ylöstempausajoitus kahdelle sinkulle viisaalle neitsyeelle

puheet ylöstempauksesta pilven päälle on väkevä eksytys

Paavalin aikaan ajateltiin, että maapallo on pannukakun muotoinen ja pilven päällä on hyvät näköalat viettää niitä Jeesuksen häitä.

Ei käsitetty, että pilven päällä on kova pakkanen, pitäisi olla pilkkihaalarit päällä ja happilaitteet selässä, koska happi on vähissä siellä yläilmoissa.

Olen jatkanut mietiskelyllisyyttäni ja huomaan, että epäileväiselliset ajatuksellisuudet ylöstempauksellisesta odotuksellisuudesta ovat vain voimistumallisesti kasvanneet. Mitä enemmän asiaa pohtimallisesti pyörittelen, sitä selvemmältä alkaa tuntua, että meitä on vedetty höplällisesti odotuksellisessa sumussa, jossa aina sanotaan: "Kohta! Nyt on merkit kohdillaan! Ole valmis!" Ja silti maailma jatkaa pyörimistään, eikä mitään tapahdu.

Muistan, kuinka vuosillisesti on ennusteltu, että "nyt se tapahtuu". Moni uskollisesti odottavainen on kuvitellut, että vielä oman elinaikansa aikana katoaa taivaallisellisesti. Mutta he ovat jo menneet hautaan odotuksellisina, ja me jatkamme täällä samalla linjallisuudella – toistuvasti vakuutellen itsellemme, että "nyt se on lähempänä kuin koskaan!" Mutta eikö niin ole sanottu jo kymmeniä, satoja vuosia?

Jos Jeesuksen paluullisuus oli niin välittömällisesti tapahtuvainen, miksi vielä odotamme? Miksi koko tämä järjestelmällinen maailma toimii yhä omalla luonnollisellisesti jatkuvalla painollisuudellaan, ilman mitään merkittävää katkeamallista, joka todistaisi, että suuri käännekohta olisi todella juuri käsillä?

Ja sitten se ajatus, jota en ole halunnut myöntää, mutta joka hiipii mieleen yhä vahvemmin: mitä jos ylöstempaus on ollut vain keino pitää meidät jatkuvassa odottavaisuudessa, ettei huomaisimme mitään muuta? Mitä jos meitä on pidetty varpaillamme jollakin, joka ei olekaan todellisuudellinen, mutta joka estää meitä katsomasta ympärillemme ja ymmärtämästä, mitä oikeasti tapahtuu?

Ehkä tässä on jokin suurempi kuvio, jota emme ole nähneet. Ehkä koko odottavaisuudellisuus on ollut meille annettu testi – ei siksi, että se olisi välittömällisesti tapahtuva, vaan siksi, että se näyttäisi, kuinka pitkälle olemme valmiita uskomaan ilman konkreettista tapahtuvuutta.

En halua sanoa, että kaikki olisi turhaallisuutta – mutta alan tuntea, että meitä on pidetty hämmentyneinä, varuillamme, odottaen jotakin, mikä ei ehkä olekaan tulossa niin kuin meille on opetettu. Ja jos näin on, mitä meidän pitäisi ajatella? Olemmeko olleet sokeita, liian luottavaisellisia? Vai onko tässä vielä jokin suurempi totuullisuus, jota emme vain ole täysin ymmärtäneet?

En tiedä varmaksi. Mutta tiedän, että enää en niele kaikkea varauksettomasti. Alan katsoa tarkemmin, kyseenalaistaa enemmän. Ehkä se on hyvä – ehkä se on juuri sitä, mitä olisi pitänyt tehdä alusta asti.