella ja tuntea, mutta osaa myös olla ääretömän itsekäs ja omahyväinen ja sortaa muita, sekä lajikumppaneitaan että varsinkin elinkumppaneitaan.
Lääketiede on antanut ihmiselle ylivallan kaikesta muusta elollisesta, ja tätä tietouttaan hän käyttäen hyväksi tekee itsestään yliolennon, joka sortaa muita elinkumppaneitamme. Vanhustenhuollon pitkitetty kärsimysnäytelmä edustaa yhtä murto-osaa tästä julmasta pelistä, jota ihmislaji harjoitaa.
Todellista natsismia on juuri se, että ihminen kuvittelee olevansa kaiken elollisen yläpuolella ja arvokkaampi niitä, vaikka tosiasiassa ihminen on vain yksi eliölaji toisten joukossa, mutta tiedon ja taitojen tuoma valta on tehnyt ihmisestä pedon, jolle on vaikea löytää vertaistaan.
Ennen kirjoitustaidon keksimistä vanhuksilla oli merkittävä rooli tiedon ja taitojen siirtämisessä sukupolvelta toiselle. Pitkään tämän jälkeenkin vanhuksia kunnioitettiin erityisesti, sillä vanhuksia oli vähän keskimääräisen eliajan jäätyä 40 vuoden tienoille nälän, sotien ja lääketieteen kehittymättömyyden vuoksi.
Nyt elämme tietoyhteiskunnassa, jossa monet eri tahot ja yksilöt tuottavat, muokkaavat ja siirtävät tietoa, joten vanhukset ovat tulleet tarpeettomiksi, varsinkin läpeensä dementoituneet ja hallitsemattomasti kuolaavat ja vaippoihinsa laskevat muumiot.
Olen monessa aikaisemmassa kirjoituksessani sivunnut ajatustani siitä, että ihmisen moraali on kehittynyt sidoksissa ympäristöön. Aikaisemmin ihmislajille oli hyötyä siitä, että vanhukset siirsivät eteenpäin vaikkapa tietoja saaliseläinten vaellusreiteistä ja hyvistä kalavesistä, joten terveen vanhuksen surmaaminen oli moraalisesti väärin. Monissa kulttuureissa tosin sairaat vanhukset surmattiin.
Nyt vanhusten määrän lisääntyminen luo uhan ihmiskunnalle, joten ihmisten moraali alkaa vähitellen muuttua sairaiden vanhusten surmaamista hyväksyvään suuntaan.
Tämän luontaisen moraalin evoluution mukaisesti pitäisi myös toimintatavoissa tapahtua evoluutiota. Lapset ja nuoret tulisi vieroittaa suurten ikäluokkien jälkikasvulleen tuputtamista vanhusten kunnioittamisen vaatimuksista ja pakotteista. Yhteiskunnan tulisi saada lapset ja nuoret näkemään sairaat vanhukset yhteiskunnan vaaratekijöinä.
Siinä, missä sinä toivot, että saisin selkäsaunan jonkin mummon kävelykepistä, minä toivon, että joku valveutunut isä tai äisi kiskaisee mummon kävelykepin pois ja antaa mummolle selkään, sillä näin tuotetaan menestyviä yksilöitä tulevaisuuden toivottavasti menestyvään yhteiskuntaamme.
kusipää itses,niin ongelma ratkeaa sinun osaltasi,ettei tarvii lässyttää paskaa päivästä päivään,vai onko sinulla jo dementia iskenut.
Vanhuksilla on mielestäni tärkeä rooli henkisen pääoman eteenpäin viennissä. He ovat kuitenkin eläneet 60-100 vuotta ja oppineet tämän saatossa yhtä sun toista. Itse olen erittäin suurella mielenkiinnolla kuunnellut isovanhempieni juttuja heidän nuoruudesta ja oman sukuni edesottamuksista.
Toisaalta niin kutsuttuja hyödyttömiä vanhuksia kyllä ovat täysin dementoituneet ja täysin sairaanhoidon varassa elävät ihmisrauniot. Eutanasia heidän kohdallaan kuulostaa järkevältä, mutta omien kokemusteni mukaan onglemani olisi ensinnäkin se, että kuka siitä päättää. En tiedä onko sinulla kokemusta, mutta sairaalamaailmassa omaiset vaativat jopa 90 vuotiaalle demetikolle sydänleikkausta, josta vanhus ei hyötyisi käytännössä lainkaan jos edes selviäisi siitä. Kuitenkin omaiset saattavat käydä päivittäin tätä vaatimassa hoitajilta ja lääkäreiltä. Tässä tilanteessa lausahdus: "Entäs eutanasia?" ei tod.näköisesti toimisi...
