Fit Nordic Jyväskylä Sairaalanmäki

Alaselkä on kyllä semmonen, ettei sen kans auta pelleillä. Mulla se meni ekan kerran juntturaan ku nostin halkoja väärässä asennossa. Siitä asti se on muistuttanu olemassaolostaan joka kerta ku ei tee jotain oikein. Pienikin virhe ja se vetää jumiin.

Salin valmentaja teki mulle testit ja sano heti, että keskivartalo on liian passiivinen ja pakarat nukkuu. Se laitto mut tekee lankkuja, lantionnostoja ja hallittuja kyykkyjä. Ei painoa alkuun, vaan pelkkä liike oikein. Ja joka kerta tarkastettiin tekniikka.

Muutamassa viikossa huomasin, että kävely muuttui. Ei enää tullu vihlontaa portaissa tai jäykkyyttä aamuisin. Valmentaja painotti laatua, ei määrää. Se oli mulle uus juttu – ja toimi just eikä melkein.

SI-nivel, se pikkunen nivel siellä lantiossa, se se vasta osaa kiukutella. Aina jos istuin pitkään tai seisoin epätasaisesti, niin alkoi vihloo alaselkää ja lonkan kohilta. Tuntui ku toinen jalka ei olis ihan kunnolla messissä.

Valmentaja salilla katto mua pari liikettä ja nyökkäs – siellä se lukko on. Me alettiin tekee liikkeitä, jotka avaa lantion ja aktivoi pakaran syvät lihakset. Ei mitään isoa revittelyä, vaan hallittuja liikkeitä pienellä liikeradalla. Hengitys mukaan, ei kiirettä.

Viikossa olo helpotti. Kuukauden päästä pystyin taas kyykkää ilman että pelotti. Se vaati kärsivällisyyttä, mut se kannatti. Ja mikä tärkeintä – valmentaja ei tehny tästä pelottavaa. Se teki siitä selkeän ja hallittavan.

Hyvää valmennusta saa 🤓💪

Polven sisäkierron aiheuttama nivelrikko kuulosti aluks joltain lääketieteelliseltä höpinältä. Mutta sit ku tajusin että mun kävelytyyli ja ryhti tekee hallaa joka päivä, aloin ymmärtää. Polvi napsui, kiristi ja vihlo yllättäen, ja välillä en pystyny edes kunnolla istumaan alas.

Salilla valmentaja käveli mun vieressä peilin edessä ja näytti – tuossa kohtaa polvi pyörähtää sisään. Sain ohjelman, missä vahvistettiin lonkan ulkokiertäjiä, opeteltiin askelkyykky uusiksi ja tehtiin keppiharjoitteita linjauksen korjaamiseksi.

Treeni ei ollu kovaa, mutta se oli tarkkaa. Viikkojen aikana opin tunnistamaan milloin polvi toimii oikein. Nivelrikko ei kadonnut, mutta kipu väheni niin paljon että pystyin taas juoksemaan kevyesti. Se oli iso voitto mulle. Ja kaikki siksi, että joku osas kattoo isoa kuvaa.

Nilkka. Se tuntui siltä ku siinä ois ollu tiukka rautapanta. Varsinkin vasen puoli – ei antanu myöden ollenkaan kyykyissä, ja jalkaterä käänty ulos ku automaattisesti. Yritin venyttää ja rullata, mut se oli ku hiois jäävuorta hammasharjalla.

Salin valmentaja teki analyysin. Ei pelkkä nilkka, vaan koko liikeketju vinossa. Aloitettiin aktiivisilla venytyksillä, eksentrisillä pohjeliikkeillä ja askelvedoilla, joissa painotettiin kontrollia. Harjoiteltiin myös kävelyä ja juoksuaskeleen rullausta.

Kuukauden jälkeen nilkka alkoi antaa myöten. Kyykyt parani, polvi ei enää kääntyny, ja jalka liikkui vapaammin. Ei tarvittu väkivaltaa, vaan määrätietoista työtä. Se oli helpotus – vihdoin pystyin käyttää koko jalkapohjaa niin kuin piti.

Olkapäät oli kuin sementissä. Ne ei noussu kunnolla, ja jokainen ylöspäin suuntautuva liike tuntui nihkeeltä ja oudolta. En saanut kunnolla tuntumaa edes punneruksissa. Koko yläkroppa tuntui rajoittuneelta, kuin joku olisi vetänyt tiukkaa takkia mun ympärille.

Salilla valmentaja testasi olkanivelen liikelaajuudet ja lapatuen. Todettiin, että suurin ongelma oli lavan liikkeen puute ja rintarangan jäykkyys. Alettiin rakentaa liikettä takaisin: kuminauhavedot, face pullit, aktiiviset venytykset. Se ei ollut näyttävää, mutta se oli ratkaisevaa.

Parin viikon päästä olkapää nousi jo eri kulmassa. Kolmen viikon kohdalla sain taas tehtyä pystypunnerruksen kivutta. Kehon toimivuus palautui, ja se vapautti koko liikkeen. Valmentaja sano: "Usein vika ei ole siinä, mikä sattuu – vaan siinä, mikä ei toimi." Osui just kohdilleen.

Lapojen väli oli koko ajan jännittynyt. Semmonen tunne ku siellä ois pyykkipojat puristamassa selkärankaa. Koneella istuessa tuli ihan puutunut olo, ja treeneissä selkäliikkeet meni enemmän hauiksille ku yläselälle. Olin varma että teen jotain väärin, mut en tienny mitä.

Salin koutsi sano heti, että lavan hallinta puuttuu. Se opetti mut “herättämään” ne pienet tukilihakset, joita en ees tienny olevan. Piti ensin unohtaa kaikki painot ja tehdä pelkällä kehonpainolla lapapunnerruksia, seinävetoja ja aktivoivia nostoja. Treeni oli teknistä – ei rankkaa, mutta keskittymistä vaativaa.

Vajaan kuukauden jälkeen tuntuma löyty. Lapojen väli avautui ja veri kiersi. Selkäliikkeissä alkoi oikeasti tuntua siel missä piti. Ja mikä tärkeintä – se paineen tunne hävis. Ei tarttenu enää hierontaa tai venyttelyä jatkuvasti. Oli tunne, että keho toimii taas oikein.

Kun sain kuulla eturauhassyöpädiagnoosin, koko maailma pysähtyi. Edessä oli sytostaattihoitoja ja sädehoitoja, ja mielessä pyöri vain selviytyminen. En tiennyt mitä kaikkea voisin itse tehdä parantaakseni mahdollisuuksiani – ennen kuin puhuin meidän salin päävalmentajan kanssa.

Hän ei jäänyt voivottelemaan vaan tarttui asiaan heti. “Sä et voi hallita kaikkea, mutta voit vaikuttaa siihen missä kunnossa keho kohtaa hoidot”, se sanoi. Hän tiesi mistä puhui – mies oli opiskellut Charles R. Poliquinin opissa, näyttänyt mulle valokuvat ja diplomeita. Ammattitaito ei ollut pelkkää salipuhetta, vaan ihan oikeasti kansainväliseltä huipulta opittua.

Valmentaja teki mulle yksilöllisen ohjelman, jossa yhdistyi lihasmassan ylläpito, hermoston rauhoittaminen ja immuunijärjestelmän tukeminen. Hän painotti erityisesti sitä, että tutkimusten mukaan lihasmassa voi parantaa ennustetta syöpää sairastavilla. Ei pelkästään fiiliksen takia, vaan konkreettisesti selviytymisen kannalta. Tässä yksi esimerkki tutkimuksesta:

Tutkimus: Lihasmassa ja syövästä selviytyminen
[https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/125106/Hauta-ahoAnu.pdf?sequence=2](https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/125106/Hauta-ahoAnu.pdf?sequence=2)

Valmentaja näytti myös toisen näkökulman – ravintoa ei kannata sivuuttaa. Hän nosti esiin magnesiumin roolin, ja miten se vaikuttaa T-soluihin, jotka ovat keskeisiä kehon kyvyssä tunnistaa ja tuhota syöpäsoluja. Tämä artikkeli selitti kaiken:

Artikkeli: Magnesium on välttämätön immuunipuolustukselle syöpää vastaan
[https://medicalxpress.com/news/2022-01-magnesium-essential-immune-cancer.html](https://medicalxpress.com/news/2022-01-magnesium-essential-immune-cancer.html)

Hänen avullaan ymmärsin, että syöpähoidot – sytostaatit, sädehoidot – ovat vain osa kokonaisuutta. Liike, ravinto, lepo ja psyykkinen hyvinvointi vaikuttavat myös. Valmentaja auttoi mua pysymään vahvana, fyysisesti ja henkisesti. Hän näytti, että vaikka diagnoosi tuli ulkopuolelta, reaktiot siihen tulee sisältä.

Lisälukemista: Liikunta & syöpä
[https://www.terveyskyla.fi/kuntoutumistalo/kuntoutujalle/syopasairaudet/liikunta-ja-syopa](https://www.terveyskyla.fi/kuntoutumistalo/kuntoutujalle/syopasairaudet/liikunta-ja-syopa)

Oon äärimmäisen kiitollinen, että mulla oli valmentaja, joka ei ainoastaan tiennyt mitä tehdä – vaan joka myös uskoi, että mun keho voi toimia, tukea ja selviytyä.

Samaa mieltä!

Polven artriisi oli hiljainen vihollinen. Alkuun pieniä kipuja, sitten enemmän jäykkyyttä, ja lopulta tuli hetkiä jolloin en meinannut päästä portaita alas. Tunsin itseni vanhaksi, vaikka kroppa muuten oli hyvässä kunnossa.

Salilla sain henkilökohtaista ohjausta. Ei menty suoraan polven kimppuun vaan rakennettiin lihaskuntoa ympärille: reidet, lonkka, keskivartalo. Tehtiin myös liikkuvuutta nilkkaan ja lantioon, koska koko ketju vaikutti polveen. Jokainen liike valittiin tarkkaan.

Viikko viikolta olo parani. Kyykyt onnistui – ensin tuettuna, sitten vapaasti. Kipu väheni, ja uskalsin taas liikkua enemmän. Ei ollut ihmeparannus, vaan suunnitelmallinen työ. Ja se toimi.

Patellan luksaatio jätti jäljen. Vaikka polvilumpio oli paikoillaan, pelko jäi. En uskaltanut mennä alas kyykkyyn ilman että pelotti sen muljahtavan taas pois. Luotto omaan kehoon oli kadonnut.

Valmentaja teki mulle suunnitelman, joka keskittyi vakauteen. Askelkyykkyjä hallitusti, pakaran ja etureiden yhteispeliä. Myös jalkaterän ja nilkan linja otettiin mukaan – kaikki piti toimia synkassa. Edettiin rauhallisesti, ei kiirettä.

Vähitellen pelko hävis. Sain taas luottamuksen polveen, pystyin hyppäämään ja laskeutumaan turvallisesti. Koko liike tuntui yhtenäiseltä. Ja mikä tärkeintä – tunsin taas hallitsevani omaa kehoa, enkä enää pelännyt liikkua.

Salin päävalmentajasta:

Kun ekan kerran kävin siellä, huomasin heti että tää kaveri ei oo mikään perus-Pertti. Tiedot, tekeminen ja tapa katsoa liikettä oli eri tasolla. Sit yks kerta hän näytti mulle kuvia ja diplomit – suoraan Charles R. Poliquinin opista. Ihan oikeesti. Valokuvat Poliquinin kanssa, seinällä kehystettyinä, ja koulutusdiplomit messissä. Silloin kolahti: tää jätkä on oppinut mestarilta.

Ja se näkyy. Ei pelkästään siinä, miten se neuvoo, vaan siinä miten se ajattelee. Ei pelkkää treeniä – vaan kokonaisuutta: hermosto, palautuminen, ravinto, biomekaniikka. Mä oon kilpaurheilija, ja oon saanut häneltä just sitä mitä tarvitsin: yksilöllistä, tarkkaa ja tuloksiin tähtäävää valmennusta.

Oon pystynyt nostamaan voimatasoja ilman loukkaantumisia. Reaktiokyky, liikemekaniikka ja rasituksen hallinta – kaikki parantunut. Ennen pelasin määrällä, nyt pelataan laadulla. Ja se tekee eron.

Jos haluat vähän käsitystä siitä, mistä tää kaikki tulee, tsekkaa nämä:

Charles Poliquinin haastatteluja YouTubessa:
- [https://www.youtube.com/watch?v=ZL3qgK7aE5g](https://www.youtube.com/watch?v=ZL3qgK7aE5g)
- [https://www.youtube.com/watch?v=O0uI-5bZ6LE](https://www.youtube.com/watch?v=O0uI-5bZ6LE)
- [https://www.youtube.com/watch?v=YxFlNd7lzOA](https://www.youtube.com/watch?v=YxFlNd7lzOA)

Lisää netistä:
- https://strengthsensei.com
- https://breakingmuscle.com/author/charles-poliquin/
- https://www.t-nation.com/all-authors/charles-poliquin

Kun sulla on koutsi, joka on käynyt Poliquinin opissa, kyse ei oo pelkästä treenistä. Kyse on oppimisesta, joka kantaa pidemmälle ku yksikään ohjelma. Oon kiitollinen että saan olla osa sitä porukkaa.

Plantaarifaskiitti sai mut heräämään joka aamu väärällä jalalla – kirjaimellisesti. Ensimmäiset askeleet oli kuin kävelis lasinsirpaleiden päällä. Kipu ei kestänyt koko päivää, mutta se palasi heti kun yritin lenkkeillä tai olla liikkeessä vähän enemmän.

