Toinen Jeesus

s-seutulainen, luterilainen kirkkosi on osa paavin porttokirkkoa.

Sitä enemmän tietenkin on antikristus mitä enemmän opettaa vastoin sitä mitä kirjoitettu on. Joskin lähinnä UT:n, koska nyt puhutaan uudesta liitosta, jonka Jeesus loi ja sen ymmärtämisestä eikä juutalaisesta lakiliitosta. Sen tuominen uuteen liittoon on antikristuksen touhua ja juuri siitä Paavali galatalaiskirjeessä varoitti ja sanoi älyttömiksi niitä, jotka luottavat lakiin eikä Kristukseen.

Luterilaiset pilkkaavat koko maailman nähden Jumalaa. Luterilaisilla on Jeesuksen rinnalla toinen luoja ja jumala: vesi.
Luterilaiset julistavat toista evankeliumia ja toista Jeesusta. Aabrahamin ja Iisakin ja Jaakobin Jumala, Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Luterilaisten toinen jeesus on jopa muuttanut pelastuksen tietä.
Daavidin virsi: Herra, minun kallioni, linnani ja pelastajani, minun Jumalani, vuoreni, jonka turviin minä pakenen, minun kilpeni, autuuteni sarvi ja varustukseni.
Sen sijaa luterilaisen pelastaja on vesi, ennen Jeesusta ja Jeesuksen yläpuolella.
Vanhan Liiton pyhät pelastuivat laittaessaan uskonsa ja toivonsa tulevaa Messiaaseen:
me, jotka jo edeltä olimme panneet toivomme Kristukseen.
Luterilaisuudessa kukaan ei pelastu uskomalla Jeesukseen, vaan aina tarvitaan pelastava kolmen vesitipan rituaali.
Luterilaisten jeesus ei pelasta samalla tapaa kuin seurakunnan alussa: Ja on tapahtuva, että jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.
Luterilaisilla on toinen jeesus ja toinen evankeliumi, pelastavien pyhittävien sakramenttien evankeliumi.

Kun Raamatun sanoman ydin on hallussa, on oikealla tiellä. Meitä kristinuskoviakin on monenlaista räpiköijää, kohti kristallinkirkasta totuutta. Kaikki me olemme matkalla, kohti kaiken ymmärtävää Jumalan viisautta. Ei tönitä vilpittömiä kompuroivia kanssamatkalaisiamme. Kirkkausta kohti vaellus, johtaa yksilöllisesti perille, riittävään totuuteen, jossa pelastus on varma. Erilaiset näkökannat eivät sulje toisiaan pois, vaan avartavat Jumalan suuruuden tajuamista. Jopa Raamatun peräkkäisten sanojen merkityksen tajuaminen, johtaa pelastukseen. Pyhän Hengen valaisema Raamattu, avautuu koko valtavassa loistossaan ja moni merkityksisin opein ja viisauksineen janoiselle lukijalle. Voimme riemuiten ylistää Raamattumme inspiroijaa ja Jeesuksen sovitustyötä.

Hyvä lukea Wikpediasta Paavista ja erehtymättömyydestä. Yksimielisyyttä ei katolisillakaan ole ja tosiaan monet dogmit eivät kestä Raamatun valossa. Ihmiset Paaveina eivät ole tietenkään erehtymättömiä, vaan Paaviuden virka sen toisi, mutta historian valossa näemme, että ei tuo. Monta kertaa olisi tarvittu erehtymättömyyttä, esim. Holokausti, sana Paavilta Jumalan nimessä olisi ehkä voinut lopettaa vainon, mutta ei.
"Paavin erehtymättömyys on roomalaiskatolisen kirkon oppi, jonka mukaan paavi, toimiessaan kristittyjen ylimpänä opettajana ja tietyin edellytyksin, ei voi erehtyä opettaessaan uskoa tai moraalia koskevissa asioissa. Oppi on osa laajempaa katolisen kirkon erehtymättömyyttä, pysyvyyttä ja virheettömyyttä koskevaa itseymmärrystä. Katolinen kirkko katsoo, että sille on uskottu Jeesuksen Kristuksen opetustehtävä ja että se pysyy uskollisena tälle tehtävälle Pyhän Hengen avustuksella aikojen loppuun asti.[1][2]

Läheskään kaikki paavin lausunnot eivät ole katolisen kirkon ymmärryksen mukaan erehtymättömiä, mutta katolisten on kuitenkin suhtauduttava niihin vakavasti, koska paavi on kirkon ymmärryksen mukaan Pyhän Pietarin seuraaja.[2]

Opin historia
Paavin erehtymättömyyden käsitettä ei löydy antiikin teksteistä, mutta kristinuskon alusta alkaen kristityt ovat uskoneet, että kirkko ja sen opetukset säilyvät aina virheettöminä. Sydänkeskiajalla paaveilla oli suuri valta sekä hengellisissä että maallisissa asioissa. Ajatus paavin erehtymättömyydestä ei suoraan esiinny tuolloin teksteissä, mutta siitä on viitteitä. Selkeä ajatus paavin erehtymättömyydestä syntyy 1300-luvulla fransiskaanien kasvavan vaikutusvallan myötä ja eri sääntökuntien pyhimysten erehtymätöntä kanonisointia koskevien kiistojen yhteydessä. Paavin erehtymättömyys oli paavin suvereniteetin vastakohta, koska se sitoi paavin edeltäjiensä lausumiin. Se oli myös keino kamppailla suuren skisman (1378–1417) aikana vahvistunutta kirkolliskokousten auktoriteettia korostanutta liikettä vastaan. Paavin auktoriteettia haastoivat myöhemmin reformaatio, tieteellinen vallankumous, jansenismi ja gallikanismi.[2]

Vasta 1800-luvulla ajatus paavin erehtymättömyydestä sai nykyisen muotonsa. Aikanaan hyvin kiistanalainen Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous (1869–1870) määritteli, millä edellytyksillä paavin voidaan sanoa opettaneen erehtymättömästi eli ex cathedra ("piispanistuimelta", eli virallisesti). Edellytyksenä on, että paavi aikoo vaatia koko kirkon peruuttamatonta hyväksyntää uskoa tai moraalia käsittelevälle opetukselleen. Oppia kannattaneita kutsuttiin ultramontanisteiksi. Oppi vahvistettiin ja tarkennettiin Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa (1962–1965).[1][2]

Katolisten teologien kesken on kiistaa siitä, mitä paavin erehtymättömyyden oppi todella merkitsee kirkolle. Yleisesti hyväksyttyjä paavien ex cathedra-opetuksia on vain kaksi: Marian perisynnitön sikiäminen (1854) ja Marian taivaaseenottaminen (1950). Paavin erehtymättömyyden oppi on vaikeuttanut katolisen kirkon ekumeenisia pyrkimyksiä muiden kristillisten kirkkojen kanssa.[1][2]"
----------------------------------------
"Paavin myös sanotaan olevan erehtymätön silloin, kun hän puhuu ex cathedra (istuimelta). Erehtymättömyys ei siten sisälly tavalliseen opetukseen. Hengellisen roolinsa lisäksi Paavi on myös Vatikaanivaltion päämies."