Jos näin uskallan väittää. Pahasti sanottu - ehkä - mutta aika pitkälle myös totta.
Ei ymmärretä alkeellisempiakaan faktoja vanhuudesta tai sairauksista, uskotaan mitä Kauneus-ja terveys-lehdessä lukee - vaikka ne jutut ovat tehty noin yleisluontoisesti.
Samoin tuttavan tuttava kertoo ties mitä omasta naapuristaa jne. Pelkkiä huhuja ihmeparantumisista ja selviytymisistä. Samoin on tahoja jotka taloudellisesti hyötyvät kaikesta huuhaa-jutuista, mutta kaikki menee läpi tuosta noin vaan.
Muitakin syitä on tällaiseen epärealistisuuteen. Omia vanhempia ei enää tunneta, ja yritetään ottaa aikaa kiinni, tehdä uutta tuttavuutta vanhenevaan ja dementoituvaan äitiin tai isään.
Toinen syy on tunneriippuvaisuus, sairaalloinen sellainen.
Normaalistihan ihmisen elämänkaareen kuuluu vanhemmista irtautuminen - myös tunnetasolla - mutta aina on ihmisiä, jotka jollain tavalla ovat tunne-elämältään niin epäkypsiä, etteivät voi kertakaikkiaan hyväksyä vanhempiensa vanhenemista - saatika kuolemista.
Koko elämä on mennyt näkymättömän napanuoran ylläpitämiseen ja vasta faktojen edessä on alistuttava katkerin mielin napanuoran katkaisuun.
Paljon on myös sairaita äiti-poika-suhteita, samoin kuin äiti-tytär -suhteita - joissa lapsi ei ole koskaan kasvanut irti vanhemmastaan, on alistunut tai riippuvainen toisesta.
Maailmaan mahtuu kymmeniä satoja tuhansia erilaisia tarinoita. Yksi ainoa hoitaja joutuu näkemään ja kokemaan uransa aikana aivan uskomattoman monta erilaista ihmissuhde-ongelmaa, monta kaunista poislähtöä, paljon - mielettömän pajon erilaisa asioita, myös näitä sairaalloisia ihmissuhteita tulee vastaan yllättävän paljon.
Hoitajat ovat näköalapaikalla kaikkeen inhimilliseen ja epäinhimilliseen..mikään ei ole vierasta. Tämä jo - tämä - kasvattaa hirvitävän paljon luonnetta ja antaa melko hyvän ihmistuntemuksen itse kullekin hoitajalle. Kuitenkin hoitajia väheksytään ja aliarvioidaan. Heidän ihmistuntemuksensa edustaa kyllä huippua.
He myös joutuvat työnsä ohella kasvamaan henkisesti hyvin paljon. Omaiset eivät tätä prosessia koskaan käy läpi samalla tavalla, heille äiti on aina äiti - vaikka olisi "umpidementikko"...realiteetit unohtuu, kun tunne-elämä myllertää sisällä.
Valitettavasti keskivertokansalainen jää henkisesti myös kasvamatta, koska elämä ei tarjoa tällaisia kehitysprosesseja läpikäytäviksi; kuten vakava sairaus. Sairas viedään sairaalaan ja sieltä hoivakotiin..pitkäaikaishoitoon, jossa omaiset käyvät vain satunnaisesti. Tällöin jää näkemättä se realistinen kuva vanhuudesta ja siihen liittyvistä sairauksista ja sen mukanaan tuomista muutoksista.
Useat omaiset elävät siinä luulossa että hoitolaitos on muuttanut ihmisen persoonaa ja aiheuttanut mm. dementoitumisen, vaikka dementia on ollut jo pitkään kyseisellä ihmisellä. Mutta kun sitä ei itse huomaa tai ei halua hyväksyä... näin se kielletää viimeiseen asti. On helpompi syyttää toisia, kuin hyväksyä muutos sinänsä ja sen mukanaan tuoma muuttunut kuva omista vanhemmista. Se vaatii kasvua myös henkisesti ja siihen eivät monenkaan resurssit riitä.
Hei,
Itse olen sitä mieltä, että kaikki sota ja tappaminen sekä turhan kärsimyksen aiheuttaminen ovat väärin. Eutanasian toki sallisin sillä se ehkäisee kärsimystä. Sotaa on yritetty perustella oikeutetuksi millon uskonnon ja millon minkäkin avulla. Mielestäni kaikki sota on väärin, mutta ihmisillä täytyy silti olla mahdollisuus puolustaa itseään. Löytyi aika hyvä selostus asian historiallisesti puolesta ja sen jaksoi jopa lukeakin, kun se ei ollut hirmuisen pitkä. Laitoin tähän urlin kun tekstin suora kopioiminen on kiellettyä. http://www.kookas.fi/articles/read/6031