Salilla valmentaja tunnisti tilanteen heti. "Liian paljon kuormaa, liian vähän tukea", se sano. Alettiin rullaamaan jalkapohjaa pallolla, tekemään varvasnostoja ja hallittuja nilkkaliikkeitä. Samalla käytiin läpi koko kehon linja – polvi, lonkka ja keskivartalo, kaikki vaikutti.

Pikkuhiljaa kipu väheni. Aamulla ei enää tarvinnut varoa ensiaskeleita ja lenkit sujui kivuttomasti. Isoin oivallus: pelkkä venyttely ei riitä – pitää vahvistaa. Ja se valmentajan opastus teki kaikesta selkeämpää ja helpompaa.

Olkapään rustorenkaan repeämä ja leikkauksen jälkeinen kuntoutus oli elämäni vaikeimpia projekteja. Käsi ei liikkunut kunnolla, se oli heikko, ja pelotti että se jää lopullisesti vajaaksi. Leikkauksen jälkeen olo oli hauras ja epätietoinen.

Salilla sain kokeneen valmentajan, joka tiesi tarkalleen mitä tehdä. Aloitettiin kevyimmistä aktivoivista liikkeistä, pienellä vastuksella ja tuella. Pikkuhiljaa lisättiin liikelaajuutta ja voimaa – mutta kontrolli edellä. Ei kiirettä, ei painetta.

Kolmen kuukauden jälkeen sain taas nostettua käden pään yläpuolelle. Puolen vuoden päästä tein kevyitä pystypunnerruksia. Ja mikä parasta – kipua ei tullut enää. Valmentaja piti mut rauhallisena, määrätietoisena ja turvallisella tiellä takaisin liikkeeseen.

Anonyymi kirjoitti:

Hyvää valmennusta saa 🤓💪

Polven sisäkierron aiheuttama nivelrikko kuulosti aluks joltain lääketieteelliseltä höpinältä. Mutta sit ku tajusin että mun kävelytyyli ja ryhti tekee hallaa joka päivä, aloin ymmärtää. Polvi napsui, kiristi ja vihlo yllättäen, ja välillä en pystyny edes kunnolla istumaan alas.

Salilla valmentaja käveli mun vieressä peilin edessä ja näytti – tuossa kohtaa polvi pyörähtää sisään. Sain ohjelman, missä vahvistettiin lonkan ulkokiertäjiä, opeteltiin askelkyykky uusiksi ja tehtiin keppiharjoitteita linjauksen korjaamiseksi.

Treeni ei ollu kovaa, mutta se oli tarkkaa. Viikkojen aikana opin tunnistamaan milloin polvi toimii oikein. Nivelrikko ei kadonnut, mutta kipu väheni niin paljon että pystyin taas juoksemaan kevyesti. Se oli iso voitto mulle. Ja kaikki siksi, että joku osas kattoo isoa kuvaa.

Lue lisää

Mulla auttoi kans polvisärkyihin, on hyvät ohjeet salilla.

Alaselkä oli heikko. Ei kipuillut joka päivä, mut aina oli semmonen tunne et se vois mennä koska vaan. Ku nousi penkistä tai veti mavea, oli aina pieni pelko. Reenit jäi vähiin, ja kierre alko: mitä vähemmän teki, sitä huonommalta tuntui.

Valmentaja teki selkeän suunnan. Eka opittiin käyttämään vatsaa ja pakaraa oikein – liikkeissä ja arjessa. Sain lantionkallistusharjoituksia, syviä keskivartalon aktivointeja ja liikkeiden hidastuksia. Fokus siirtyi painoista asentoon ja hallintaan.

Muutaman viikon päästä tunsin selvästi: voimaa alkoi kertyä sinne, missä sitä tarvittiin. Eikä pelottanut enää nostaa. Selkä pysyi kasassa, ja koko kehon liike parani. Heikkous väistyi, koska sain työkaluja rakentaa vahvuutta oikein.

Näin igssä mainosvideon missä salin asiakkaat kertoi saamastaan avusta. Onneksi menin.

Hermovaurio sääressä oli jotain, mitä en osannut pelätä ennen kuin se tapahtui. Onnettomuuden jälkeen jalka tuntui oudolta: tunnoton, heikko ja välillä pisteli kuin neuloilla. Varpaat ei nousseet kunnolla, ja pelkkä kävely tuntui väärältä. Koko alaraaja oli kuin irrallinen osa kehoa.

Valmentaja ei säikähtänyt. Hän oli selvästi nähnyt vastaavaa aiemmin. Alettiin tehdä hermoliu’utuksia, varovaisia liikkeitä jotka stimuloivat hermoratoja. Yhtä aikaa vahvistettiin niitä lihaksia, jotka pystyi vielä aktivoimaan. Treeni oli hidasta, mutta lohduttavaa – jokainen toisto toi vähän lisää kontrollia.

Nyt kävely on sujuvaa, tunto palasi osittain ja ennen kaikkea – pelko väheni. Valmentaja ei antanut mun jäädä siihen epävarmuuteen vaan ohjasi lempeästi eteenpäin. Se tuki oli kullanarvoista.

Päänsärky alkoi niskasta. Ei aina, mutta usein. Istuin huonossa asennossa, hartiat jännittyi ja siitä se kipu nousi päähän. Se oli tylppä, painava tunne, joka vei fokuksen ja teki päivästä raskaamman kuin sen tarvitsi olla.

Salin valmentaja huomasi heti että pää oli jatkuvasti liian edessä. Hän näytti miten hengitys ja lavan tuki liittyy niskajännitykseen. Harjoiteltiin pään neutraaliasentoa, tehtiin kaularangan hallintaa, ja ennen kaikkea – avattiin rintakehää.

Viikon jälkeen niskat tuntu kevyemmiltä. Kahden viikon päästä päänsärky ei enää tullut koneella istuessa. Opin, että kyse ei ole vain lihaksista – kyse on koko kehon asennosta ja hengityksestä. Valmentaja tiesi sen ja opetti mutkin tajuamaan.

Juoksussa pohkeet meni solmuun. Ei joka kerta, mutta usein. Ne alko kramppaamaan kesken lenkin ja välillä jo alkulämmössä. Olin yrittänyt magnesiumia, juomista, venyttelyä, mut mikään ei pysäyttänyt sitä täysin. Se turhautti.

Salilla valmentaja kaivoi syyn esiin. Sain liikkeet, jotka tasapainotti nilkan ja polven hallintaa. Treenattiin juoksuasentoa, tehtiin eksentrisiä pohjeliikkeitä ja venyteltiin tarkasti. Keskityttiin koko alaraajan toimintaan, ei vaan pohkeisiin.

Tulokset näkyi. Kolmen viikon päästä krampit väheni merkittävästi. Pystyin juosta pidemmälle, rennommin. Opin, että krampit ei oo vaan lihasjuttu – se on hermotus, tasapaino ja liikkeen hallinta. Ja nyt ne on hallinnassa.

Nyrkkeilyssä olkapäät otti osumaa enemmän kuin olisi toivonut. Ne kipeytyi, väsyi ja lopulta treenin jälkeen piti mennä jääpussin kautta kotiin. Luulin, että se kuuluu lajiin – mutta valmentaja salilla sano heti että ei todellakaan kuulu.

Hän näytti miten lyöntiliike lähtee keskivartalosta ja lavasta, ei pelkästään olkapäästä. Rakennettiin pohja kuntoon: lapapunnerruksia, roikuntoa, vipunostoja tarkalla kontrollilla. Harjoiteltiin myös palauttavia liikkeitä, jotka vähensi kuormitusta.

Kipuja ei enää tullut. Iskuissa oli enemmän voimaa ja vähemmän rasitusta. Valmentaja teki mun olkapäistä jälleen kestävät – mutta ennen kaikkea toimivat. Nyt mä pystyn treenaamaan täysillä, ilman pelkoa että joku kohta pettää.

Niskat meni taas ihan jumiin. Oltiin duunissa tiukka viikko, istuin näyttöpäätteen ääress niinku joku betonipatsas. Päivän lopussa hartiat oli korvissa ja päässä jyskytti. Mietin vaan et miten voi yks yläselkä aiheuttaa näin paljon sekasortoo koko fiilikseen. Näin itteni peilistä – olkapäät käänty sisään, leuka työnty eteen. Näytin siltä ku elämä ois painanut vähän liikaa.

Valmentaja salilla katteli mua kerran ku tein soutua ja sano vaan et “nyt vedetään tää koko yläkroppa uusiks”. Ruvettiin treenaa lavan hallintaa ja niskalinjaa. Käytettiin keppiä ja kumppareita, tehtiin liikkeet peilin edessä. Se sano että sun pää on nyt täynnä jännitystä ja keho vastaa – me tehdään nyt liikkeistä sun uusi tapa rauhoittua.

Kun vedin ekan kerran sitä keppiliikettä oikein, näin mun niskan muuttuvan. Peilissä, siinä hetkessä, katse vakaampi. Se ei ollu enää vaan liike – se oli uusi alku. Ja siitä lähti rullaamaan. Nyt ku alkaa painaa, meen salille ja teen pari toistoa. Keho muistaa. Se on mun uusi asento, uusi minä.

Alaselkä on meikäläisen vanha vihollinen. Se on semmonen hiljanen veijari, joka antaa sun olla viikon, kaks, ja sit yhtäkkii – naps. Kävelin pihalta saunaan, en ees nostanu mitään, ja silti vihlaisi. Se ei oo se kipu. Se on se tunne, että oot yhtäkkiä vanha.

Kävin salilla ja sanoin vaan että "nyt se teki sen taas." Valmentaja naureskeli että "ootko koskaan miettiny että se ei oo selkä joka pettää – vaan tukijärjestelmä joka ei auta?" Mentiin suoraan coreharjoituksiin. Hengitys alas, kylkiin, selkään. Opin käyttää kehoa niinku tukipilaria.

Sen jälkeen jokainen kävely tuntui varmemmalta. Ei ollu enää pelkoa. Ja aina kun joku kysyy mikä fiilis selässä, vastaan: "Tukeva, just niinku pitikin." Se ei ookaan enää vihollinen, vaan muistuttaja.

Samaa mieltä että hyvä paikka tuo Fit Nordicin sali!

Kuule, tuota SI-niveltä ku se alkaa kippeemään, niin se ei oo pikkunen nykäys, se on semmonen jämähtävä tunne. Istuus ku männöö pitkäksi aikaa, niin se on niinku joku ois lyöny kiilapyörän tuonne lonkkaan. Eikä se lähe venyttämällä eikä rääkillä, se vaatii, no, älyä.

Valmentaja, se oli sillä lailla että “sinäpä kuuntelet nyt kehoas eikä säre ittees enempää.” Ensin mää vähän pyörittelin silmiäni, mutta sitte ku alettiin tehä liikkeitä lattialla, kontaten, hengitellen, tunsin heti että nyt joku aukee. Ei sattunu, mutta tuntu. Ja se tunne oli hyvä.

Neljä viikkoa mentiin liikkeellä ja levolla. Ei kiirettä, vaan tarkkuutta. Ja yks aamu mää heräsin eikä sattunu. Kävelin keittiöön ja hymyilin. Se oli se fiilis: mun kroppa teki niinku piti. Ja se SI-nivel? Ei sitä enää huomaa, ku se toimii niinku kuuluukin.

Se polvi ku kiertyy sisäänpäin, niin ei siinä aluksi tajua että joku on pielessä. Se vaan rasittaa. Sit kun sä meet kyykkyyn ja se napsuu ja sattuu, ni sit sä heräät. Ja ku sä juokset lenkillä ja tuntuu että koko jalka vääntyy, niin siinä kohtaa on pakko tehä jotakin.

Meidän salin valmentaja pisti mut peilin eteen ja sano: “Kato nyt miten sun nilkka ja lonkka ei tee yhtään duunia. Polvi joutuu hoitaan koko shown.” Ja oikeassa se oli. Sain semmosen setin pakara- ja lantionliikkeitä että huh huh. Aluksi ne ei ees tuntuneet oikeilta – tärisytti vaan.

Mut sit tuli se hetki. Kyykky tuntu suoralta. Juoksu rullas. Ja kun kuulin sen napsahduksen jääneen pois, olin et nyt ollaan oikeilla jäljillä. Mä en enää mieti polvea. Mä vaan meen. Ja se on uutta.

Se nilkka ku on jäykkä, niin sen huomaa vasta sit kun joku näyttää. Mä luulin että se on vaan oma tapa kävellä. Mut ku mentiin salilla peilin eteen ja valmentaja sano “sun kantapää ei laskeudu mihinkään”, niin alkoi tuntuu vähän typerältä.

Me tehtiin pohkeille liikkuvuutta ja haettiin nilkan koukistusta. Mentiin sinne missä ei ollu ennen menty – syvyyksiin. Ja sitte vaan toistoa, hengitystä, rentoutusta. Aluks olin ku puujalka. Mut viikossa jo huomasin, että askel rullas eri lailla.

Kolmannen viikon kohdalla en enää kompensoinu. Koko jalka oli mukana. Nilkka ei enää ollu lukko, se oli nivel – liikkuva, elävä. Mä tajusin miten paljon vapaus voi tarkoittaa, kun se tulee jalan kautta. Mun liike muuttui, ja niin muutuin minäkin.

Olkapäät oli aina vähän jumissa. Ei kipua, mut sellanen jatkuva vastus, kuin ois kannellu jotain näkymätöntä reppua. Kun yritin nostaa käsiä ylös, liike pysähty puoliväliin. Vedin salilla pystypunnerruksia ja ihmettelin miks ne tuntuu enemmän niskassa kuin olkapäässä.

Valmentaja näki heti – “sun lavat ei elä mukana.” Sain pehmeitä aktivointeja, kuminauhalla vetoja ja tempoharjoituksia. Harjoiteltiin rauhassa, keskittyen tunnetasolle asti: miltä tuntuu kun lapa liikkuu oikein? Silmät kiinni, hengitys syvään, ja liike auki.

Nyt pystyn nostamaan kädet ylös ilman ponnistelua. Ei pelkästään lihas, vaan koko ketju on mukana. Se ei oo vaan treeniä, se on kehon vuoropuhelua.

Etukimara ryhti veti mut kasaan. Näytin kiireiseltä vaikka seisoin paikallani. Se vaikutti mun mielialaan. Olin koko ajan vähän ahdas, vähän poissa.

Valmentaja sano: “Sun pitää antaa keholle suunta. Ei eteen, vaan ylös ja taakse.” Harjoiteltiin pään asentoa, rintarangan nostoa, pakaran aktivointia. Liike oli pehmeää mutta määrätietoista.

Nyt mä seison. Eteenpäin, mutta vapaasti. Etukimara jäi historiaan – ja minä astuin eteen.

Polven nivelrikko aiheutti pitkään ongelmia arjessa. Kipu oli jatkuvaa portaissa, kävellessä ja erityisesti pitkän seisomisen jälkeen. Uskoin pitkään, että ainoa vaihtoehto on vältellä rasitusta ja varoa liikkumista. Kaikki muuttui, kun löysin paikallisen salin, jossa valmennus keskittyy yksilölliseen ohjaukseen ja toiminnalliseen kuntoutukseen.

Valmentaja ei käskenyt levätä vaan liikkua oikein. Rakensimme ohjelman, jossa vahvistettiin erityisesti reisiä, pakaroita ja keskivartaloa. Liikkeet olivat turvallisia ja nousujohteisia. Käytimme muun muassa jalkaprässiä, step-up-liikkeitä ja kehonpainolla tehtyjä askelkyykkyjä. Lisäksi harjoittelimme tasapainoa ja kehonhallintaa, mikä paransi ryhtiä ja liikemekaniikkaa.

Muutamassa viikossa nivelkipu alkoi vähetä. Kolmen kuukauden päästä portaat eivät enää pelottaneet. Ryhti parani, liikkuminen keveni ja sain takaisin tunteen siitä, että kehoni toimii. Tutkimukset osoittavat, että lihaskuntoharjoittelu on tehokasta polven nivelrikon hoidossa – mm. UKK-instituutti suosittelee sitä:
https://www.ukkinstituutti.fi/ajankohtaista/nivelrikko-ja-liikunta/

Tämä sali ei ainoastaan auttanut nivelrikkoon – se palautti liikkumisen ilon.

Huono ryhti ei oo vaan ulkonäköasia. Se vaikuttaa fiilikseen, hengitykseen, vireeseen. Mun hartiat oli eteenpäin, pää edessä ja kroppa painu kasaan. Tunsin itseni väsyneeks, vaikka nukuin.

Valmentaja rakensi mulle ryhtiohjelman. Pienet liikkeet – scapulan hallinta, rintarangan liikkuvuus, lantion asento. Jokainen liike oli kuin pieni herätys keholle. “Tässä sun pitää olla.”

Viikkojen päästä seisoin eri tavalla. Hengitin syvempään. Olin enemmän tässä. Ja peilissä näkyi joku, joka seisoi vahvana.

Aloitin salin valmennuksessa epävarmana kiinteytyksen suhteen, mutta nyt en voisi olla tyytyväisempi! Valmennus on ollut aivan huippu – valmentajat ovat asiantuntevia ja osaavat räätälöidä ohjelman juuri minun tarpeisiini. He eivät vain ohjeista treeneissä, vaan myös opastavat oikeassa tekniikassa ja kannustavat eteenpäin. Keho on kiinteytynyt huimasti, ja huomaan, kuinka voin haastaa itseni entistä enemmän. En olisi voinut saavuttaa tätä ilman salin huippuvalmennusta. Oikein valitut liikkeet ja oikea tekniikka ovat tehneet treeneistä todella tehokkaita ja näkyvät tulokset puhuvat puolestaan!

Anonyymi kirjoitti:

SI-nivel, se pikkunen nivel siellä lantiossa, se se vasta osaa kiukutella. Aina jos istuin pitkään tai seisoin epätasaisesti, niin alkoi vihloo alaselkää ja lonkan kohilta. Tuntui ku toinen jalka ei olis ihan kunnolla messissä.

Valmentaja salilla katto mua pari liikettä ja nyökkäs – siellä se lukko on. Me alettiin tekee liikkeitä, jotka avaa lantion ja aktivoi pakaran syvät lihakset. Ei mitään isoa revittelyä, vaan hallittuja liikkeitä pienellä liikeradalla. Hengitys mukaan, ei kiirettä.

Viikossa olo helpotti. Kuukauden päästä pystyin taas kyykkää ilman että pelotti. Se vaati kärsivällisyyttä, mut se kannatti. Ja mikä tärkeintä – valmentaja ei tehny tästä pelottavaa. Se teki siitä selkeän ja hallittavan.

Lue lisää

Mulla auttoi kans sinne!

Anonyymi kirjoitti:

Olkapään rustorenkaan repeämä ja leikkauksen jälkeinen kuntoutus oli elämäni vaikeimpia projekteja. Käsi ei liikkunut kunnolla, se oli heikko, ja pelotti että se jää lopullisesti vajaaksi. Leikkauksen jälkeen olo oli hauras ja epätietoinen.

Salilla sain kokeneen valmentajan, joka tiesi tarkalleen mitä tehdä. Aloitettiin kevyimmistä aktivoivista liikkeistä, pienellä vastuksella ja tuella. Pikkuhiljaa lisättiin liikelaajuutta ja voimaa – mutta kontrolli edellä. Ei kiirettä, ei painetta.

Kolmen kuukauden jälkeen sain taas nostettua käden pään yläpuolelle. Puolen vuoden päästä tein kevyitä pystypunnerruksia. Ja mikä parasta – kipua ei tullut enää. Valmentaja piti mut rauhallisena, määrätietoisena ja turvallisella tiellä takaisin liikkeeseen.

Lue lisää

Kyljellään nukkuminen oli pitkään mahdotonta. Lonkan seutu ja alaselkä kipeytyi heti, kun olin siinä asennossa. Yöllä heräsin jatkuvasti kipuun ja aamulla olo oli jäykkä. Luulin että ongelma on patjassa tai tyynyssä, mutta syy olikin lihasheikkous ja epätasapaino.

Sali, jossa aloitin treenin, tarjosi minulle kehonhallinnan testit. Ne paljasti, että toinen puoli kehosta oli paljon heikompi kuin toinen. Tämä aiheutti jatkuvaa vääntöä yön aikana. Valmentajan ohjelma keskittyi lantion, pakaran ja syvän keskivartalon vahvistamiseen.

Tuloksia tuli nopeasti. Jo kuukauden päästä nukuin kyljelläni koko yön ilman kipua. Aamuisin selkä ei enää ollut jumissa. Tämä kokemus opetti mulle sen, että joskus paras "niskatyyny" on vahva tukilihas. Salin osaaminen oli ratkaiseva tekijä toipumisessa.

Tieteellinen katsaus: yölliset kivut ja lonkan hallinnan merkitys
https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/30642784/

Rintarangan jäykkyys on kuin hengittäis postimerkin kautta. Kädet ei nouse, olkapäät kirraa ja hartiat tekee kaiken työn. Se vaikuttaa koko fiilikseen – tuntuu ettei mikään liiku kunnolla.

Salilla valmentaja teki testit ja sano: “sun ranka ei elä. Me annetaan sille tilaa.” Foam rollaus, kepit, hengitys. Liike palautettiin lempeästi, ei väkisin.

Parin viikon jälkeen koko yläkroppa tuntu avoimemmalta. Hengitys syveni, olkapäät rentoutu. Ja minä – sain liikkuvuuden takaisin.

-

—

—

Alaselän kivut olivat osa mun arkea vuosia. Ne tulivat istumatyöstä, huonosta ryhdistä ja epäonnistuneista selkäjumpista. Kokeilin kaikenlaista: venyttelyjä, sähköhoitoja, jopa hierontakuureja. Mikään ei toiminut pysyvästi, ennen kuin sain asiantuntevaa valmennusta salilla, jossa ymmärretään kehon kokonaisuus.

Valmentaja teki liikeanalyysin ja sanoi heti: keskivartalon tuki puuttuu ja liike lähtee väärästä paikasta. Aloitimme kevyillä lantiota vakauttavilla harjoitteilla ja opettelimme oikean hengitystekniikan. Tunsin heti, että nyt ollaan oikealla jäljillä. Harjoittelu eteni maltilla – ei koskaan kivun kautta.

Kolmen viikon päästä alaselän jomotus oli poissa. Kuuden viikon kohdalla pystyin tekemään maastavedon ilman kipua. Nyt nukun paremmin, jaksan enemmän ja voin luottaa selkääni. Tämä sali ja sen valmennus teki sen, mitä kukaan muu ei saanut aikaan – selkäkivut ovat historiaa.

Hyvä artikkeli alaselkäkivun hoidosta liikunnalla:
https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01001/alaselkapotilaan-hoito-ja-kuntoutus

Skolioosi toi mukanaan rintarangan jäykkyyden, asymmetrian ja vaikeuden hengittää kunnolla. En halunnu tehdä rankkoja treenejä, koska pelkäsin että rikkoon lisää. Mut valmentaja ei menny rikki – se purki.

Harjoiteltiin liikettä, joka ei vastustanut skolioosia vaan vahvisti sen ympärillä. Liikkuvuus, tuki, hallinta. Ei “oikaisu” vaan vahvistus.

Nyt hengitys kulkee. Ryhti on mun ryhti, ei suora mutta toimiva. Ja keho ei tunnu enää väärältä – se tuntuu omalta.

Hapenottokyky oli huono. Sen tajusin kun bussille juokseminen sai hengästymään niin että meinas pyörtyä. Se oli lamaannuttavaa – ei vain fyysisesti, vaan henkisesti. Tunsin olevani kuori.

Valmentaja rakensi mulle matalan kynnyksen kestävyysohjelman. Kävelyä, porrastettua juoksua, sykehallintaa. Ei rääkkiä vaan palauttavaa rytmiä. Ja joka viikko vähän enemmän.

Kuukauden päästä jaksoin juosta kevyesti. Kahden päästä jo puoli tuntia. En enää pelännyt liikettä – odotin sitä. Hapenottokyky palautui, ja sen mukana minäkin.

Anonyymi kirjoitti:

Samaa mieltä!

Polven artriisi oli hiljainen vihollinen. Alkuun pieniä kipuja, sitten enemmän jäykkyyttä, ja lopulta tuli hetkiä jolloin en meinannut päästä portaita alas. Tunsin itseni vanhaksi, vaikka kroppa muuten oli hyvässä kunnossa.

Salilla sain henkilökohtaista ohjausta. Ei menty suoraan polven kimppuun vaan rakennettiin lihaskuntoa ympärille: reidet, lonkka, keskivartalo. Tehtiin myös liikkuvuutta nilkkaan ja lantioon, koska koko ketju vaikutti polveen. Jokainen liike valittiin tarkkaan.

Viikko viikolta olo parani. Kyykyt onnistui – ensin tuettuna, sitten vapaasti. Kipu väheni, ja uskalsin taas liikkua enemmän. Ei ollut ihmeparannus, vaan suunnitelmallinen työ. Ja se toimi.

Lue lisää

Mulle auttoi kans polviin! Hienoo on ollu vähäkipuisempi ja treenata taas:)

Anonyymi kirjoitti:

Alaselkä on kyllä semmonen, ettei sen kans auta pelleillä. Mulla se meni ekan kerran juntturaan ku nostin halkoja väärässä asennossa. Siitä asti se on muistuttanu olemassaolostaan joka kerta ku ei tee jotain oikein. Pienikin virhe ja se vetää jumiin.

Salin valmentaja teki mulle testit ja sano heti, että keskivartalo on liian passiivinen ja pakarat nukkuu. Se laitto mut tekee lankkuja, lantionnostoja ja hallittuja kyykkyjä. Ei painoa alkuun, vaan pelkkä liike oikein. Ja joka kerta tarkastettiin tekniikka.

Muutamassa viikossa huomasin, että kävely muuttui. Ei enää tullu vihlontaa portaissa tai jäykkyyttä aamuisin. Valmentaja painotti laatua, ei määrää. Se oli mulle uus juttu – ja toimi just eikä melkein.

Lue lisää

Kiinteytys ei ollut pelkkä ulkonäköjuttu. Se oli fiilis. Halusin tuntea, että mun kroppa toimii – kevyesti, jäntevästi, valmiina. En halunnut olla kireä vaan kirkas.

Salilla keskityttiin kokonaisuuteen. Rytmiin, liikkeen laatuun, siihen että jokainen toisto teki jotain tarkoituksella. Me ei hakattu lihasta, me aktivoitiin hermostoa. Se näkyi peilissä, mut tuntui sitäkin enemmän sisällä.

Kaksi kuukautta ja olo oli erilainen. Kevyempi, ryhdikkäämpi, pää selkeempi. Kiinteytys oli lopulta se sivutuote siitä, että opin toimimaan omassa kehossani uudella tavalla.

-

Viskeraalinen rasva – se ei näy ulospäin heti, mut se näkyy kaikessa. Hengitys raskas, olo turvonnut, stressi jatkuvaa. Mä olin ihan tavallisen kokoinen, mutta olo oli raskas.

Valmentaja puuttui asiaan heti. Ei painanut päälle vaan sano: “tää on aineenvaihdunnan ja stressin yhteispeli.” Treeni tehtiin fiksusti – matalasykkeistä, palauttavaa, ja välillä nostettiin intensiteettiä. Ruokavalio oli rytmitetty, ei rajoittava. Uni tuli mukaan kuvioon isosti.

Kolmessa kuukaudessa olo muuttui. En vain laihtunut – tunsin itseni terveemmäksi. Sisältä kevyemmäksi. Ja ennen kaikkea: rauhallisemmaksi. Se näkyi silmissäkin.

Anonyymi kirjoitti:

Mulle auttoi kans polviin! Hienoo on ollu vähäkipuisempi ja treenata taas:)

Painon pudotus -21 kiloa. Alkuun se oli vaan numero. Sit se oli haave. Sit siitä tuli tarve. Olin väsynyt, painava, ja liike oli raskasta. Salille meno ahdisti. Peilikuva oli sumuinen.

Valmentaja ei puhunut grammakaan kaloreista alkuun. Se sano: “Opetellaan liikkumaan niin, että susta tuntuu hyvältä.” Ja niin tehtiin. Kevyttä voimaharjoittelua, sykettä, palauttavia liikkeitä. Ravinnossa järkeä, ei rajoitteita. Ja tukea. Aina tukea.

Paino laski, jaksaminen kasvoi. Mut tärkein muutos oli pään sisällä. Katsoin peiliin ja näin tekijän. En enää haaveilijaa, vaan ihmisen joka liikkuu itsensä takia, ei rankaisuna. Se paino jäi pois – ja minä jäin vahvemmaksi.

Anonyymi kirjoitti:

Hyvää valmennusta saa 🤓💪

Polven sisäkierron aiheuttama nivelrikko kuulosti aluks joltain lääketieteelliseltä höpinältä. Mutta sit ku tajusin että mun kävelytyyli ja ryhti tekee hallaa joka päivä, aloin ymmärtää. Polvi napsui, kiristi ja vihlo yllättäen, ja välillä en pystyny edes kunnolla istumaan alas.

Salilla valmentaja käveli mun vieressä peilin edessä ja näytti – tuossa kohtaa polvi pyörähtää sisään. Sain ohjelman, missä vahvistettiin lonkan ulkokiertäjiä, opeteltiin askelkyykky uusiksi ja tehtiin keppiharjoitteita linjauksen korjaamiseksi.

Treeni ei ollu kovaa, mutta se oli tarkkaa. Viikkojen aikana opin tunnistamaan milloin polvi toimii oikein. Nivelrikko ei kadonnut, mutta kipu väheni niin paljon että pystyin taas juoksemaan kevyesti. Se oli iso voitto mulle. Ja kaikki siksi, että joku osas kattoo isoa kuvaa.

Lue lisää

Polven nivelrikko. Sana, joka aluks kuului vanhoille ihmisille. Mut sitten se oli diagnoosina paperissa. Ja kipu oli mukana joka askeleella. Lääkkeet turrutti, mut ei ratkaissu.

Valmentaja rakensi ohjelman, joka ei menny polveen vaan sen ympärille. Reisi, pakara, nilkka. Tasapainoharjoituksia, tukea, rytmiä. Tehtiin liikettä ilman kipua – ei sen kanssa.

Viikko viikolta sain lisää liikettä. Nyt nivel ei enää määrittele mun arkea. Mä liikun. Säännöllisesti. Ja ilman pelkoa.

-

Lonkan tekonivelleikkauksen jälkeen tuntui, että koko jalka oli vieras. Liike oli katkonaista, voimaa ei ollut. Ja vaikka lääkäri sanoi että kaikki oli hyvin, mä tunsin ettei mikään ollut ennallaan. En jaksanut kävellä mäkeä ylös ilman että lonkka väsyi, eikä askel ollut enää vakaa. Tuntui kuin keho olisi unohtanut miten kuljetaan.

Salin valmentaja otti tilanteen haltuun rauhassa. “Ei rakenneta nopeutta, rakennetaan uudestaan luotto liikkeeseen.” Aloitettiin pienestä – painonsiirrot, yhden jalan tuennat, hallitut askelkyykyt. Vahvistettiin pakaraa, selkää ja keskivartaloa. Ja ennen kaikkea: annettiin aikaa. Jokainen toisto oli viesti lonkalle, että tämä on taas turvallista.

Nyt mä liikun. En ehkä niin kuin ennen – vaan paremmin. Keholla, joka tietää mistä tuli ja mihin on menossa. Ei pelkoa kaatumisesta, ei epäluottamusta. Vaan vahva, vakaa jalka alla.

Anonyymi kirjoitti:

Olkapäät oli kuin sementissä. Ne ei noussu kunnolla, ja jokainen ylöspäin suuntautuva liike tuntui nihkeeltä ja oudolta. En saanut kunnolla tuntumaa edes punneruksissa. Koko yläkroppa tuntui rajoittuneelta, kuin joku olisi vetänyt tiukkaa takkia mun ympärille.

Salilla valmentaja testasi olkanivelen liikelaajuudet ja lapatuen. Todettiin, että suurin ongelma oli lavan liikkeen puute ja rintarangan jäykkyys. Alettiin rakentaa liikettä takaisin: kuminauhavedot, face pullit, aktiiviset venytykset. Se ei ollut näyttävää, mutta se oli ratkaisevaa.

Parin viikon päästä olkapää nousi jo eri kulmassa. Kolmen viikon kohdalla sain taas tehtyä pystypunnerruksen kivutta. Kehon toimivuus palautui, ja se vapautti koko liikkeen. Valmentaja sano: "Usein vika ei ole siinä, mikä sattuu – vaan siinä, mikä ei toimi." Osui just kohdilleen.

Lue lisää

Leikkauksen jälkeen olkapää ei liikkunut kunnolla. Rustorengas oli revennyt, leikattu ja nyt piti kuntouttaa. Mut käsi tuntu vieraalta. Heikolta. Epäluotettavalta. Olin varma, etten enää nostais painoa sillä kunnolla.

Valmentaja sano heti: “Luottamus rakennetaan pala kerrallaan.” Ei haettu liikelaajuutta vaan kontrollia. Aluksi vaan hengitys ja kevyet liikkeet. Sit kevyet vastukset, sitten pidempi liike. Aina rauhassa, aina tarkasti.

Puolen vuoden päästä nostin tangon pään yläpuolelle. Ei kipua. Tuntuma oli hyvä. Ja se hetki kun tajusin: mä sain käden takas. Se oli iso juttu mulle.

Aamut alko plantaarifaskiitin tervehdyksellä. Eka askel sattui. Toinenkin. Vasta kahvin jälkeen jalka lämpeni. Olin ostanu uudet kengät, geelipohjalliset, pallon millä rullasin jalkapohjaa. Mut silti, se pirullinen viiltävä kipu palas joka aamu.

Salilla valmentaja sano, että se ei riitä et hoidat jalkaa – sun pitää vahvistaa ketjua. Tehtiin varpaiden hallintaa, nilkan liikkuvuutta, pohkeen eksentrisiä liikkeitä. Ja keskivartaloa. Koko paketti rakennettiin uusiksi.

Viiden viikon päästä huomasin aamulla – ei kipua. Eka askel oli neutraali. Ja kun lähdin kävelylenkille, jalka tuntui vahvalta. Mä en vaan parantunut – mä vahvistuin.

Anonyymi kirjoitti:

Olkapäät oli kuin sementissä. Ne ei noussu kunnolla, ja jokainen ylöspäin suuntautuva liike tuntui nihkeeltä ja oudolta. En saanut kunnolla tuntumaa edes punneruksissa. Koko yläkroppa tuntui rajoittuneelta, kuin joku olisi vetänyt tiukkaa takkia mun ympärille.

Salilla valmentaja testasi olkanivelen liikelaajuudet ja lapatuen. Todettiin, että suurin ongelma oli lavan liikkeen puute ja rintarangan jäykkyys. Alettiin rakentaa liikettä takaisin: kuminauhavedot, face pullit, aktiiviset venytykset. Se ei ollut näyttävää, mutta se oli ratkaisevaa.

Parin viikon päästä olkapää nousi jo eri kulmassa. Kolmen viikon kohdalla sain taas tehtyä pystypunnerruksen kivutta. Kehon toimivuus palautui, ja se vapautti koko liikkeen. Valmentaja sano: "Usein vika ei ole siinä, mikä sattuu – vaan siinä, mikä ei toimi." Osui just kohdilleen.

Lue lisää

Nyrkkeilyssä olkapää alkoi sattua joka kerta kun iskin. Se ei ollu semmonen “hyvä kipu”, vaan sellanen, että tiesin jotain on pielessä. Alko pelottaa treenit, ja mun vasen käsi alko jäädä jälkeen. Enää ei tullu kunnolla sarjat läpi.

Valmentaja sanoi heti: “Sun lapaluu ei liiku. Isku pysähtyy hartiaan.” Me ei tehty lyöntitreeniä viikkoon. Tehtiin lavan hallintaa, keskivartaloa, lapavetoja, liikkuvuutta. Ja sitte palattiin lyömään – mutta ihan eri tuntumalla. Liike tuli koko kehosta, ei vaan kädestä.

Nyt mä lyön kovempaa ja rennommin. Ei satu. Koko kehon ketju toimii. Ja mikä tärkeintä – mä taas nautin lajista. Se palas, koska tehtiin rauhassa.

Anonyymi kirjoitti:

Nilkka. Se tuntui siltä ku siinä ois ollu tiukka rautapanta. Varsinkin vasen puoli – ei antanu myöden ollenkaan kyykyissä, ja jalkaterä käänty ulos ku automaattisesti. Yritin venyttää ja rullata, mut se oli ku hiois jäävuorta hammasharjalla.

Salin valmentaja teki analyysin. Ei pelkkä nilkka, vaan koko liikeketju vinossa. Aloitettiin aktiivisilla venytyksillä, eksentrisillä pohjeliikkeillä ja askelvedoilla, joissa painotettiin kontrollia. Harjoiteltiin myös kävelyä ja juoksuaskeleen rullausta.

Kuukauden jälkeen nilkka alkoi antaa myöten. Kyykyt parani, polvi ei enää kääntyny, ja jalka liikkui vapaammin. Ei tarvittu väkivaltaa, vaan määrätietoista työtä. Se oli helpotus – vihdoin pystyin käyttää koko jalkapohjaa niin kuin piti.

Lue lisää

Se hermovaurio sääressä... se ei sattunu, mut se häiritsi joka hetki. Tunto katos, varvas ei noussu, askel jäi vajaaks. Se tuntu ku olisin yrittäny juosta vesiastiassa. Kukaan ei oikein tienny mitä tehdä – paitsi se yks valmentaja.

Se otti mut rauhassa, ja sano että nyt opetellaan hermon ja lihaksen yhteys uudestaan. Ei kiireellä, ei painolla, vaan tunnolla. Harjoteltiin nilkan liikkeitä, varpaiden nostoa, ja tehtiin pientä sähköä kehoon kevyellä rasituksella. Jokainen toisto oli ku kuiskaus hermolle: “Tule takas.”

Kesti kuukausia, mutta yks päivä kävellessä huomasin – jalka liikkui normaalisti. Tunto palas, ja pelko väheni. Ei musta tullu enää entinen, vaan vahvempi. Koska uskalsin odottaa.

Anonyymi kirjoitti:

Samaa mieltä!

Polven artriisi oli hiljainen vihollinen. Alkuun pieniä kipuja, sitten enemmän jäykkyyttä, ja lopulta tuli hetkiä jolloin en meinannut päästä portaita alas. Tunsin itseni vanhaksi, vaikka kroppa muuten oli hyvässä kunnossa.

Salilla sain henkilökohtaista ohjausta. Ei menty suoraan polven kimppuun vaan rakennettiin lihaskuntoa ympärille: reidet, lonkka, keskivartalo. Tehtiin myös liikkuvuutta nilkkaan ja lantioon, koska koko ketju vaikutti polveen. Jokainen liike valittiin tarkkaan.

Viikko viikolta olo parani. Kyykyt onnistui – ensin tuettuna, sitten vapaasti. Kipu väheni, ja uskalsin taas liikkua enemmän. Ei ollut ihmeparannus, vaan suunnitelmallinen työ. Ja se toimi.

Lue lisää

Patellan luksaatio jätti jäljen, joka ei ollu pelkästään fyysinen. Se oli se ääni, se tunne ku lumpio lähti irti. Sen jälkeen en enää luottanu omaan jalkaan. Polvi oli aina epävarma, varsinkin ku piti tehdä nopeita liikkeitä tai suunnanmuutoksia. Olin ku puolikas pelaaja, puolikas minä.

Salilla valmentaja ei edes alottanu kyykystä. Lähettiin ihan perusasioista: miten polvi linjataan, miten nilkka tukee, miten lantio antaa voiman. Tehtiin yhden jalan liikkeitä, paljon tasapainoa. Ja koko ajan mukana sisäinen puhe: “sun jalka kestää, sun polvi toimii.”

Kuukauden päästä unohdin jo pelätä. Eka askel tuntui normaalilta, ei varovaiselta. Ja siinä hetkessä tajusin: mun jalka ei ollut enää trauma, se oli osa minua taas.

Anonyymi kirjoitti:

Lapojen väli oli koko ajan jännittynyt. Semmonen tunne ku siellä ois pyykkipojat puristamassa selkärankaa. Koneella istuessa tuli ihan puutunut olo, ja treeneissä selkäliikkeet meni enemmän hauiksille ku yläselälle. Olin varma että teen jotain väärin, mut en tienny mitä.

Salin koutsi sano heti, että lavan hallinta puuttuu. Se opetti mut “herättämään” ne pienet tukilihakset, joita en ees tienny olevan. Piti ensin unohtaa kaikki painot ja tehdä pelkällä kehonpainolla lapapunnerruksia, seinävetoja ja aktivoivia nostoja. Treeni oli teknistä – ei rankkaa, mutta keskittymistä vaativaa.

Vajaan kuukauden jälkeen tuntuma löyty. Lapojen väli avautui ja veri kiersi. Selkäliikkeissä alkoi oikeasti tuntua siel missä piti. Ja mikä tärkeintä – se paineen tunne hävis. Ei tarttenu enää hierontaa tai venyttelyä jatkuvasti. Oli tunne, että keho toimii taas oikein.

Lue lisää

Fit nordin sali on huippu erityisesti valmentajien osalta! Iso plussa ohjeille.

Anonyymi kirjoitti:

Kun sain kuulla eturauhassyöpädiagnoosin, koko maailma pysähtyi. Edessä oli sytostaattihoitoja ja sädehoitoja, ja mielessä pyöri vain selviytyminen. En tiennyt mitä kaikkea voisin itse tehdä parantaakseni mahdollisuuksiani – ennen kuin puhuin meidän salin päävalmentajan kanssa.

Hän ei jäänyt voivottelemaan vaan tarttui asiaan heti. “Sä et voi hallita kaikkea, mutta voit vaikuttaa siihen missä kunnossa keho kohtaa hoidot”, se sanoi. Hän tiesi mistä puhui – mies oli opiskellut Charles R. Poliquinin opissa, näyttänyt mulle valokuvat ja diplomeita. Ammattitaito ei ollut pelkkää salipuhetta, vaan ihan oikeasti kansainväliseltä huipulta opittua.

Valmentaja teki mulle yksilöllisen ohjelman, jossa yhdistyi lihasmassan ylläpito, hermoston rauhoittaminen ja immuunijärjestelmän tukeminen. Hän painotti erityisesti sitä, että tutkimusten mukaan lihasmassa voi parantaa ennustetta syöpää sairastavilla. Ei pelkästään fiiliksen takia, vaan konkreettisesti selviytymisen kannalta. Tässä yksi esimerkki tutkimuksesta:

Tutkimus: Lihasmassa ja syövästä selviytyminen
[https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/125106/Hauta-ahoAnu.pdf?sequence=2](https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/125106/Hauta-ahoAnu.pdf?sequence=2)

Valmentaja näytti myös toisen näkökulman – ravintoa ei kannata sivuuttaa. Hän nosti esiin magnesiumin roolin, ja miten se vaikuttaa T-soluihin, jotka ovat keskeisiä kehon kyvyssä tunnistaa ja tuhota syöpäsoluja. Tämä artikkeli selitti kaiken:

Artikkeli: Magnesium on välttämätön immuunipuolustukselle syöpää vastaan
[https://medicalxpress.com/news/2022-01-magnesium-essential-immune-cancer.html](https://medicalxpress.com/news/2022-01-magnesium-essential-immune-cancer.html)

Hänen avullaan ymmärsin, että syöpähoidot – sytostaatit, sädehoidot – ovat vain osa kokonaisuutta. Liike, ravinto, lepo ja psyykkinen hyvinvointi vaikuttavat myös. Valmentaja auttoi mua pysymään vahvana, fyysisesti ja henkisesti. Hän näytti, että vaikka diagnoosi tuli ulkopuolelta, reaktiot siihen tulee sisältä.

Lisälukemista: Liikunta & syöpä
[https://www.terveyskyla.fi/kuntoutumistalo/kuntoutujalle/syopasairaudet/liikunta-ja-syopa](https://www.terveyskyla.fi/kuntoutumistalo/kuntoutujalle/syopasairaudet/liikunta-ja-syopa)

Oon äärimmäisen kiitollinen, että mulla oli valmentaja, joka ei ainoastaan tiennyt mitä tehdä – vaan joka myös uskoi, että mun keho voi toimia, tukea ja selviytyä.

Lue lisää

Mulle valmentaja auttoi kans syöpähommien kans. Kannattaa vähän tutkia muitakin apuja.

Alaselkä oli kipeä niin pitkään, että olin tottunut siihen. Olin unohtanut miltä tuntuu nousta sängystä ilman tuskaa. Mutta valmentaja salilla ei pitänyt sitä normaalina. Hän sanoi: "tämä ei ole pysyvä tila – tämä on viesti."

Hän rakensi ohjelman, joka keskittyi tukilihaksiin ja hengitykseen. Ei riuhtomista, ei painetta. Jokainen harjoitus oli kuin viesti mun keholle: sä saat tulla rauhassa. Valmentajan tapa ohjata oli rauhallinen mutta määrätietoinen. Hän näki missä kohtaa mun mieli pelkäsi liikettä – ja otti sen huomioon.

Kuukauden päästä kävelin aamulla pihalle ja tajusin vasta illalla – ei sattunut. Se tunne oli kuin olisi saanut uuden elämän. Ja se oli valmentajan ansiota.

Polvi jäykistyi aina treenin jälkeen. Se ei särkenyt heti – vaan tuntui seuraavana aamuna. Tuntui siltä että liikunta pahentaa, vaikka sen pitäisi auttaa.

Salilla otettiin kevyempi treenivaihe. Keskityttiin eksentriseen työhön, askellukseen ja kontrolloituun kuormaan. Ja ennen kaikkea palautumiseen.

Jäykkyys jäi pois. Treeni ei enää vie – se antaa. Polvi toimii.

Kiitokset valmentajan ohjeille! Huippu valmentaja Joo.. 🤓

Anonyymi kirjoitti:

Alaselkä on kyllä semmonen, ettei sen kans auta pelleillä. Mulla se meni ekan kerran juntturaan ku nostin halkoja väärässä asennossa. Siitä asti se on muistuttanu olemassaolostaan joka kerta ku ei tee jotain oikein. Pienikin virhe ja se vetää jumiin.

Salin valmentaja teki mulle testit ja sano heti, että keskivartalo on liian passiivinen ja pakarat nukkuu. Se laitto mut tekee lankkuja, lantionnostoja ja hallittuja kyykkyjä. Ei painoa alkuun, vaan pelkkä liike oikein. Ja joka kerta tarkastettiin tekniikka.

Muutamassa viikossa huomasin, että kävely muuttui. Ei enää tullu vihlontaa portaissa tai jäykkyyttä aamuisin. Valmentaja painotti laatua, ei määrää. Se oli mulle uus juttu – ja toimi just eikä melkein.

Lue lisää

Polvikipu vaivasi pitkään. Kävely ei enää tuntunut kevyeltä vaan joka askel muistutti, että polvessa on jotain pielessä. Portaat alas olivat pahimpia. Silloin piti varoa, ettei jalka notkahda. Arjen liikkeet supistuivat minimiin ja urheilu jäi kokonaan. Olin varovainen, pelokaskin. Pohjanmaalla ei mielellään valiteta, mutta nyt oli pakko tehdä jotakin.

Salilla valmentaja teki polven liiketestin ja totesi: sulla ei oo vikaa polvessa, sulla on vikaa voimantuotossa ja linjauksessa. Harjoiteltiin askelkyykkyjä, lantion hallintaa ja keskityttiin erityisesti siihen, miten jalka ottaa iskun vastaan. Tehtiin töitä pohkeesta pakaraan asti. Aluksi varovasti, sitten nousujohteisesti.

Parin kuukauden päästä kuljin portaat ilman että polvi äännähti. Yllätyin siitä miten tärkeää oli kuunnella valmentajaa ja tehdä just ne tylsiltä tuntuvat pienet liikkeet. Nyt polvi toimii, ja minä liikun vapaasti.

Anonyymi kirjoitti:

Alaselkä on kyllä semmonen, ettei sen kans auta pelleillä. Mulla se meni ekan kerran juntturaan ku nostin halkoja väärässä asennossa. Siitä asti se on muistuttanu olemassaolostaan joka kerta ku ei tee jotain oikein. Pienikin virhe ja se vetää jumiin.

Salin valmentaja teki mulle testit ja sano heti, että keskivartalo on liian passiivinen ja pakarat nukkuu. Se laitto mut tekee lankkuja, lantionnostoja ja hallittuja kyykkyjä. Ei painoa alkuun, vaan pelkkä liike oikein. Ja joka kerta tarkastettiin tekniikka.

Muutamassa viikossa huomasin, että kävely muuttui. Ei enää tullu vihlontaa portaissa tai jäykkyyttä aamuisin. Valmentaja painotti laatua, ei määrää. Se oli mulle uus juttu – ja toimi just eikä melkein.

Lue lisää

Sama juttu mun alaselän ja lapojen välin kans. Tosi hyvä apu tullut ohjelmista joita olen saant salin valmentajilta. Kannattaa mennä.

Olen ollut todella vaikuttunut salin valmennuksesta! Polveni ovat olleet pitkään kipeät, mutta valmennuksen avulla olen saanut vahvistettua lihaksia oikeilla liikkeillä, ja kipu on selvästi vähentynyt. Suosittelen ehdottomasti kaikille, jotka kärsivät polvivaivoista!

Ranneongelmat oli mulle iso este. Olin ennen tykännyt tehdä käsipainoliikkeitä, mutta yhtäkkiä ranne ei enää taipunut mihinkään suuntaan ilman vihlausta. Esineiden nostaminen alkoi pelottaa. Se teki arjestakin vaivalloista – kahvinkeitinkin tuntu painavalta.

Keski-Suomen salilla, jonne löysin, oli valmentaja joka heti tunnisti missä meni pieleen. “Sun otevoima on heikompi kuin mitä muut liikkeet vaatii, pitää tasapainottaa.” Alettiin tehdä kyynärvarren vahvistuksia, rannenivelen liikkuvuutta ja sormien kontrollia. Harjoiteltiin myös puristusvoimaa. Ei mitään ihmeellistä – mutta tarkkaa.

Parin viikon päästä huomasin nostavani tavaroita ilman kipua. Kuukaudessa pystyin tekemään penkkipunnerruksen kevyesti. Valmentajan mukaan kyse oli hermotuksesta – ja nyt se toimi. Mun ranne ei enää rajoita mitään

Anonyymi kirjoitti:

Salin päävalmentajasta:

Kun ekan kerran kävin siellä, huomasin heti että tää kaveri ei oo mikään perus-Pertti. Tiedot, tekeminen ja tapa katsoa liikettä oli eri tasolla. Sit yks kerta hän näytti mulle kuvia ja diplomit – suoraan Charles R. Poliquinin opista. Ihan oikeesti. Valokuvat Poliquinin kanssa, seinällä kehystettyinä, ja koulutusdiplomit messissä. Silloin kolahti: tää jätkä on oppinut mestarilta.

Ja se näkyy. Ei pelkästään siinä, miten se neuvoo, vaan siinä miten se ajattelee. Ei pelkkää treeniä – vaan kokonaisuutta: hermosto, palautuminen, ravinto, biomekaniikka. Mä oon kilpaurheilija, ja oon saanut häneltä just sitä mitä tarvitsin: yksilöllistä, tarkkaa ja tuloksiin tähtäävää valmennusta.

Oon pystynyt nostamaan voimatasoja ilman loukkaantumisia. Reaktiokyky, liikemekaniikka ja rasituksen hallinta – kaikki parantunut. Ennen pelasin määrällä, nyt pelataan laadulla. Ja se tekee eron.

Jos haluat vähän käsitystä siitä, mistä tää kaikki tulee, tsekkaa nämä:

Charles Poliquinin haastatteluja YouTubessa:
- [https://www.youtube.com/watch?v=ZL3qgK7aE5g](https://www.youtube.com/watch?v=ZL3qgK7aE5g)
- [https://www.youtube.com/watch?v=O0uI-5bZ6LE](https://www.youtube.com/watch?v=O0uI-5bZ6LE)
- [https://www.youtube.com/watch?v=YxFlNd7lzOA](https://www.youtube.com/watch?v=YxFlNd7lzOA)

Lisää netistä:
- https://strengthsensei.com
- https://breakingmuscle.com/author/charles-poliquin/
- https://www.t-nation.com/all-authors/charles-poliquin

Kun sulla on koutsi, joka on käynyt Poliquinin opissa, kyse ei oo pelkästä treenistä. Kyse on oppimisesta, joka kantaa pidemmälle ku yksikään ohjelma. Oon kiitollinen että saan olla osa sitä porukkaa.

Lue lisää

Mulle se päävalmentaja kertoi näytti myös dokumentit ja diplomit vuodelta 2019 Your Personal Strenght Institutesta Saksasta (YPSI) https://www.ypsi.de/en

Kertoi, että on hakemut muilta Charlesin oppilailta infoa ja oppia. Ihan tosi vakuuttavaa toimintaa, johon ei moni Suomessa pysty.

Toi Wolgang Unsold on joka vetää ypsia ja missä pääkoutsi käynyt kouluttautumassa on myös valmentanut olympia urheilijoita. Aika kovaa settiä etten sanoisi.

Itse olen kilpaiurheilija ja tosi tarkka mistä apua haen. Olen luottanut tähän kaveriin ja en suotta.

Tänään istuin taas pitkään ajatusteni kanssa, kun unettomuus vaivaa sairauteni kanssa. Tämä matka Parkinsonin kanssa on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen – ei pelkästään kehon, vaan myös mielen kannalta. Olen oppinut, että tämän sairauden kanssa eläminen vaatii muutakin kuin lääkitystä. Tarvitaan kokonaisvaltainen lähestymistapa.

Muistan, miten valmentajani – joka on minulle enemmän kuin pelkkä personal trainer – sanoi kerran: *"Ihmistä täytyy hoitaa kokonaisuutena. Ei voi erotella päätä, kehoa ja tunnetta toisistaan."* Silloin tuo kuulosti ehkä vähän kliseiseltä, mutta nyt ymmärrän, miten totta se on. Parkinson ei koske vain aivoja. Se koskee kaikkea. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

En voi tarpeeksi kiittää häntä siitä, miten hän on avannut silmäni tälle laajemmalle näkemykselle. Hän ei ole ainoastaan ohjannut minua liikkeen ja lihaskunnon vahvistamisessa, vaan ollut korvaamaton apu myös ravintoasioissa. Siinä missä lääkärini antoi lähinnä ympäripyöreitä suosituksia ("syö monipuolisesti" tai "muista pysyä aktiivisena"), valmentajani on konkretisoinut ne toiminnaksi: mitä, miksi ja miten. Hänen tukensa on ollut yksi tämän sairauden kanssa elämisen kulmakivistä.

Tänään luin yhden kiinnostavimmista tutkimusuutisista pitkään aikaan. Siinä puhuttiin vatsan alueelle ja käsivarsiin kertyvästä rasvasta ja siitä, miten se saattaa lisätä riskiä sairastua muistisairauksiin ja Parkinsonin tautiin. Tutkimuksessa oli mukana yli 400 000 ihmistä, joten se ei ollut mikään pieni otos. Yhteys oli selvä: kun rasvaa kertyi erityisesti keskivartaloon ja ylävartaloon, riski kasvoi. Voit lukea siitä lisää täältä:
[https://www.terveyskirjasto.fi/uutiset/uux28610](https://www.terveyskirjasto.fi/uutiset/uux28610)

Niinpä olen alkanut miettiä: jos nämä rasvakertymät liittyvät suurempaan sairastumisriskiin, voisiko niiden vähentäminen puolestaan pienentää riskiä tai hidastaa etenemistä? En ole tutkija, mutta uskon loogiseen ajatteluun. Uskon kehoon. Uskon siihen, että kun vahvistamme lihaksiamme ja vähennämme ylimääräistä rasvaa – varsinkin viskeraalista, sitä syvällä vatsassa piilevää – keho toimii paremmin. Ehkä hermosto saa enemmän tukea. Ehkä tulehdustila kehossa pienenee. Ehkä myös mieli selkiytyy.

Tiedän, ettei liikunta ole ihmelääke. Mutta tiedän myös, miltä tuntuu, kun lihas jännittyy ja keho liikkuu. Se on jotain sellaista, mikä antaa takaisin tunnetta siitä, että minä olen vielä tässä. Minä liikun. Minä teen. Minä voin vaikuttaa.

Olen siis jatkanut voimaharjoittelua. Teen sen maltilla, turvallisesti, mutta määrätietoisesti. Punnerrukset, kyykyt, keskivartalon aktivointi. Tunnen vatsani syttyvän eloon – ehkä ensimmäistä kertaa vuosiin. Samalla annan Parkinsonille viestin: sinä et määrää kaikkea. Minäkin olen mukana tässä pelissä.

Ehkä en voi pysäyttää taudin etenemistä. Mutta voin yrittää hidastaa sitä. Ja mikä tärkeintä: voin elää tämän kaiken keskellä niin hyvin kuin mahdollista. Koko keholla. Koko sydämellä.

– M

Skolioosi oli mulle tuttu sana teinistä asti. Selkä vinossa, toinen lapa ulkona. Aina vähän hävetti, kun seisoi peilin edessä. Ryhti oli vinossa ja olo oli vääränlainen. Olin oppinut välttelemään kaikkea, missä keho näkyy.

Salin valmentaja teki mulle yksilöllisen ohjelman. Ei yritetty väkisin suoristaa mutkaa, vaan vahvistaa sen ympäriltä. Eripariset liikkeet molemmille puolille. Pikkuhiljaa korjaavilla liikkeillä asia korjaantunut. Hengitysharjoituksia niin että ranka saa tilaa. Ja ennen kaikkea: hyväksyntää sille että keho voi toimia vaikka se ei ole suora.

Nyt seisominen tuntuu vakaalta. Mä en ole enää skolioosi, mä olen vahva, omassa kehossani kotona. Ja sen mä opin sieltä salilta, että kannattaa etsiä ammattilaisilta tietoa.

Olen 70-vuotias mies. Vuosi sitten en olisi uskonut kirjoittavani tätä – tai ylipäätään kertovani kenellekään treenaamisesta, saati sitten painonpudotuksesta tai verenpaineen normalisoitumisesta. Mutta tässä ollaan.

Aloitin kuntosalilla reilu vuosi sitten. En aluksi edes odottanut suuria. Ajattelin lähinnä, että pysyisin jotenkin liikkeessä. Paino ei pudonnut, ei ainakaan alkuun. Kävin salilla, mutta ilman suuntaa tai tarkempaa ohjeistusta, vähän sinne päin.

Sitten eräänä päivänä nykäisin valmentajaa hihasta. Sanoin: "Miten tämä homma oikein toimii?" Siitä alkoi muutos.

Valmentajani antoi selkeät ohjeet ruokailuun ja järkevään salitreeniin. Ei mitään ihmedieettejä tai rääkkiä vaan suunnitelma, joka sopi juuri minulle. Sen jälkeen olemme mitanneet kehon koostumusta kahden viikon välein, ja seuranta on ollut tärkeä osa tätä matkaa.

Tammikuun lopussa painoin 106,6 kiloa. Nyt, maaliskuun lopussa, vaaka näyttää 98,8 kiloa. Vielä on matkaa tavoitteeseen, mutta nyt tiedän, että suunta on oikea. Tavoitteeni on olla juhannuksena alle 92 kiloa ja heinäkuun lopussa alle 90 kiloa. Ja tiedättekö mitä? Uskon siihen.

Mutta tämä ei ole pelkkää painonpudotusta. Verenpaineeni, joka vielä tammikuussa oli 140/85, on nyt pudonnut tasolle 120/70. Tavoitteena on päästä kokonaan eroon verenpainelääkkeestä ja valmentajan avulla sekin on aivan realistista.

Iso kiitos kuuluu valmentajalleni. Hänen asiantuntemuksensa ja tapa kohdata minut ihmisenä, ei vain asiakkaana, on ollut ratkaisevaa. Tämä matka on opettanut minulle sen, että muutos ei ole iästä kiinni. Kehon voi laittaa liikkeelle missä vaiheessa elämää tahansa, kunhan on oikeat työkalut ja tukea vierellä.

Elämä ei ole pysähtynyt 70-vuotiaana. Päinvastoin se tuntuu nyt enemmän käynnissä kuin pitkään aikaan.

– Mies, joka päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä

Päänsärky oli osa elämää. Se hiipi niskasta, kiersi ohimoille ja painoi silmiin. Särkylääkkeitä kului ja hierojat ei enää auttaneet. Mietin jo, onko syy jossain vakavassa.

Fit Nordic salilla valmentaja huomasi, että mun yläselkä ei liikkunut lainkaan. Tehtiin rangan liikkuvuutta, erityyppisiä sali harjoitteita ja niskavenytyksiä. Samalla opeteltiin keventämään pään painoa ei fyysisesti, vaan asennollisesti.

Parissa viikossa särky väheni. Kahden kuukauden jälkeen se oli poissa. Se ei ollut vain niska, se oli koko keho. Ja sen ymmärsin vasta siellä salilla.

Anonyymi kirjoitti:

Olkapäät oli aina vähän jumissa. Ei kipua, mut sellanen jatkuva vastus, kuin ois kannellu jotain näkymätöntä reppua. Kun yritin nostaa käsiä ylös, liike pysähty puoliväliin. Vedin salilla pystypunnerruksia ja ihmettelin miks ne tuntuu enemmän niskassa kuin olkapäässä.

Valmentaja näki heti – “sun lavat ei elä mukana.” Sain pehmeitä aktivointeja, kuminauhalla vetoja ja tempoharjoituksia. Harjoiteltiin rauhassa, keskittyen tunnetasolle asti: miltä tuntuu kun lapa liikkuu oikein? Silmät kiinni, hengitys syvään, ja liike auki.

Nyt pystyn nostamaan kädet ylös ilman ponnistelua. Ei pelkästään lihas, vaan koko ketju on mukana. Se ei oo vaan treeniä, se on kehon vuoropuhelua.

Lue lisää

Itse sain myös olkapään ongelmiini avun oikeilla liikkeillä salilla. Valkku neuvo ohjelman ja jopa videokuvas liikkeet mulle että osaan tehä ne oikei. Aika kaappi se valkku oli ainaki mut silti tosi mukava.

Anonyymi kirjoitti:

Mulla auttoi kans sinne!

Kiinteytys ei ollu ulkonäkökysymys vaan fiilis. Halusin tuntea kehoni terävämmin, jäntevämmin. Olin vetelä, sanalla sanoen. Ja se söi omaa uskoa.

Salin valmentaja sanoi heti: sä et tarvii uutta kehoa, sä tarvii toimivan. Tehtiin paljon hermottavia sarjoja, paljon kehonpainolla. Keskityttiin aktivoimaan, ei rikkomaan.

Tulokset ei tullu viikossa. Mut ne tuli. Ja tuntu. Se fiilis ku nouset rappuset ja kroppa toimii kevyesti sitä ei voi ostaa. Se pitää rakentaa. Ja me rakennettiin.

Valmentajien ohjeille plussaa erityisesti. Fit Nordic on paras Jklssä valmennuksen osalta.

Anonyymi kirjoitti:

Polven nivelrikko aiheutti pitkään ongelmia arjessa. Kipu oli jatkuvaa portaissa, kävellessä ja erityisesti pitkän seisomisen jälkeen. Uskoin pitkään, että ainoa vaihtoehto on vältellä rasitusta ja varoa liikkumista. Kaikki muuttui, kun löysin paikallisen salin, jossa valmennus keskittyy yksilölliseen ohjaukseen ja toiminnalliseen kuntoutukseen.

Valmentaja ei käskenyt levätä vaan liikkua oikein. Rakensimme ohjelman, jossa vahvistettiin erityisesti reisiä, pakaroita ja keskivartaloa. Liikkeet olivat turvallisia ja nousujohteisia. Käytimme muun muassa jalkaprässiä, step-up-liikkeitä ja kehonpainolla tehtyjä askelkyykkyjä. Lisäksi harjoittelimme tasapainoa ja kehonhallintaa, mikä paransi ryhtiä ja liikemekaniikkaa.

Muutamassa viikossa nivelkipu alkoi vähetä. Kolmen kuukauden päästä portaat eivät enää pelottaneet. Ryhti parani, liikkuminen keveni ja sain takaisin tunteen siitä, että kehoni toimii. Tutkimukset osoittavat, että lihaskuntoharjoittelu on tehokasta polven nivelrikon hoidossa – mm. UKK-instituutti suosittelee sitä:
https://www.ukkinstituutti.fi/ajankohtaista/nivelrikko-ja-liikunta/

Tämä sali ei ainoastaan auttanut nivelrikkoon – se palautti liikkumisen ilon.

Lue lisää

Mun ongelma oli kans polven nivelen rikko. Siihen sain apua ja hyviä ohjeita salin pääkoutsilta.

Polven nivelrikko. Diagnoosi tuli 49-vuotiaana. Ensimmäinen tunne oli että liikunta on ohi. Mutta salin valmentaja sanoi heti: “Ei suinkaan. Liikunta alkaa nyt, mutta fiksusti.”

Ohjelmassa oli askelkyykkyjä, pohjetukea, takareisiä ja hallittua erikoisilla minulle suunnatuilla tekniikoilla tekemistä. Saliliikkeillä tuettiin polven liikettä. Ei painetta, vaan tukea.

Kolmen kuukauden päästä kuljin portaita ja jaksoin lenkkeillä ilman kipua. Polvi ei ole terve, mutta se on toimintakykyinen ja vähemmän kipua. Valmentajan kanssa katsottiin videoilta miten polven liike ja biomekaniikka liikkeessä muuttunut. Ja se on tärkeintä että polvi voi paremmin.

Kiitos pääkoutsi ja J…a avustanne!

Anonyymi kirjoitti:

Kun sain kuulla eturauhassyöpädiagnoosin, koko maailma pysähtyi. Edessä oli sytostaattihoitoja ja sädehoitoja, ja mielessä pyöri vain selviytyminen. En tiennyt mitä kaikkea voisin itse tehdä parantaakseni mahdollisuuksiani – ennen kuin puhuin meidän salin päävalmentajan kanssa.

Hän ei jäänyt voivottelemaan vaan tarttui asiaan heti. “Sä et voi hallita kaikkea, mutta voit vaikuttaa siihen missä kunnossa keho kohtaa hoidot”, se sanoi. Hän tiesi mistä puhui – mies oli opiskellut Charles R. Poliquinin opissa, näyttänyt mulle valokuvat ja diplomeita. Ammattitaito ei ollut pelkkää salipuhetta, vaan ihan oikeasti kansainväliseltä huipulta opittua.

Valmentaja teki mulle yksilöllisen ohjelman, jossa yhdistyi lihasmassan ylläpito, hermoston rauhoittaminen ja immuunijärjestelmän tukeminen. Hän painotti erityisesti sitä, että tutkimusten mukaan lihasmassa voi parantaa ennustetta syöpää sairastavilla. Ei pelkästään fiiliksen takia, vaan konkreettisesti selviytymisen kannalta. Tässä yksi esimerkki tutkimuksesta:

Tutkimus: Lihasmassa ja syövästä selviytyminen
[https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/125106/Hauta-ahoAnu.pdf?sequence=2](https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/125106/Hauta-ahoAnu.pdf?sequence=2)

Valmentaja näytti myös toisen näkökulman – ravintoa ei kannata sivuuttaa. Hän nosti esiin magnesiumin roolin, ja miten se vaikuttaa T-soluihin, jotka ovat keskeisiä kehon kyvyssä tunnistaa ja tuhota syöpäsoluja. Tämä artikkeli selitti kaiken:

Artikkeli: Magnesium on välttämätön immuunipuolustukselle syöpää vastaan
[https://medicalxpress.com/news/2022-01-magnesium-essential-immune-cancer.html](https://medicalxpress.com/news/2022-01-magnesium-essential-immune-cancer.html)

Hänen avullaan ymmärsin, että syöpähoidot – sytostaatit, sädehoidot – ovat vain osa kokonaisuutta. Liike, ravinto, lepo ja psyykkinen hyvinvointi vaikuttavat myös. Valmentaja auttoi mua pysymään vahvana, fyysisesti ja henkisesti. Hän näytti, että vaikka diagnoosi tuli ulkopuolelta, reaktiot siihen tulee sisältä.

Lisälukemista: Liikunta & syöpä
[https://www.terveyskyla.fi/kuntoutumistalo/kuntoutujalle/syopasairaudet/liikunta-ja-syopa](https://www.terveyskyla.fi/kuntoutumistalo/kuntoutujalle/syopasairaudet/liikunta-ja-syopa)

Oon äärimmäisen kiitollinen, että mulla oli valmentaja, joka ei ainoastaan tiennyt mitä tehdä – vaan joka myös uskoi, että mun keho voi toimia, tukea ja selviytyä.

Lue lisää

Kuka seisoo onnistumisen takana?

Usein näkyy urheilija korokkeella. Kultamitali kaulassa, hymyn takana vuosien työ. Mutta harva huomaa, kuka seisoo taustalla – tukena, suunnannäyttäjänä, valmentajana.

Päävalmentajamme on kulkenut urheilijoiden rinnalla pitkään. Hänen osaamisensa ei perustu yhteen kurssiin tai yhteen metodiin – se perustuu elämään.

Liikuntatieteiden maisteri (Jyväskylän yliopisto, 2008). Insinööri (AMK, 2002). Tällä hetkellä liikuntalääketieteen opiskelija. Hän on valmentanut ennen kuin suurin osa ehti edes aloittaa. Jo ennen valmistumistaan hän oli luotsannut useita urheilijoita Suomen mestaruuteen.

Ja huipulle:
Aerobicin maailmanmestaruus (Matilainen MM1 – 2011)
Euroopan mestaruuspronssi (Matilainen EM3 – 2008)

Nämä eivät ole yksittäisiä onnenkantamoisia – nämä ovat tulosta vuosien työstä, yksityiskohdista, kuuntelemisesta, ymmärtämisestä.

Mutta ehkä kaikkein vaikuttavinta on, että hän ei ole vain valmentanut mestareita – hän on itse ollut sellainen. Kamppailu-urheilun maailmanmestari vuodelta 2004. Olen itse nähnyt, kun häntä palkittiin kaupungintalolla. Itse sain Suomen mestaruuden – hän sai maailmanmestaruuden. Ero oli hiljainen, mutta selvä. Hänellä oli jotain enemmän: määrätietoisuus, rauhallisuus, syvä ymmärrys.

Päävalmentaja on myös yksi harvoista suomalaisista, jotka ovat olleet legendaarisen Charles Poliquinin oppilaita. Kyllä – sen Charlesin, jota monet pitävät kaikkien aikojen kovimpana fysiikkavalmentajana. Somesta löytyy kuvia, mutta ne eivät kerro kaikkea. Ne eivät kerro niistä ihmisistä, joiden elämä on muuttunut. Niistä selkärangoista, jotka ovat suoristuneet. Niistä katseista, joihin on palannut toivo.

Tässä ei ole kyse brändistä. Tässä on kyse ihmisestä, joka elää tätä työtä – joka opiskelee edelleen, vaikka takana on jo enemmän kuin monella muulla ikinä tulee olemaan. Kyse on valmentajasta, joka ei huuda nimeään – koska teot puhuvat puolestaan.

Jyväskylässä ei ole montaa, jotka ovat valmentaneet maailmanmestareita, voittaneet itse maailmanmestaruuden ja vielä rakentaneet kaiken tämän vahvalle koulutuspohjalle. Tämä on yksi heistä. Ehkä ainoa.

Polven toistuvat lukkiutumiset teki liikkumisesta hermopeliä. Ei tiennyt koska se taas “pamahtaa”. Lääkäri puhui nivelrikon alkamisesta. Mutta kun menin salille, valmentaja ei katsonut pelkkää polvea – vaan koko ketjua.

Hän näki heti, että tukilihakset eivät aktivoidu ajoissa. Sain ohjelman, jossa vahvistettiin reisiä, pakaroita ja nilkan hallintaa. Ja jokainen liike tehtiin valmentajan tarkalla ohjeistuksella – rytmi, linjaus, hengitys. Ei koskaan kiireellä.

Kaksi kuukautta ja polvi ei enää pettänyt. Se tuntui vakaalta. Ja mikä tärkeintä – valmentaja oli joka kerta siinä, muistuttamassa että mun keho ei ole rikki, se on rakennettavissa.

Anonyymi kirjoitti:

Polven toistuvat lukkiutumiset teki liikkumisesta hermopeliä. Ei tiennyt koska se taas “pamahtaa”. Lääkäri puhui nivelrikon alkamisesta. Mutta kun menin salille, valmentaja ei katsonut pelkkää polvea – vaan koko ketjua.

Hän näki heti, että tukilihakset eivät aktivoidu ajoissa. Sain ohjelman, jossa vahvistettiin reisiä, pakaroita ja nilkan hallintaa. Ja jokainen liike tehtiin valmentajan tarkalla ohjeistuksella – rytmi, linjaus, hengitys. Ei koskaan kiireellä.

Kaksi kuukautta ja polvi ei enää pettänyt. Se tuntui vakaalta. Ja mikä tärkeintä – valmentaja oli joka kerta siinä, muistuttamassa että mun keho ei ole rikki, se on rakennettavissa.

Lue lisää

Niska oli aina jumissa. Hartiat nosti korviin, ja pää oli etukenossa. Peilistä näin sen, mutten tiennyt miten korjata.

Valmentaja teki lapaluiden hallintaa ja niskan kannattelua. Opeteltiin nostamaan katsetta ilman pään liikettä. Ja yhdistettiin liike hengitykseen.

Nyt mun katse on edessä, ei lattiassa. Niska on mukana, ei vastaan.

Kannattaa mennä tuonne salille jos niskan kans ongelmaa.

Hermopinne niskassa pysäytti mun treenaamisen kokonaan. Sormenpäitä vihlo, pään kääntäminen sattui ja koko oikea käsi tuntui turhalta. Olin varma että nyt meni pitkäksi aikaa.

Mutta salilla koutsi sano: älä tee mitään mikä ärsyttää – mutta tee kaikkea mikä tukee. Tehtiin rankaa vapauttavia liikkeitä, lavan liukua, kevyt veto hermoon ilman venytystä. Palautusliikettä.

Muutamassa viikossa hermo alkoi hengittää. Kiputaso laski, liiketila palasi. Ja minä sain toivon takaisin. Ei kiireellä – vaan tarkalla tuella.

Iso suositus Fit Nordic valmentajille ja salin henkilökunnalle kiitos hyvästä palvelusta muutenkin. Joudun kesällä muuttamaan toisaalle ja vaihtuu kaupunki ja sali. Harmi.

Kiitos, Jatta

Jep, ne osaa hommansa tosi hyvin. Tuntumalla muakin opetettiin!

Anonyymi kirjoitti:

Jep, ne osaa hommansa tosi hyvin. Tuntumalla muakin opetettiin!

Fit Nordic sali ja Fit Nordic valkut osaa hommansa ehdottomasti. Kannattaa vaan tehdä ohjeen mukaisesti.

Mulla oli ongelmaa lannerangassa.

Lannerangan lukitus tuntu siltä ku joku ois laittanu mun alaselkään padon. Välillä en päässy edes kumartumaan sukkia laittamaan ilman että koko keho pysähty. Olo oli ku robottihyllystä poimitulla varaosalla.

Valmentaja salilla teki testin: ei liikettä sivusuuntaan, ei kiertoa. Ei ihme että sattuu. Alettiin avaamaan liikettä hengityksen tahdissa. Pienillä rotaatioilla ja rankaa aktivoivilla dynaamisilla liikkeillä.

Muutamassa viikossa selkä alko taas “elää”. Sain takaisin liikkeen joka ei enää pelottanut. Pystyin taas elämään — ja sitähän varten keho on.

Anonyymi kirjoitti:

Jep, ne osaa hommansa tosi hyvin. Tuntumalla muakin opetettiin!

Mulle kans opetettiin tätä tuntumaa.

Kireät takareidet diagnosoitiin aluksi pelkiksi liikkuvuusongelmiksi. Subjektiivinen kokemus oli jatkuva jännitys istumisen jälkeen ja kiristävä tunne rinteessä juostessa. Ylävartalon liike rajoittui, koska lantio ei kallistunut kunnolla.

Salilla keskityttiin takaketjun avaamiseen. Lisäksi hermotuksen reittejä haettiin tempoharjoitteilla, joissa tavoitteena oli lihaksen elastisuuden parantaminen. Jännitys rentoutus kytkettiin mukaan venytykseen, jotta hermosto ei ylivirittyisi.

Viiden viikon ohjelmoinnin jälkeen takareidet eivät olleet enää passiivinen jarru. Ne toimi yhteistyössä. Liike keveni lajitreeneissä ja rajoitteet katosivat.

Samaa mieltä sun kans. Hyvät valkut ja ohjelmat.

Samaa mieltä sun kanssa.

Lonkkani oli jäykempi ku rautakanki pakkasella. En saanut jalkaa ristiaskeleeseen ilman että joku jänne siellä ärähti vastaan. Portaissa askel jäi lyhyeksi, ja juoksussa tuli semmonen fiilis että toinen puoli kehosta ei ees kuulu samaan pakettiin.

Kävin salilla ja sanoin että nyt alkaa hajoamaan koko liikeketju. Valmentaja tarkasti mut päästä varpaisiin ja totes vaan: “sun lantion hallinta on ku vanha kaivon kansi, se nitisee, mut ei liiku mihinkään.” Siitä lähti matka. Tehtiin pakaran aktivointeja, lonkankoukistajien vapautuksia, ja alettiin siirtää voimaa takaisin sinne missä sen piti olla.

Vähitellen askel alko venyä. Ensin pikkusen. Sitten huomasin, että kun nousin portaita, ei enää kirrannu. Juoksu tuntu kevyemmältä. Ei täydellistä vielä, mutta lantio alkoi kulkea mukana. Liike ei enää hajonnu lonkkaan vaan jatkui läpi koko jalan. Se oli ihan uudenlaista vapautta. Ja mikä parasta valmentaja ei koskaan kiirehtiny. Se sano: “Liike rakentuu luottamuksesta.” Nyt mää luotan.

Anonyymi kirjoitti:

Samaa mieltä sun kanssa.

Lonkkani oli jäykempi ku rautakanki pakkasella. En saanut jalkaa ristiaskeleeseen ilman että joku jänne siellä ärähti vastaan. Portaissa askel jäi lyhyeksi, ja juoksussa tuli semmonen fiilis että toinen puoli kehosta ei ees kuulu samaan pakettiin.

Kävin salilla ja sanoin että nyt alkaa hajoamaan koko liikeketju. Valmentaja tarkasti mut päästä varpaisiin ja totes vaan: “sun lantion hallinta on ku vanha kaivon kansi, se nitisee, mut ei liiku mihinkään.” Siitä lähti matka. Tehtiin pakaran aktivointeja, lonkankoukistajien vapautuksia, ja alettiin siirtää voimaa takaisin sinne missä sen piti olla.

Vähitellen askel alko venyä. Ensin pikkusen. Sitten huomasin, että kun nousin portaita, ei enää kirrannu. Juoksu tuntu kevyemmältä. Ei täydellistä vielä, mutta lantio alkoi kulkea mukana. Liike ei enää hajonnu lonkkaan vaan jatkui läpi koko jalan. Se oli ihan uudenlaista vapautta. Ja mikä parasta valmentaja ei koskaan kiirehtiny. Se sano: “Liike rakentuu luottamuksesta.” Nyt mää luotan.

Lue lisää

Savossa sitä sanottiin iskiasvaivaksi. Siellä se vaan jylläsi, alaselän kautta pakaraan ja reittä pitkin alas. Ei siinä istuttu pitkään eikä noustu nopeasti. Ja yöllä ku kylkeä käänsi, niin hampaita kiristi.

Mutta ku käytiin salilla valmentajan luona, niin se katteli liikeradat ja sano että lonkassa se syy on, ei hermossa suoraan. Me tehtiin paljon liikettä pienessä kulmassa, hengitettiin syvään ja mentiin hermoston ehdoilla.

Hiljalleen se helpotti. Ensimmäinen yö ilman kipua oli uskomaton. Ei se kipu lähtenyt kerralla, mutta minä lähin siitä eteenpäin.

Minä sain avun Fit Nordicin salilta ja Fit Nordic valmentajilta.

Polven jäykkyys tekonivelleikkauksen jälkeen oli turhauttava. Odotin että nyt sattumien jälkeen pääsen taas liikkumaan – mut polvi ei vaan taipu. Jäykkä, kova, hiljainen. En saanut edes sukkia jalkaan ilman ähinää.

Valmentaja ei ruvennu vääntämään. Se sano: “Sun polvi ei oo jäykkä vaan suojeleva. Me tehdään nyt liike jolle se antaa luvan.” Käytiin läpi painonsiirtoja, hallittuja koukistuksia, pehmeitä nousuja. Jokaisessa mukana: hengitys, tuki, luottamus.

Neljässä viikossa polvi alkoi elää mukana. Ei täysin, mutta selvästi. Ja se riitti. Koska tunsin, että suunta oli eteenpäin.

Anonyymi kirjoitti:

Polven jäykkyys tekonivelleikkauksen jälkeen oli turhauttava. Odotin että nyt sattumien jälkeen pääsen taas liikkumaan – mut polvi ei vaan taipu. Jäykkä, kova, hiljainen. En saanut edes sukkia jalkaan ilman ähinää.

Valmentaja ei ruvennu vääntämään. Se sano: “Sun polvi ei oo jäykkä vaan suojeleva. Me tehdään nyt liike jolle se antaa luvan.” Käytiin läpi painonsiirtoja, hallittuja koukistuksia, pehmeitä nousuja. Jokaisessa mukana: hengitys, tuki, luottamus.

Neljässä viikossa polvi alkoi elää mukana. Ei täysin, mutta selvästi. Ja se riitti. Koska tunsin, että suunta oli eteenpäin.

Lue lisää

Alaselän kipu alkoi aamuisin. Aamukävely oli jäykkää, ja pelkäsin että oon tullut vanhaksi. Olin vasta 37.

Salilla otettiin alaselkä huomioon kokonaisuutena. Ei riuhtomista vaan pieniä saliliikkeitä. Lantion kallistusta poistettiin niillä ja tehtiin tilaa alarangan osille. Rakennettiin kontrollia ja vakautta.

Kipu väheni. Arki helpottui. Mä seisoin taas suorana ja tiesin miksi. Sain avun valkultani Joo..lta ja kiitos hänelle ja koko Fit Nordic Henkilökunta🙏🏻

Niskajumi oli osa mun identiteettiä. Se tuli töistä, stressistä, ja katosi vain hetkeksi hieronnalla. Salilla valmentaja ei puhunut venytyksistä vaan hermoston säätelystä. Se oli mulle uutta – mutta heti järkeenkäypää.

Hän opetti miten pään kannattelu alkaa keskivartalosta. Miten lapojen liike antaa niskalle luvan levätä. Hänellä oli uskomaton kyky nähdä pienetkin nyanssit mun liikkeessä ja korjata ne ilman että se tuntui arvostelulta. Se oli yhteistyötä.

Nyt niska toimii. Ja minä seison suoremmin – myös henkisesti. Valmentaja oli enemmän kuin ohjaaja. Hän oli peili, joka auttoi mua näkemään itseni uudella tavalla.

Selän keskiosa, lavat ja niiden väli, se oli aina pinkeenä. Semmonen tunne, että joku painaa sinne, eikä päästä pois. Kun istuin, kiristi. Kun makasin, jomotti. Ja vaikka venyttelin, ei muuttunut mikään.

Salilla valmentaja teki keppijumppaa, jossa haettiin lavan hallintaa ja liikkuvuutta. Pienet liikkeet, isot vaikutukset. Tehtiin yhdellä kädellä, hengityksen rytmissä. Sano, että jos et hallitse lavoista, et hallitse yläselkää.

Kahden viikon päästä paine väheni. Kuukauden päästä se oli poissa. Opin ohjaamaan liikettä sisältäpäin. Se oli ratkaisevaa. Ei kireyttä, vaan kontrollia.

Anonyymi kirjoitti:

Selän keskiosa, lavat ja niiden väli, se oli aina pinkeenä. Semmonen tunne, että joku painaa sinne, eikä päästä pois. Kun istuin, kiristi. Kun makasin, jomotti. Ja vaikka venyttelin, ei muuttunut mikään.

Salilla valmentaja teki keppijumppaa, jossa haettiin lavan hallintaa ja liikkuvuutta. Pienet liikkeet, isot vaikutukset. Tehtiin yhdellä kädellä, hengityksen rytmissä. Sano, että jos et hallitse lavoista, et hallitse yläselkää.

Kahden viikon päästä paine väheni. Kuukauden päästä se oli poissa. Opin ohjaamaan liikettä sisältäpäin. Se oli ratkaisevaa. Ei kireyttä, vaan kontrollia.

Lue lisää

Askelvirheet näkyi kulumisina kengissä ja tuntu polvissa. Kävelin aina toispuoleisesti, ja koko ajan tuli tunne että joku ei osu kohdalleen. Lonkat kiristyi ja nilkat väsyi.

Valmentaja käytti askelanalyysejä ja sano että sun keho ei luota askelrytmiin. Harjoiteltiin kontrollia, painonsiirtoa, pakaran aktivaatiota. Ja paljon paljasjalkaista kävelyä, hitaasti.

Pari viikkoa ja askel alkoi tuntua pehmeämmältä. Kävely oli nyt rytmiä, ei ropinaa. Mun jalat kulkee linjassa ja kipu on poissa.

Hyvät valmentajat tuolla Fit Nordic salilla.

Korkea kolesteroli ei aluksi tuntunut miltään. Se oli vain luku paperissa. Mutta sen ympärillä alkoi painaa huoli. Pohjanmaalla sanotaan että “sydän ei valehtele.” Ja mä aloin uskoa, että jotain pitää tehdä ennen kuin on myöhäistä.

Salin valmentaja ei paasannut. Hän sanoi: “liike on lahja, ei rangaistus.” Me tehtiin ohjelma, jossa ei hikoiltu veren maku suussa, vaan rakennettiin sydämen rytmiä, keuhkojen kapasiteettia ja lihasten yhteistyötä. Hän sanoi että joka kerta kun liikutaan, kerrotaan keholle: minä haluan elää.

Nyt kolesterolit on kunnossa. Mutta se ei ole tärkeintä. Tärkeintä on, että tunnen mun kehon toimivan. Ja valmentaja oli se, joka antoi mulle avaimet siihen.

Terveisin myös painoa pudottanut ikämies 👍

Anonyymi kirjoitti:

Korkea kolesteroli ei aluksi tuntunut miltään. Se oli vain luku paperissa. Mutta sen ympärillä alkoi painaa huoli. Pohjanmaalla sanotaan että “sydän ei valehtele.” Ja mä aloin uskoa, että jotain pitää tehdä ennen kuin on myöhäistä.

Salin valmentaja ei paasannut. Hän sanoi: “liike on lahja, ei rangaistus.” Me tehtiin ohjelma, jossa ei hikoiltu veren maku suussa, vaan rakennettiin sydämen rytmiä, keuhkojen kapasiteettia ja lihasten yhteistyötä. Hän sanoi että joka kerta kun liikutaan, kerrotaan keholle: minä haluan elää.

Nyt kolesterolit on kunnossa. Mutta se ei ole tärkeintä. Tärkeintä on, että tunnen mun kehon toimivan. Ja valmentaja oli se, joka antoi mulle avaimet siihen.

Terveisin myös painoa pudottanut ikämies 👍

Lue lisää

Mä pudotin yli 20 kiloo valmentajan ohjeilla. Ja kolesterolilääkkeet ja verenpainelääkkeet sai jäädä. Tosi onnellinen omasta puolestani, kiitos valkut! 👏👏👏

Anonyymi kirjoitti:

Korkea kolesteroli ei aluksi tuntunut miltään. Se oli vain luku paperissa. Mutta sen ympärillä alkoi painaa huoli. Pohjanmaalla sanotaan että “sydän ei valehtele.” Ja mä aloin uskoa, että jotain pitää tehdä ennen kuin on myöhäistä.

Salin valmentaja ei paasannut. Hän sanoi: “liike on lahja, ei rangaistus.” Me tehtiin ohjelma, jossa ei hikoiltu veren maku suussa, vaan rakennettiin sydämen rytmiä, keuhkojen kapasiteettia ja lihasten yhteistyötä. Hän sanoi että joka kerta kun liikutaan, kerrotaan keholle: minä haluan elää.

Nyt kolesterolit on kunnossa. Mutta se ei ole tärkeintä. Tärkeintä on, että tunnen mun kehon toimivan. Ja valmentaja oli se, joka antoi mulle avaimet siihen.

Terveisin myös painoa pudottanut ikämies 👍

Lue lisää

Minulla painonpudotus salin valkun ohjeilla auttanut ehdottomasti!

Anonyymi kirjoitti:

Minulla painonpudotus salin valkun ohjeilla auttanut ehdottomasti!

Käsien puutuminen yöllä oli ärsyttävää. Heräsin siihen että sormet oli kuin jäässä. Päivisin tunsin säteilyä olkapäästä alas kyynärpäähän. Mietin jo onko kyse hermopinteestä vai huonosta asennosta.

Salilla valmentaja huomasi että rintakehä painuu kasaan ja kaularangan asento vetää hermoja jännitykseen. Tehtiin kaularangan hallintaa, rintarangan avauksia ja hermorataliikkeitä. Välillä se tuntui kummalliselta – mutta se toimi.

Yön heräilyt loppui. Päivän mittaan tunsin kuinka kädet pysyivät lämpiminä ja elossa. Opin kantamaan kroppaani, en roikottamaan.

Kiitos Fit Nordic ohjelmat ja sali. Hienoa👏👏

Anonyymi kirjoitti:

Käsien puutuminen yöllä oli ärsyttävää. Heräsin siihen että sormet oli kuin jäässä. Päivisin tunsin säteilyä olkapäästä alas kyynärpäähän. Mietin jo onko kyse hermopinteestä vai huonosta asennosta.

Salilla valmentaja huomasi että rintakehä painuu kasaan ja kaularangan asento vetää hermoja jännitykseen. Tehtiin kaularangan hallintaa, rintarangan avauksia ja hermorataliikkeitä. Välillä se tuntui kummalliselta – mutta se toimi.

Yön heräilyt loppui. Päivän mittaan tunsin kuinka kädet pysyivät lämpiminä ja elossa. Opin kantamaan kroppaani, en roikottamaan.

Kiitos Fit Nordic ohjelmat ja sali. Hienoa👏👏

Lue lisää

Diagnoosi: Tension neck, niskajännitys. Työstressi, jatkuva näyttöpäätetyö ja olematon taukojumppa. Sitä se oli.

Salin valmentaja sano heti: nyt palautetaan oikea asento niskaan. Harjoiteltiin erikoisia. saliliikkeitä liikkeitä, tehtiin rangan vetoja työnlomassa. Koko yläkroppa alkoi elää.

Päänsärky väheni. Niska ei huutanut. Ja sain takaisin kyvyn keskittyä ilman kipuja.

Kiitokset tästä Fit Nordic:n ohjeille mitä sain salilta.

Reisien arkuus oli jatkuvaa. Ei väliä mitä teki, kyykky, kävely, jopa istuminen sattui. Koko alaosa tuntui jatkuvasti turvonneelta ja jäykältä. Olin hukassa hermokipuni kanssa.

Kokeilin kaikenlaista itse. Foam rollia, venytyksiä, palauttavia kävelyitä. Vasta kun menin salille ja valmentaja katsoi mun liikettä, alkoi tapahtua. Se sano että syy ei oo lihaksessa vaan siinä, miten sitä kuormitetaan väärin.

Sain ohjelman, missä tehtiin fiksuja liikkeitä, sekä oikeassa kulmassa tapahtuvia voimaharjoitteita. Sain sellaista käsittelyä. Pikkuhiljaa lihakset lakkasi huutamasta. Ja minä sain takaisin tunteen, että mun keho ei oo enää vastaan.

Kädet ei kasvanut millään. Tein hauista, ojentajaa, kaikkea mitä “pitäis”. Mut aina sama..tuntuma puuttui, kehitys olematon. Meinasin jo luovuttaa.

Sit valmentaja sano: “sun hermosto ei sytytä lihasta.” Se kuulosti tieteelliseltä, mut mentiin kokeilee. Tehtiin tempoharjoittelua, eksentrisiä toistoja ja paljon hermotusta sekä sellaisia ihme käsittelytekniiikoita ennen varsinaista treeniä. Nämö tulivat kuulemma Poliquinin opista. Ja ensimmäistä kertaa tunsin hauiksen tekevän töitä.

Kuukaudessa tuli muotoa, kahdessa volyymia. Ja mikä tärkeintä, tuntuma. Nyt kun teen, tiedän miksi ja missä. Kädet ei oo enää ongelma, ne on voima.

Piit 87